Neljättä lastaan odottava Manuela Bosco koki keväällä kaksi keskenmenoa: ”Se oli fyysisesti rankkaa, ja sen jäljiltä jäi tyhjyys”

Taiteilija Manuela Bosco joutui kasvokkain sen kanssa, että luopuminen ei ole aina omissa käsissä. Surullisten vaiheiden jälkeen uusperheeseen odotetaan nyt kuudetta lasta.

Kuvataiteilija Manuela Boscon, 39, ja hänen puolisonsa, muusikko Tuure Kilpeläisen perheessä on meneillään kaksi muuttoa. Niin Katajanokan-kodissa kuin maaseutukodissa Inkeroisissa, Kouvolassa, pakataan kamppeita. Inkeroisten huvila on ollut Manuelalla ja Tuurella jo vuosia. Kaunis talovanhus ja sitä ympäröivä laaja piha ovat tulleet rakkaiksi, mutta samalla ne ovat vieneet paljon aikaa.

– Luopuminen tuntuu kehossa vahvasti. Viime vuosina olen ollut Inkeroisissa aina, kun olen voinut. Jossain vaiheessa ajattelin, että sinne voisi muuttaa, mutta tässä meidän uusperhetilanteessa se ei ole mahdollista.

Paikka laitettiin myyntiin lähes vuoden kestäneen harkinnan jälkeen. Pois pääkaupungin vilskeestä perhe ei edelleenkään ole muuttamassa, vaikka yhteys luontoon onkin Manuelan hyvinvoinnille tärkeää.

Perheeseen odotetaan ensi kevääksi kuudetta lasta, ja Manuelan vatsa on jo pienoisesti pyöristynyt. Manuela maalaa Katajanokan ateljeessaan päivät, kun lapset ovat koulussa ja päiväkodissa. Esikoinen on 7-vuotias, keskimmäinen 5-vuotias ja kuopus parivuotias. Kaksi vanhinta ovat osan ajasta isänsä, Kasimir Baltzarin, luona. Perheeseen kuuluvat myös kuopuksen isän Tuuren teini-ikäiset tyttäret edellisestä liitosta.

Luopumalla kahdesta paikasta Manuelan ja Tuuren perhe saa uuden alun tilavammassa kodissa Helsingissä.

– Minulle kaupungissa asumisen isoin puute on se, että ikävöin luontoon. Mutta pääseehän täältä merelle tai metsään Nuuksioon. Jos en pysty lähtemään kauas, menen kävelylle merenrantaan.

Sinne Manuela meni myös silloin, kun häntä kohtasi suuri suru.

”Ensimmäinen keskenmeno tuli aivan puun takaa”

Viime keväänä Manuela kävi läpi kaksi keskenmenoa. Kun ne tulevat nyt puheeksi, Manuela nousee sohvalta ja lähtee hakemaan keittiöstä lisää teetä. Tullessaan takaisin hän kertoo, että nimenomaan luonnossa oleminen auttoi häntä niinä hetkinä.

– Olin silloin keväällä tosi paljon maalla tai merellä. Merelle menin heti, kun keskenmenot olivat tapahtuneet.

Rannassa Manuela käveli omissa ajatuksissaan ja katseli kaukaisuuteen.

– Horisontin näkeminen antaa perspektiiviä. Se on puhdistavaa ja parantavaa.

Alkuun oli vaikea hyväksyä se, mitä oli tapahtunut.

– Ensimmäinen keskenmeno tuli aivan puun takaa, koska en ollut aiemmin joutunut kokemaan sellaista. Se oli fyysisesti rankkaa, ja sen jäljiltä jäi tyhjyys, Manuela muistelee.

Sen jälkeen mieleen alkoi hiipiä pelkoja. Onko raskaaksi tuleminen enää mahdollista? Miksi raskaus ei jatkunut? Teinkö jotain väärin?

Manuelaa auttoi se, että hän uskoo hyvään. Hän ajattelee, että kaikkeen, mitä tapahtuu, on olemassa jokin hyväntahtoinen, suureen viisauteen pohjaava syy.

– Jos uskoisin, että tämä tapahtui minulle rangaistuksena, kokisin turvattomuutta. Perimmäinen kysymys on, antautuuko valolle vai pimeydelle.

Nykyisestä raskaudesta Manuela uskaltaa jo iloita, vaikka alkuun hän olikin varovaisempi kuin aiemmissa odotuksissa.

– En hirveästi puhunut kenellekään.

Kolmen ensimmäisen kuukauden hurja pahoinvointijakso on nyt takana päin. Huono olo oli kuitenkin tällä kertaa helpottava asia.

– Huono olo oli merkki siitä, että kaikki on hyvin. Jos sisälläni ei olisi tapahtunut mitään, en olisi voinut niin huonosti.

– Nyt kun raskaus on alkanut näkyä ja vauvan liikkeet tuntua, syvempi rauha on päässyt laskeutumaan minuun.

Luit juuri lyhennelmän Annan kansijutusta 46/2021, jonka on kirjoittanut Piia Sainio. Miten Manuela ja Tuure järjestävät kahdenkeskistä aikaa? Entä miten heidän liitossaan riidellään? Miksi Manuela kokee, että hänen isänsä kuolema vuonna 2003 oli eräänlainen vedenjakaja? Lue koko juttu numerosta 46/2021 tai digilehdestä. Voit tilata digilehden täältä!