Näyttelijä Susanna Haavisto: ”Vaihdevuosien aikana opin kuuntelemaan itseäni paremmin”

Kun Susanna Haaviston vaihdevuodet alkoivat, hän sai täyspotin eli omien sanojensa mukaan kaikki mahdolliset fyysiset ja psyykkiset oireet: lihomisen, jatkuvan ärtyneisyyden, hikoilut... – Pahinta oli yleinen epämukavuus ja itseinho. En viihtynyt kropassani enkä sietänyt nähdä omaa valahtanutta peilikuvaani.

Voisin vetää turpaan jokaista, joka sanoo, että viisikymmentä on uusi neljäkymmentä. Tai että viisikymppisenä nainen suorastaan puhkeaa kukkaan. Ovat ihan peestä kaikki nuo kliseet.

Näin näyttelijä Susanna Haavisto kirjoitti päiväkirjaansa viisikymppisenä. Nyt hän lukee lauseita hiukan naureskellen ja on tyytyväinen siihen, että on jo 62-vuotias.

– Moni asia on paremmin kuin ollessani nuorempi ja varsinkin paremmin kuin kymmenen vuotta sitten.

Susanna istuu kotinsa ruokapöydän ääressä ja selaa läppäriltä päiväkirjaansa. Vuosien varrella Susanna on pitänyt ajoittain päiväkirjaa ja kirjoittanut säännöllisesti vessapäiväkirjaa eli perheen yhteistä, vessassa säilytettävää päiväkirjaa. Tallessa on myös käsikirjoituksia, lauluja ja parikymmentä vuotta kypsytelty romaani, joka on jo yli satasivuinen.

Susanna kertoo olevansa poikki mutta huippuonnellinen. Pari päivää aiemmin hän on palannut Helsinkiin Mikkelistä, jonne hän ohjasi vanhan musikaaliklassikkonsa Kraanat auki. Alun perin, vuonna 1995, hän teki sen yhdessä Eija Ahvon kanssa.

– Se kertoo ystävyydestä ja arjesta, pikkulapsivaiheesta ja ihmissuhdekoukeroista. Rankat ruuhkavuodet ovat ehkä samalla viivalla vaihdevuosien vaivojen kanssa.

Hormonien tahdissa

”Kun täytin 50, vaihdevuodet suorastaan rymähtivät niskaan, ja hormonit päättivät elämäni suunnan.

Nyt, 62-vuotiaana, puhun ’vaihdelaatikkovuosista’ ja voin jo lauleskella humoristisesti hikoiluun ja kuumiin aaltoihin viitaten, että aallokko, aallokko kutsuu. Mutta silloin ei naurattanut. Tiesin etukäteen aiheesta vain sen tavallisen: Että kyllä sä sitten huomaat kun ne alkaa, ja eihän niitä kaikille tulekaan.

Minulle osui kuitenkin täyspotti, ja sain saman tien kaikki mahdolliset fyysiset ja psyykkiset oireet: lihomisen, jatkuvan ärtyneisyyden, hikoilut… Pahinta oli yleinen epämukavuus ja itseinho. En viihtynyt kropassani enkä sietänyt nähdä omaa valahtanutta peilikuvaani.

Pidin noihin aikoihin päiväkirjaa, ja se on aika karua luettavaa. Kun heräsin aamuyöllä ja valvoin hikisenä, kaikki pelot pyörivät päässäni: sairastuminen – minulla oli silloin rintasyöpäepäilykin ja polvileikkaus – vanheneminen ja jopa kuolema.

Sain ystäviltäni tukea, mutta olen kirjoittanut myös näin: Ystävyys ympärillä on kuin suklaakuorrutusta tämän lahnan päällä.

Asiaa ei auttanut yhtään, että vaihdevuosista ei juuri julkisesti puhuttu, aihe oli jotenkin nolo. Vähitellen hain ja sain apua. Kokeilin hormonihoitoja sekä kaikkia tietämiäni luonnonmukaisia ja luonnottomia hoitoja. Kaupanpäällisiksi tuli erilaisia sivuvaikutuksia. Entisenä pienirintaisena minulla olikin muun muassa yllättäen kunnon etuvarustus, ja jos olin kymmenen vuotta aiemmin ollut liiankin laiha, sitä huolta ei enää ollut.

Löysin kokeilujen jälkeen oikean hormonihoidon, jossa oli sopivan vähän keltarauhashormonia, ja tietysti myös aika auttoi. Useampi vuosi siihen meni, mutta nyt voi olla ihan tyytyväinen. Vaihdevuosien aikana opin kuuntelemaan itseäni paremmin, ja tajusin, että ongelmista kannattaa puhua.

Olen vakuuttunut, että miehilläkin on vaihdevuodet. Hekin oirehtivat, vaikka niistä puhutaan vielä vähemmän kuin naisten vaihdevuosista. Hormonit kuuluvat elämänmenoon, eikä niihin liity mitään hävettävää.”

Allit ja heltat

”Olen joskus sanonut, että minulla ei ollut neljänkympin kriisiä. Mutta ei se ole aivan totta.

Niihin aikoihin sain nimittäin pääroolin musikaalissa Turun kaupunginteatterissa. Pukusuunnittelija oli piirtänyt minulle siihen asun, jossa lyhyen yläosan ja housujen väliin jäi näkyviin vatsan ihoa. Kauhistuin, että en halua esitellä synnyttänyttä mahanahkaani, ja aloitin kuntoilun.

En ollut lihava, ja siihen asti kuvittelin olevani sinut ulkonäköni kanssa. Harjoitusten edetessä aloin kuitenkin tuijotella itseäni peilistä ja laihduttaminen karkasi täysin käsistä. Lakkasin miltei syömästä, ja kului viikkoja, jolloin sinnittelin koko päivän näkkileipäpalan voimalla.

Mies yritti saada minut syömään, mutta minä pysyin luuloilleni lujana ja laihduin tosi paljon. En suostunut menemään lääkäriin ja heräsin tilanteen vakavuuteen vasta, kun olin miltei kuivumassa kokoon ja aloin nähdä näkyjä. Syömishäiriön, anoreksian sairastamisessa meni melkein vuosi. Lopulta sain apua ja toivuin sairaalloisesta laihduttamisestani yllättävän nopeasti, muutamissa kuukausissa.

Tuon kokemuksen sekä vaihdevuosien jälkeen olen oppinut paljon ja nykyään osaan jo vitsailla omista paino- ja muista ongelmistani. Kun mies kerran hiplasi rintaliivien hihnojen takaa pursuavia löysiä lihoja, parahdin, että älä koske mun läskeihin. Siihen mies sanoi, että rakas, eivät ne ole läskiä, nehän ovat tissin juuret. Teimme aiheesta Ruumiinosajenkan, jonka olen kerran laulanut jopa kirkossa.

Sitä voi hoilailla tiukan paikan tullen: Jenkkakahvat, allit sekä tissinjuuret / pyllynvarret, heltat sekä kinkut suuret / pömppömahat, suksipussit, aallot yöllä / habitus on rakennettu raa´alla työllä…”

En suostunut menemään lääkäriin ja heräsin tilanteen vakavuuteen vasta, kun olin miltei kuivumassa kokoon ja aloin nähdä näkyjä.”

Susanna Haavisto on suuri jännittäjä

”Olen ollut koko ikäni aivan patologinen jännittäjä. Vatsa oli usein sekaisin ennen näyttämölle menoa. En esimerkiksi Brel-lauluja laulaessani aikoinaan voinut esiintyä korkokengissä, koska en olisi pysynyt pystyssä.

Nykyään jännitykseni on jotenkuten hallinnassa. Opin käsittelemään aihetta, kun ymmärsin, että jännittäminen on herkillä olemista. Sisäistä pikku-Susaa pelottaa, että mitä jos yleisö ei hyväksykään minua. Tämän tajuamisen jälkeen jännitys on vähentynyt ja olen oppinut elämään sen kanssa. Nykyään jännitän enemmän yksityisjutuissa kuin näyttämöllä, esimerkiksi silloin kun piti laulaa lapsenlapsen kastajaisissa.”

Ainutkertainen

”Olin 16-vuotias, kun Juha (Tikka) rupesi käymään meillä. Tuleva mieheni oli alkujaan isoveljeni kaveri. Hän on kertonut, että kerran hän nukkui yön meidän ruokapöydän alla ja näki aamulla ensimmäiseksi minut. Silloin hän tajusi, että on tuo Ollin pikkusysteri aika söötti.

Hänen mielestään olen kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä ihan paras vaimo, ja minulle hän on paras mies. Olen kehittänyt termin armon kaihi. Kun ihmiset elävät pitkään yhdessä, toisen näkee armon kaihin ansiosta vähän lempeämmin. Niin pitääkin olla.

Pitkään suhteeseen mahtuu ihan kaikenlaisia vaiheita, todella vaikeitakin. Jos joku väittää muuta, valehtelee. Rakkaus on onnen hetkien lisäksi työtä ja vuorien ylittämistä, mutta olemme pysyneet kimpassa ja hyvä näin.

Juha on säveltäjä, ja olemme tehneet yhdessä paljon lauluja ja erilaisia työprojekteja. Pohjana ja liimana suhteessamme on luja ystävyys ja yhteinen huumori. Tämä liima on pitänyt. Olen kirjoittanut meistä näin: Sinä teet minut, minä teen sinut, niin ainutkertaista se on.”

Edeskäypä äiti

”Tulin äidiksi vasta parin keskenmenon jälkeen, ja äitiys oli ihana ja odotettu asia. Kaksi vuotta Timon jälkeen syntyi Ville, eikä elämä ollutkaan enää yhtä auvoisaa. Villellä oli 55 korvatulehdusta kolmeen ikävuoteen mennessä. Samaan aikaan Juha oli yli 200 päivää vuodessa keikoilla ja minä näyttelin iltaisin ja tein tv-sarjaa päivisin. Tukijoukkoja tarvittiin.

Kun luen vanhoja vessapäiväkirjoja, huomaan, että onhan elämä kahden pikkupojan kanssa ollut välillä tosi katastrofaalista säätöä, mutta on siellä monia todella iloisiakin päivityksiä. Eivät ruuhkavuodet pelkkää piinaa olleet.

Olin välillä kiireinen ja varmaan poissaolevakin, mutta aina olen ollut myös rakastava ja huolehtiva äiti.

Äitini termiä lainaten olen ollut pikkuisen liian edeskäypä. Kun poikani muuttivat kotoa, he eivät osanneet käyttää kunnolla pesukonetta, koska olin aina huolehtinut kaikesta. Huolehtivasta luonteestani johtuen olen hetkittäin väsynyt olemaan koko ajan jotain päin. Tiedän, että olen ollut erityisesti perheenjäseniäni päin. Olisi varmasti pitänyt huolehtia aikoinaan enemmän itsestäni.

Onneksi löysin jo ruuhkavuosina kävelemisen ja metsän, jossa sain omaa aikaa itseni kanssa. Nykyään pakenen kirjoittamaan omaan salapaikkaani, pois kotoa. Kirjoitusjaksot ovat minulle äärettömän tärkeitä. Pojat ovat minulle hyvin rakkaita, ja kun he olivat pieniä, soitin aina työkiireiden keskeltäkin heille illalla. Kun he ikävöivät, sanoin, että pitääkin ikävöidä. Ikävä tarkoittaa rakkautta.”

Supermummo

”Olen onnellinen kaksivuotiaasta lapsenlapsestani Maurista. Kun ensi kertaa katselin häntä, itkin onnesta ja olin pakahtua ylpeydestä. Ehkä ihmeellisintä oli tajuta, että oma Villeni on uuden pienen ihmisen isä, minun poikani on noin hieno ja valmis isä!

Nyt minulla on Maurin kanssa täysin oma ihmissuhde, laulaminen ja jekkuilu ovat meidän juttumme. Olen hänelle Susa-mummu eli summu. Fappa eli Frank Pappa on Maurin idoli, koska fappalla on iso auto, jossa voi vaikka juosta sisällä.

Nautin suunnattomasti mummoudesta, sillä rooli on minulle tuttu. Reilu vuosi sitten ensi-iltansa saanut Varamummo-musikaali syntyi jo vuonna 2005. Se oli ensin kuvakirja, jonka kuvitti Anna-Mari Kähärä. Sitten tehtiin Juhan säveltämät laulut ja ohjelma Pikku Kakkoseen. Varamummo on aina lapsen puolella oleva mummottomien mummo. Kun lasta painaa jokin asia, mummo pärrää paikalle. Esityksen jälkeen minulla on olo kuin joulupukilla, kun pienten ihmisten jono odottaa Varamummon syliin pääsyä. Minulla on myös oma varalapsenlapsi, joka on nyt kymmenvuotias.

Isovanhemmuus tuo elämään onnea, jota on vaikea nimetä. Se on ennen kokematon elämän täyttävä rakkauden tunne. Onnea on myös se, että voi olla avuksi pikkulapsi-elämän pyörteissä.”

Rento ja rohkea

”Tunnen olevani 62-vuotias, en yhtään nuorempi. Se on hyvä tunne. Kun myönnän ikäni, annan itselleni oikeuden hidastaa. En kaipaa nuorempia vuosiani, ainoastaan silmäryppyjä voisi olla vähän vähemmän.

Esiteininä kirjoitin likkakavereiden kanssa kirjeitä nelikymppisille itsellemme. Minähän tietysti avasin omani jo muutaman kuukauden kuluttua, mutta eräs ystäväni avasi omansa vasta, kun täytti 40. Silloin nuorina kuvittelimme, että elämä on jo keski-iässä ohi, tukka on harmaa ja ystävät ovat unohtuneet.

En osannut kuvitella, että aikuisena olisin paljon pelottomampi ja osaisin suhtautua asioihin rennommin. Voi kunpa joku olisi sanonut minulle neljäkymmentä vuotta sitten, että ei elämä ole niin vakavaa. Vanhenemisessa parasta on se, ettei kaikkea tarvitse ottaa niin tosissaan. Hyvää on myös se, että tulee rohkeammaksi. Uskaltaa uskoa itseensä ja luottaa intuitioonsa.”

Susanna Haavisto on eniten huolestunut ilmastonmuutoksesta

”Monet ystävistäni ovat sairastuneet ja menehtyneetkin. Olen miettinyt vanhenemista ja elämän haurautta, sitä kuinka kaikki sujuu kuin tuntemattoman käsikirjoituksen mukaan. En kuitenkaan anna ajatusteni muuttua peloksi.

Elämänarvoni ovat pysyneet kautta vuosien aika samanlaisina, ehkä ne ovat vain kirkastuneet. Olen jollain tavoin yleissolidaarinen ihminen ja pyrin jo nuorena samoja asioita kohti.

En ole koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen, mutta esimerkiksi Unicefin hyväntahdon lähettiläänä olen ollut jo yli 33 vuotta.

Minua huolestuttaa eniten ilmastonmuutos. Eilen viimeksi mietin, voiko ihminen rakastaa roskistaan. Tuntui nimittäin niin hyvältä, kun katsoin, miten erilaiset roskat ovat omissa lokeroissaan. Kierrättäminen on pieni iso asia. Roskien lajittelun lisäksi olen aina pitänyt myös kirpputoreista. Lapsillekin ostin aina vaatteet käytettyjen vaatteiden kaupasta. Olin kierrättäjä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä.

Toivoisin, että voisimme näinä pelottavina aikoina uskoa ihmisyyteen, siihen, että yhdessä olemme enemmän. Varamummon sanoin: yhdessä on parasta.”

Susanna Haavisto haastateltiin Annaan 6/2020.

Lue myös:

Näyttelijä-laulaja Mari Rantasila menetysten jälkeen: ”Olen antanut itselleni aikaa surra ja raivota”

Lääkäri määräsi nelikymppiselle Katarinalle masennuslääkkeitä – kyseessä olikin perimenopaussi: ”On tärkeää, ettei näiden asioiden kanssa jää yksin”

Henkisen romahduksen läpikäynyt, rajuista vaihdevuosioireista kärsinyt Katariina Souri: ”Tänä päivänä tiedän, kuka olen”