Näyttelijä Susanna Haavisto sairastui nelikymppisenä syömishäiriöön: ”Rooliasusta lähtenyt laihduttaminen karkasi käsistä”

Nyt Susanna Haavisto, 62, voi jo vääntää vitsiä vaihdevuosista, mutta viisikymppisenä aihe ei naurattanut. Ei naurattanut myöskään nelikymppisenä, kun yksi vuosi meni syömishäiriön kanssa taistellessa.

Voisin vetää turpaan jokaista, joka sanoo, että viisikymmentä on uusi neljäkymmentä. Tai että viisikymppisenä nainen suorastaan puhkeaa kukkaan. Ovat ihan peestä kaikki nuo kliseet.

Näin näyttelijä Susanna Haavisto kirjoitti päiväkirjaansa viisikymppisenä. Nyt hän lukee lauseita hiukan naureskellen ja on tyytyväinen siihen, että on jo 62-vuotias.

– Moni asia on paremmin kuin ollessani nuorempi ja varsinkin paremmin kuin kymmenen vuotta sitten, Susanna Haavisto sanoo nyt.

”Asiaa ei auttanut yhtään, että vaihdevuosista ei juuri julkisesti puhuttu”

”Kun täytin 50, vaihdevuodet suorastaan rymähtivät niskaan, ja hormonit päättivät elämäni suunnan.

Nyt, 62-vuotiaana, puhun ’vaihdelaatikkovuosista’ ja voin jo lauleskella humoristisesti hikoiluun ja kuumiin aaltoihin viitaten, että aallokko, aallokko kutsuu. Mutta silloin ei naurattanut. Tiesin etukäteen aiheesta vain sen tavallisen: Että kyllä sä sitten huomaat kun ne alkaa, ja eihän niitä kaikille tulekaan.

Minulle osui kuitenkin täyspotti, ja sain saman tien kaikki mahdolliset fyysiset ja psyykkiset oireet: lihomisen, jatkuvan ärtyneisyyden, hikoilut… Pahinta oli yleinen epämukavuus ja itseinho. En viihtynyt kropassani enkä sietänyt nähdä omaa valahtanutta peilikuvaani.

Pidin noihin aikoihin päiväkirjaa, ja se on aika karua luettavaa. Kun heräsin aamuyöllä ja valvoin hikisenä, kaikki pelot pyörivät päässäni: sairastuminen – minulla oli silloin rintasyöpäepäilykin ja polvileikkaus – vanheneminen ja jopa kuolema.

Sain ystäviltäni tukea, mutta olen kirjoittanut myös näin: Ystävyys ympärillä on kuin suklaakuorrutusta tämän lahnan päällä.

Asiaa ei auttanut yhtään, että vaihdevuosista ei juuri julkisesti puhuttu, aihe oli jotenkin nolo. Vähitellen hain ja sain apua. Kokeilin hormonihoitoja sekä kaikkia tietämiäni luonnonmukaisia ja luonnottomia hoitoja. Kaupanpäällisiksi tuli erilaisia sivuvaikutuksia. Entisenä pienirintaisena minulla olikin muun muassa yllättäen kunnon etuvarustus, ja jos olin kymmenen vuotta aiemmin ollut liiankin laiha, sitä huolta ei enää ollut.

Löysin kokeilujen jälkeen oikean hormonihoidon, jossa oli sopivan vähän keltarauhashormonia, ja tietysti myös aika auttoi. Useampi vuosi siihen meni, mutta nyt voi olla ihan tyytyväinen. Vaihdevuosien aikana opin kuuntelemaan itseäni paremmin, ja tajusin, että ongelmista kannattaa puhua. Hormonit kuuluvat elämänmenoon, eikä niihin liity mitään hävettävää.”

Susanna Haavisto: ”Syömishäiriön, anoreksian sairastamisessa meni melkein vuosi”

”Olen joskus sanonut, että minulla ei ollut neljänkympin kriisiä. Mutta ei se ole aivan totta.

Niihin aikoihin sain nimittäin pääroolin musikaalissa Turun kaupunginteatterissa. Pukusuunnittelija oli piirtänyt minulle siihen asun, jossa lyhyen yläosan ja housujen väliin jäi näkyviin vatsan ihoa. Kauhistuin, että en halua esitellä synnyttänyttä mahanahkaani, ja aloitin kuntoilun.

En ollut lihava, ja siihen asti kuvittelin olevani sinut ulkonäköni kanssa. Harjoitusten edetessä aloin kuitenkin tuijotella itseäni peilistä ja laihduttaminen karkasi täysin käsistä. Lakkasin miltei syömästä, ja kului viikkoja, jolloin sinnittelin koko päivän näkkileipäpalan voimalla.

Mies yritti saada minut syömään, mutta minä pysyin luuloilleni lujana ja laihduin tosi paljon. En suostunut menemään lääkäriin ja heräsin tilanteen vakavuuteen vasta, kun olin miltei kuivumassa kokoon ja aloin nähdä näkyjä. Syömishäiriön, anoreksian sairastamisessa meni melkein vuosi. Lopulta sain apua ja toivuin sairaalloisesta laihduttamisestani yllättävän nopeasti, muutamissa kuukausissa.

Tuon kokemuksen sekä vaihdevuosien jälkeen olen oppinut paljon ja nykyään osaan jo vitsailla omista paino- ja muista ongelmistani. Kun mies kerran hiplasi rintaliivien hihnojen takaa pursuavia löysiä lihoja, parahdin, että älä koske mun läskeihin. Siihen mies sanoi, että rakas, eivät ne ole läskiä, nehän ovat tissin juuret. Teimme aiheesta Ruumiinosajenkan, jonka olen kerran laulanut jopa kirkossa.

Sitä voi hoilailla tiukan paikan tullen: Jenkkakahvat, allit sekä tissinjuuret / pyllynvarret, heltat sekä kinkut suuret / pömppömahat, suksipussit, aallot yöllä / habitus on rakennettu raa´alla työllä…”

Luit juuri lyhennelmän Annan jutusta, jonka on kirjoittanut Sanna Wirtavuori. Jutussa Susanna Haavisto kertoo muun muassa isoäitiydestä, roskisten ihanuudesta ja pitkästä parisuhteesta. Lue koko juttu Annasta 6/2020 tai digilehdestä. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!