Julkkikset

Neljänkympin kynnyksellä omat rajansa löytänyt Hanna Kinnunen: ”Ymmärsin, että jos nyt en hidasta tahtia, putoan”

Ein sanominen. Oman kehon hyväksyminen. Puolisoon luottaminen sataprosenttisesti. Nämä ovat asioita, joita juontaja Hanna Kinnunen on vaikeiden kokemusten jälkeen oppinut.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Sampo Korhonen

– Yritän varata joka päivä vähintään vartin meditaatioon. Sen voi tehdä melkein missä tahansa: sulkea silmät ja keskittyä hengittämään., Hanna Kinnunen kertoo.

Ein sanominen. Oman kehon hyväksyminen. Puolisoon luottaminen sataprosenttisesti. Nämä ovat asioita, joita juontaja Hanna Kinnunen on vaikeiden kokemusten jälkeen oppinut.

Tämä on minun tonttini. Tässä kulkee raja, sitä ei saa ilman lupaa ylittää. Nämä asiat radiojuontaja Hanna Kinnunen kertoo oppineensa terapiassa kahden viime vuoden aikana.

Nyt olo on levollinen.

Tai niin levollinen kuin se Hanna Kinnusen tapauksessa on mahdollista. Hän on nimittäin hyvä haalimaan tekemistä. Työn ja kaksilapsisen perheen hoitamisen lisäksi hän on osallistunut kunnallispolitiikkaan ja tehnyt väitöskirjaa. Keväällä on alkamassa omakotitalon rakennusprojekti.

Hanna sanoo kulkevansa aina vähän etukenossa. Neljänkympin kriisinkin hän uskoo jo ohittaneensa, ja kesällä koittavaa syntymäpäivää voi odottaa ilolla.

– Neljästäkympistä alkaa toinen elämä. Vauhtia varmasti yhä riittää, mutta maltillisemmalla, samettisemmalla soundilla.

– En enää yritä laihduttaa ruoskimalla itseäni. Olen mikä olen ja arvokas juuri tällaisena, Hanna Kinnunen toteaa.
– En enää yritä laihduttaa ruoskimalla itseäni. Olen mikä olen ja arvokas juuri tällaisena, Hanna Kinnunen toteaa.

Rohkeasti itsekäs

”Pari vuotta sitten kävin burnoutin partaalla. Ymmärsin, että jos nyt en hidasta tahtia, putoan.

Olen ollut hirveän hyvä laittamaan itseni sivuun. Olen luontaisesti lämmin ja empaattinen, tykkään olla tukena muille. Mutta olen myös antanut ihmisten käyttää hyväkseen energiaani rajoituksetta.

Tiedostin epäreilun kohtelun, mutta imaisin pahan olon sisääni. Kaksi vuotta sitten aloitin terapian, jossa olen opetellut purkamaan sen ulos. Pystyn jo sanomaan, kun en kykene, jaksa tai halua tehdä jotakin. Läheiseni ovat suhtautuneet muutokseen hyvin: hienoa, että olet rohkeasti itsekäs!

Suvussani on taipumusta depressioon. Toisilla uupumus iskee mieleen, toisilla kehoon. Minä kuulun jälkimmäiseen tyyppiin. Suurin pelkoni oli joutua sellaiseen jamaan, etten enää pääse sängystä ylös.

Nuorena olin tanssiharrastuksen ansiosta hyvä tunnistamaan keholliset tuntemukset. Osasin yhdistää fyysisen ja psyykkisen puolen tanssin ja liikkeen kautta. Lasten synnyttyä hukkasin itseni. Suuntasin kaiken energiani perheen ja työn hoitamiseen. Meni monta vuotta, että näin itseni vain kaulasta ylöspäin. En ollut missään yhteydessä kehooni.

Nykyään tunnen kropassani, milloin olen vaaravyöhykkeessä luisua samaan tilaan. En ole silloin enää keskellä itseäni. Pää kiiruhtaa edellä, kroppa raahustaa perässä.

Yritän varata joka päivä vähintään vartin meditaatioon. Sen voi tehdä melkein missä tahansa: sulkea silmät ja keskittyä hengittämään. Käytän myös ohjattuja harjoituksia. Arjen kiireen keskellä vetäydyn omiin oloihini ja sanon lapsille, että nyt äiti meditoi kaksikymmentä minuuttia. Ne ovat sellaisia pikapalautumisia.”

Lue myös: Radiojuontaja Hanna Kinnunen suoritti töitä, kuntokuuria ja arkea uupumukseen asti: ”Juoksin itseni piippuun”

Kiltti kympin tyttö

”Minulla ei oikeastaan ollut murrosikää. Olin kiltti kympin tyttö. Järkytyin, kun sain yläasteella kotitaloudesta kasin.

Kasvoin Oulussa lääkäri-isän, erikoissairaanhoitajaäidin ja pikkuveljen kanssa hyvin keskiluokkaisessa perheessä. Kerran alakoululaisena luokkakaveri tuli hakemaan minua arki-iltana ulos. Tein asiasta oikein numeron ja menin kysymään lupaa isältä. Hän katsoi minua hämmästyneenä. Totta kai sain mennä. Olin niin kiltti ja kuuliainen, että minulla ei ollut edes kotiintuloaikoja.

Ylioppilaaksi tultuani pääsin opiskelemaan sekä laulua Oulun pop-jazz -konservatorioon että viestintää Jyväskylän yliopistoon. Valitsin musiikin. Sain kuitenkin vain vuoden lykkäystä yliopistosta, joten jouduin jättämään muusikonopinnot. Se oli ensimmäinen asia, joka minulta jäi kesken, ja häpesin sitä pitkään. Nyt uskon, että tein oikean valinnan.

Nuorena pyrin olemaan mieliksi vanhemmilleni, erityisesti äidille. Herkkänä ja empaattisena yritin aistia hänen tuntemuksiaan ja mietin aina, mitä äiti mahtaa tekemisistäni tuumata. Aloin irtaantua hänestä vasta, kun lähdin opiskelemaan. Nykyään suhde on lämmin ja läheinen. Olemme persoonina erilaisia ja monesta eri mieltä, mutta kunnioitamme toistemme tapoja ja tahtoa.

Kun esikoiseni synnytys päättyi yllätyssektioon ja olin toimenpiteen jäljiltä kipeä ja heikko, vanhempani lensivät Oulusta Helsinkiin. Äiti hoiti ensimmäiset päivät koko perhettämme: laittoi ruokaa, siivosi ja kävi kaupassa. Ennen kaikkea hän valoi turvallisuuden tunnetta ja saatteli sokeeraavasta alusta eteenpäin.”

Hanna Kinnunen kuvaa puolison olevan luonteeltaan hänen vastakohtansa. – Minä olen tämmöinen papatti, mies on peruskallio.
Hanna Kinnunen kuvaa puolison olevan luonteeltaan hänen vastakohtansa. – Minä olen tämmöinen papatti, mies on peruskallio.

Lentävä lähtö

”Ammatillisesti olen aina nähnyt itseni eräänlaisena kameleonttina. Identifioidun esiintyjäksi ja toimittajaksi: radiotyön ohella olen viime vuosina tehnyt pieniä projekteja teatterissa ja lyhytelokuvissa sekä toiminut viestintävalmentajana.

Urani sai lentävän lähdön vuonna 2003, kun haimme kurssikaverini kanssa Haluatko filmitähdeksi -ohjelmaan. Olin aluksi vastahakoinen. Lopulta osallistuin karsintatilaisuuteen ajatellen, ettei kukaan saa koskaan tietää siitä.

Haluatko filmitähdeksi -ohjelmassa vuonna 2003. Tuolloin Hanna käytti vielä tyttönimeään Karjalainen.
Haluatko filmitähdeksi -ohjelmassa vuonna 2003. Tuolloin Hanna Kinnunen käytti vielä tyttönimeään Karjalainen.

Pääsin ohjelmaan. Se oli kuin kolmen kuukauden mittainen intensiivikurssi kameratyöskentelyyn. Heittäydyin työhön täysillä, mutta koska en uskonut pärjääväni, pystyin olemaan rento. Lopulta katsojat valitsivat minut puhelinäänestyksellä voittajaksi.

Palkinto, rooli Levottomat 3 -elokuvassa, jäi luvattua pienemmäksi. Elokuvan promokiertueella jouduin melkoiseen mediamylläkkään, kun toimittajat kärttivät minua ilmaisemaan pettymykseni. Olisihan siitä saanut herkullisia otsikoita, mutta kun se ei ollut totta! Minulle kuvaukset olivat seikkailu, josta nautin täysillä.

Nykyään tosi-tv-ohjelmissa on aina psykologi huolehtimassa osallistujista. Sellainen olisi ollut tarpeen tuolloinkin. Viihdejulkisuus näyttäytyi minulle aika ikävänä.

Reagoin mylläkkään vetäytymällä ja tekemällä itsestäni näkymättömän. Sain kutsuja kivoihin tilaisuuksiin, mutta jätin menemättä. Keskityin opintoihini.

Pari vuotta myöhemmin minulle soitettiin Salatut elämät -sarjan tuotannosta ja tarjottiin mahdollisuutta koekuvauksiin Sallan rooliin. Työskentelin tuolloin Ylen uutistoimituksessa ja luulin puhelua ensin pilasoitoksi. Kun minulle valkeni, kuinka herkullista tyyppiä Sallasta oli kaavailtu, otin roolin riemulla vastaan. Hahmo sai ristiriitaisen vastaanoton: osa vihasi, osa rakasti. Lähdin sarjasta neljä vuotta myöhemmin omasta aloitteestani.

Salla Mattilana Salatut elämät -sarjassa vuonna 2006.
Hanna Kinnunen Salla Mattilana Salatut elämät -sarjassa vuonna 2006.

Lopetin vuodenvaihteessa aamujuontajan pestini Radio Aallon Dynastiassa ja aloitin uudessa työssä Radio Aito Iskelmän päiväjuontajana. Joululomalla nukuin pois varhaisten herätysten aiheuttamaa ’jet lagia’. Nyt opettelen uusia päivärutiineja.

Kymmenvuotias poikani harrastaa jalkapalloa ja koripalloa, kaksi vuotta nuorempi tyttö taitoluistelua. Melkein päivittäin on harjoituksia, joihin kuskaamme miehen kanssa lapsia vuorotellen. Onneksi tietokoneella voi tehdä töitä etänä vaikkapa jäähallin kahviossa.

Rytmini on luontaisesti nopea. Tykkään siitä, että tapahtuu. Kiireen takia olen suosiolla laittanut väitöskirjan jäihin ja viime syksynä muuton yhteydessä luovuin myös kunnallispolitiikasta. Nyt olo on vähän levoton. Onneksi uuden kodin rakentaminen alkaa keväällä.”

Pettäminen rikkoi

”Tiesin jo nuorena haluavani avioliiton ja lapsia. Toivoin löytäväni miehen, joka olisi valmis jakamaan vastuun perheestä tasapuolisesti. Se toive on toteutunut. Lastenhoidosta meillä ei ole koskaan tarvinnut riidellä.

Mies suunnittelee viikon ruokalistan ja laittaa lasten ruoat valmiiksi nimettyihin kippoihin. Entisenä urheilijana hän huolehtii, että he syövät terveellisesti. Kiistoja syntyy siivoamisesta. Haluaisin, että töistä tullessani sohvatyynyt olisivat ojennuksessa ja keittiön tasot pyyhitty. Jos on sotkuista, sorrun nalkuttamaan.

Mies löytyi baarista kotiseudulta Oulusta liki neljätoista vuotta sitten. En ole ollenkaan semmoinen, että tekisin aloitteen. Mutta niin vain hutkaisin käsilaukulla ohi kulkenutta pitkää miestä. Ajattelin, ettei hän muuten huomaa minua. Hetken päästä mies tulikin juttelemaan.

Edellinen suhteeni oli kaatunut kumppanin uskottomuuteen. Minulla oli ollut epäilyksiä, jotka avomieheni kuittasi järjettömiksi. Asian todellinen laita valkeni kirjeessä, jonka toinen nainen oli pudottanut postiluukustamme. Tilanne oli absurdi: ajattelin, että tämä on kuin Salkkareissa. Kiltteyttäni ja ’rajattomuuttani’ kuvaa, että kun soitin tälle toiselle naiselle, päädyin lohduttamaan häntä, vaikka minua oli petetty.

Uskottomuus räjäytti maailmani atomeiksi. Se oli ainoa ajanjakso elämässäni, jolloin olen käyttänyt unilääkkeitä lyhyen aikaa. Ne eivät sopineet minulle, olin ihan sekaisin. Salkkareiden Salla kävi samaan aikaan läpi vastaavaa kokemusta, ja kuvauksissa itkua ei tarvinnut näytellä.

Seurasi sinkkukesä, jolloin bailasin kunnolla. Kävelin kotiin aamuruuhkassa avojaloin ripsivärit poskella. Bilettäminen toimi eräänlaisena laastarina, enkä käynyt kokemustani läpi riittävästi. Se heijastui nykyiseen suhteeseeni.

En aluksi pystynyt luottamaan mieheeni. Kun hän lähti kavereidensa kanssa ulos, soittelin perään ja kerroin pelkääväni, että hän löytää toisen. Ihmeen hyvin mies kesti sinkoiluni. Suhteemme alussa prosessoin vielä entistä, ja luottamuksen rakentaminen vei aikaa.

Minulle oli tosi tärkeätä mennä naimisiin. Halusin sormukset sormeen ja nimet paperiin. Vaihdoin jopa sukunimeä, jotta perheellä olisi yhteinen nimi. Nykyään ajattelen, että henkinen yhteys on instituutiota tärkeämpi. Liiton pitää perustua johonkin muuhun kuin sopimusasiakirjaan.

Meillä on vahva keskinäinen yhteys. Tätä suhdetta edes satunnainen uskottomuus ei kaataisi. Olisi eri asia, jos mies rakastuisi toiseen, mutta yhden syrjähypyn voisin antaa anteeksi. Tietysti tämä on helppo sanoa, koska en usko, että sellainen tilanne tulee eteen.”

Kehorauha kaikille

”Viime syksynä lähetin eräälle naispuoliselle roolittajalle cv:ni ja viestin, että minulla olisi nyt aikaa, jos tarjoutuisi vaikka jokin ihan pienikin rooli. Vastaus oli tyly: ’Ikäisillesi naisille ei juuri ole töitä tarjolla’. Pöyristyin. 39-vuotias nainen ei voi olla liian vanha näyttelemään! Epäilen, että syy tökeröön vastaukseen oli jokin muu kuin ikäni – ehkäpä painoni.

Olen aina ollut ankara ja armoton keholleni. Pienestä pitäen olen nähnyt siinä enemmän puutteita kuin vahvuuksia.

Ensimmäisen kerran laihdutin 12-vuotiaana. Olin äänekäs ja sosiaalinen tyttö, vähän lapsenpyöreä, ja minua kiusattiin koulussa. Ajattelin, että muuten olisin ihan hyvä, mutta kun olen läski. Kesälomalla laihdutin viitisen kiloa, ja naljailu loppui.

Harrastin kilpatanssia, jossa kehoa mittailtiin tarkkaan. Kehityin varhain ja koin naiselliset muodot ongelmallisina. Tanssilattialla en tosin koskaan hävennyt kroppaani, siellä mielsin sen työkaluksi. Olin 14, kun eräs aikuinen tanssijanainen ehdotti viiden kilon laihdutuskisaa. Loukkaannuin siitä niin paljon, että kun jouduin nivelsiteen katkeamisen takia pitämään paussia treeneistä, en enää palannut kilpatanssin pariin.

Päähäni jäi itämään ajatus, että olen ylipainoinen. Siitä muodostui itseään toteuttava ennuste. Painoni on jojoillut koko aikuisikäni.

Netin keskustelupalstoilla olen saanut kuulla ulkonäöstäni, jopa tyyliin ’tuommoinen mongoloidi syöttöporsas’. Oli aikoja, jolloin kommentit satuttivat niin, että itkin. Onko se sitten aikuistumista vai mitä, mutta enää en päästä tuntemattomien ihmisten ilkeyksiä ihon alle. En oikeasti välitä hittojakaan!

Toivon, että maassa vallitsisi kehorauha. Jokaisella on oikeus rakastaa itseään sellaisena kuin on, eikä kenelläkään ole oikeutta kommentoida toisen kehoa. Pysyvä laihtuminen ei tapahdu ruoskimalla. Elämänmuutos onnistuu vain, jos ihminen arvostaa itseään.

Terapian ansiosta olen alkanut olla kliseisesti ’armollinen itselleni’. Nelikymppisenä haluan tehdä hyvinvointitekoja. Kun nukun enemmän ja syön terveellisesti, jaksan paremmin. Työpäivän päätteeksi voin mennä lenkille tai tanssitunnille. Jos sivutuotteena laihdun, en pane pahakseni.

Mieheni rakkaudellinen, hyväksyvä katse on ihana asia. Mutta hyvänolon tunne ei ole riippuvainen kenestäkään muusta. Se löytyy itsestä.”

Juttu on julkaistu Annassa 5/2020.

X