Njassa jätti alkoholin syöpään sairastuttuaan. Enää kenenkään ei tarvitse pelätä
Njassa jätti alkoholin syöpään sairastuttuaan. Enää kenenkään ei tarvitse pelätä.
Julkkikset

Isyys ja terapia pehmensivät Njassan: ”Heikkouteni näyttäytyi aina aggressiivisuutena”

Radiotoimittaja ja DJ Njassan lapsuutta ja nuoruutta leimasivat suru, viha ja väkivalta. Hänestä tuli nuori vihainen mies, joka jäi vuosikausiksi maineensa vangiksi. Nyt hän keskittyy hyviin asioihin.
Teksti: Iina Alanko Kuvat: Sampo Korhonen

Kohta joku itkee, mutta se en ole minä.

1980-luvulla Jyrki Jantusella alias Njassalla meni lujaa. Radio Cityn musiikkitoimittajalle ja DJ:lle oli nuoresta iästään huolimatta kertynyt katu-uskottavuutta jo lähes legendaksi asti. Kulttuurikeskus Lepakon aktiivina hän oli roudannut bändejä, toiminut klubi-iltojen DJ:nä ja hypännyt lennosta kulttiyhtye Mustan Paraatin laulajaksi. Meriittilistalla oli myös Suomen ensimmäinen rap-levytys ja sitä seurannut yökerhokiertue Ranskassa ”amerikkalaisena” DJ Njassana. Radio Cityn toimittajaksi hänet oli palkattu vain 22-vuotiaana.

Jos jokin työpaikka oli tuohon aikaan seksikäs, Radio City oli sitä. Suomen ensimmäisiin kuuluneen paikallisradion tausta oli Helsingin Elävän musiikin yhdistyksessä Elmussa ja toimitus Lepakossa, bändien keskellä. Radio City loi uutta nuoriso- ja kaupunkikulttuuria, oli osa sitä.

Njassa oli ihailtu ja kunnioitettu, mutta vihainen nuori mies

Toisin kuin Yleisradion yksinvaltiuden aikaan oli totuttu, Radio Cityssä ei tarvinnut puhua kirjakieltä, soittaa tiettyä musiikkia tai noudattaa ohjelmissa tiettyä kaavaa.

Persoonat omine musiikkimieltymyksineen pääsivät erottumaan, ja yksi erottuvimmista oli Njassa. Hänen laaja musiikkimakunsa, yleissivistyksensä, stadilainen puhetapansa ja naseva humanisminsa olivat yhdistelmä, joka jäi mieleen.

Njassaa ihailtiin ja kunnioitettiin, mutta myös pelättiin, ja hän tiesi sen. Hänen työhuoneensa seinällä oli juliste, jossa oli revolverin kuva ja sanat Say what you mean and say it mean – sano mitä ajattelet ja sano se veemäisesti.

Kun epämääräinen huono olo ja pahantuulisuus alkoivat myllertää Njassan sisällä, hänen tielleen ei kannattanut osua.

– Olin nuori vihainen mies. Sisälläni oli ­tukahdutettua raivoa, joka syntyi itsen ja egon kahnauksesta. Vasta vuosia myöhemmin aloin ymmärtää, mistä kaikki tuntemani viha kumpusi, 57-vuotias Njassa kertoo nyt.

Njassa Musta Paraati

Musta Paraati -yhtyeen General Njassa kuvattiin Suosikkiin vuonna 1983.

”Lapsena lohtua antoi ajatus siitä, että minäkin pääsen taivaaseen jos en valehtele enkä varasta”

Njassa muistaa olleensa lapsena usein yksin. Molemmat vanhemmat tekivät kahta työtä – isä poliisina ja ravintolan pokena, äiti tehtaassa ja siivoojana. Kuusi vuotta vanhemmalla isosiskolla oli jo omat juttunsa.

– Kotona vallitsi kova kuri ja ei armoa -mentaliteetti. Opin, että töitä pitää tehdä ja olla kunnollinen, muuten ei pärjää. Jos en totellut, sain mutsilta remmiä tai tukkapöllyä.

Miehen malli periytyi edellisiltä sukupolvilta.

– Rippikoulun jälkeen poika saa pitkät suorat housut, koulun jälkeen mennään armeijaan, ja työtä tehdään siitä lähtien, kun lapio pysyy kädessä.

Kun Njassa – silloin vielä Jyrki – oli kuusivuotias, kaksi hänelle tärkeää ihmistä – kummisetä ja isoäiti – kuoli lyhyen ajan sisällä. Lapsen logiikalla Jyrki päätteli, että se oli hänen syytään.

– Lohtua antoi ajatus siitä, että eno ja mummo ovat menneet taivaaseen ja minäkin pääsen sinne, jos olen kiltti, en varasta enkä valehtele. Sitten muistin näpistäneeni kaupasta viiden pennin purukumipakkauksen.

Peli oli siis jo menetetty, Jyrki ei näkisi mummoa ja enoa koskaan enää.

Surunsa ja hätänsä pikkupoika sai potea yksin. Isä oli etäinen auktoriteetti ja äidillä täysi tekeminen oman surunsa kanssa.

Jyrkin varhaislapsuudessa kotikorttelit Töölössä olivat kuhisseet elämää. 1970-luvulla kaverit katosivat, kun lapsiperheet alkoivat rakennemuutoksen vuoksi muuttaa ahtaudesta lähiöiden tilavampiin asuntoihin.

Jyrki pakeni yksinäisyyttä kirjoihin ja lukemiseen.

– Otavan iso tietosanakirja, osat I–X, oli yhtäkkiä ainoa ystävä. Mieleen jäi kaikenlaista ja ymmärsin myös, että tiedolla on merkitystä.

Njassa: ”Poikana elin jatkuvassa väkivallan piirissä”

Vuonna 1974, kun Jyrki oli 11-vuotias, isosisko osti kotiin American Graffiti -levyn, Svengijengi -62 -elokuvan soundtrackin.

– Se vaikutti koko sukupolveeni todella paljon. Rock’n’rollista tuli meille iso juttu.

Elokuvaa seurannut rockabillybuumi toi nuorisojengit ja -tappelut Helsingin kaduille.

– Etenkin me pojat ja nuoret miehet elimme silloin jatkuvassa väkivallan piirissä. Jokaisessa kaupunginosassa hengasi kadunkulmissa diinareita kyttäämässä hakattavia – kaikkia, jotka poikkesivat heistä.

Pienikokoinen ja pelokas Jyrki juoksi aikansa pakoon, kunnes huomasi kasvaneensa miehen mittoihin ja alkoi antaa takaisin.

– Koko ikään kuin velvoitti tietynlaiseen käytökseen, uhoon ja tilan ottamiseen.

”Kun on kärsinyt paljon, miettii tietysti, mikä kaiken sen kärsimyksen arvo on.”

Musiikki auttoi arjen ankeuteen

Jyrkin murrosikä oli pahimmillaan, kun hänen isänsä sairastui ja joutui viettämään pitkiä aikoja sairaalassa.

– Velvollisuuksiini kuului vierailla Meilahden sairaalassa joka päivä ja viedä faijalle iltapäivälehdet. En voinut elää kuten muut teinit, mikä kiukutti. Kapinamieleni alkoi kyteä, halusin jo kipeästi elää omaa elämääni.

Musiikki auttoi arjen ankeuteen. Yksi idoleista oli David Bowie ja hänen alter egon­sa Ziggy Stardust.

– Bowie oli astraalinen ystäväni. Hänen musiikkinsa avasi minulle uuden maailman, joka jäi mieleeni kuvina ja muotoina. Vasta myöhemmin tajusin, että siitä löysin tunteita, joita en ollut muuten tunnistanut.

Kotimaisessa musiikkimaailmassa puhalsivat uudet, tuoreet tuulet. Punk ja sitä seurannut uusi aalto synnyttivät lukuisia bändejä ja elävän musiikin yhdistyksiä ympäri maata. Helsingissä Elmu alkoi kesällä 1978 järjestää Kaivopuistossa isoja ilmaiskonsertteja, jotka kokosivat tuhansia ihmisiä yhteen.

Elokuun 1979 kansanjuhlassa 16-vuotias Jyrki kuuli, että Elmu on vallannut Ruoholahdessa sijainneen alkoholistien entisen yömajan Liekkihotellin. Paikka oli nimetty uudelleen Lepakkoluolaksi, ja siitä tulisi nuorison oma kokoontumispaikka, kulttuurikeskus ja bändien koti. Jyrki mietti, uskaltaisiko hän mennä katsomaan, millaisesta mestasta on kysymys. Kynnyksen yli uskaltauduttuaan hän tajusi tulleensa uuteen kotiinsa.

– Lepakossa saatoin olla oma itseni. Minua ei kiinnostanut maailmanpolitiikan arkipäivä, vaan musiikki ja se, että sain olla vapaa menneisyyteni taakoista: huonosta itsetunnosta ja kodin käsittämättömistä paineista.

Näin nimi Njassa syntyi

Lepakossa hengasi kaikenlaisia ihmisiä – niitä, jotka eivät aiemmin osanneet soittaa ja niitä, jotka jo osasivat. Jyrki kertoi kaikille nimekseen Njassa. Nimen hän oli bongannut lukion vitriinissä olleesta vanhasta maantiedon kirjasta, jossa kerrottiin Njassamaasta, nykyisestä Malawista.

Lepakossa Njassa oivalsi, että maailmassa on toisenkinlaista järjestystä kuin hän oli kotona, koulussa ja harrastuksissa oppinut.

– Täällä pitää olla asennetta. Hengaamalla tietynlaisten, kovien tyyppien kanssa omakin maine kasvoi.

Kun Njassa alkoi liikkua kaikkien tunteman punkkarin Tinon kanssa, hänkin kuului samaan jengiin. Helsinki oli pieni kaupunki, ja tarinat paisuivat levitessään suusta suuhun. Njassa näytteli tylyä.

– Kun kuulin jonkun sanoneen silmiäni vihaisiksi, opin taktiikan, jolla pystyin tuijottamaan toisen maan rakoon.

”Olin syrjäytymisvaarassa oleva nuori”

Kun Njassa lähti Lepakkoon bileisiin, poliisi-isä sanoi toivovansa, ettei tapaisi poikaansa työn merkeissä.

– Eikä tavattu. Pääsin livahtamaan monesta pahasta paikasta sillä, että jäämällä kiinni olisin asettanut faijani kuseen. Kun muut jäivät heiluttamaan poliisiautoa Lepakon pihalle, minä häivyin paikalta.

Diabetesta sairastanut isä ei kauaa ehtinyt poikaansa paimentaa. Hän kuoli pian sen jälkeen, kun Njassa oli löytänyt Lepakon.

Sekin suru jäi käsittelemättä, kun veri veti Njassaa kohti hänen suuresti kaipaamaansa vapautta ja omaa elämää. Töölöläisestä lukiopojasta tuli Lepakon vakiokasvo, joka tunsi kaikki ja jonka kaikki tunsivat. Maine, onni ja sattumakin kuljettivat hänet kuumipien klubien DJ:ksi, festivaalien lavoille, räppäämään levytysstudioon, juomaan kaljaa Tuuliajolla-risteilylle Suomen nimekkäimpien bändien kanssa.

– Se oli absurdia aikaa. Ajelehdin paikasta toiseen, olin niin sanotusti syrjäytymisvaarassa oleva nuori.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Njassa haki opiskelemaan ATK-instituuttiin. Datanomia hänestä ei tullut, koska sisäänpääsy jäi yhdestä desimaalista kiinni.

Njassa: ”Luulin, että maineeni takia minulla pitää olla mielipide kaikkeen”

Kun Radio City aloitti toimintansa Lepakon tiloissa vuonna 1985, Njassaa pyydettiin kanavan musiikkitoimittajaksi.

– Se hiveli itsetuntoa, mutta ajattelin, että minäkö, nasaaliääninen änkyttäjä? Menin, mutta ajattelin saavani pian potkut.

Potkuja ei tullut, vaan pesti venyi lopulta 15 vuoden mittaiseksi ja päättyi vasta vuonna 2000 kanavan jo muututtua soittolistaradioksi.

Radiotyö, jossa sai soittaa omaa mielimusiikkiaan oli Njassan unelmien täyttymys.

– Minua kuunneltiin. Ihmiset ottivat vastaan sen, mitä teen, soitan ja kerron. Tajusin, että sillä, mitä teen, on merkitystä.

Njassa antoi palaa ja yleisö kiitti. Hänestä tuli nopeasti suosittu radiopersoona, älykäs ja sanavalmis, imitaatioistaan tunnettu vähän sekopää totuuden torvi.

– Kun johonkin asiaan haluttiin statement, iskulause tai yhden hullun kommentti, se pyydettiin minulta. Luulin, että maineeni takia minulla pitää olla mielipide kaikkeen.

Nykyisessä työpaikassaan Radio Helsingissä Njassa on eräänlainen vanhempi valtiomies, pitkän linjan DJ, jonka musiikkitietous on omaa luokkaansa.

Nykyisessä työpaikassaan Radio Helsingissä Njassa on eräänlainen vanhempi valtiomies, pitkän linjan DJ, jonka musiikkitietous on omaa luokkaansa.

”Minulle tapahtui kusen päähän nouseminen”

Työstä tuli elämäntapa. Päivät kuluivat Lepakossa ja illat keikoilla, klubeilla ja ravintoloissa ympäri kaupunkia.

Aina silloin tällöin Njassa kuitenkin muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Töissä hän saattoi raivostua pikkuasioista ja humalassa uhota tutuille ja tuntemattomille, sivaltaa sanoilla niin että tuntuu.

– Minulle tapahtui kusen päähän nouseminen, mikä johtui hyvin paljon siitä, että olin luonut itselleni ristiriitaisen imagon enkä enää tiennyt, kuka oikeasti olen.

Radio Cityn päätoimittaja Juha Tynkkynen nähtävästi huomasi asian. Hän toi Njassalle Yhdysvaltojen tuliaisina rintamerkin, jossa luki Ego under construction. Watch out for falling attitudes. (Ego rakennusvaiheessa – varo putoavia asenteita).

– Heikkouteni näyttäytyi aina aggressiivisuutena. En voinut koskaan myöntää olevani väärässä, koska pelkäsin, että minua syytettäisiin takinkääntämisestä tai kasvojen menettämisestä. Hempeillä en osannut, vaan pelkäsin sitä.

Ja sitten itsensä kovanaamaksi kivettänyt Njassa sai kuulla äitinsä sairastuneen syöpään.

– Teini-ikä loppui isän kuolemaan, kolmenkympin kriisi siihen, että äiti kuoli. Samoihin aikoihin kuoli myös useita nuoruudenkavereita. Siihen kuoli lopullisesti myös nuoruus.

”Isäksi tuleminen on helppoa, mutta isyys jotain ihan muuta.”

Njassa: ”Lapsesta löysin uuden merkityksen elämälleni”

Isäksi tuleminen toi tervetulleen suvantovaiheen Njassan elämään.

– Olin 34-vuotias tyttäreni syntyessä vuonna 1996. Onneksi se tapahtui. Lapsesta löysin uuden merkityksen elämälleni ja halusin viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaani. Nyt saisin toimittaa sitä, mitä olen maailmassa oppinut. Sitten huomasin, että isäksi tuleminen on helppoa, mutta isyys jotain ihan muuta.

Njassa on vakuuttunut siitä, että lapset tulevat maailmaan opettamaan vanhempiaan.

– Heidän takiaan oma elämä täytyy käydä uudelleen läpi. He muistuttavat omista lapsuudenkokemuksista ja saavat ihmettelemään omaa reagointia asioihin. Minut oli lapsena tiuskittu hiljaiseksi, mutta kun nyt itse huusin naama punaisena, se ei tuntunutkaan oikealta. Tajusin, etten itse voi enää olla kiukutteleva pikkulapsi.

”Kun kysyin itseltäni, kuka olen, en osannut vastata. minulla on Facebookissa 3000 ihmistä, mutta montako ystävää minulla on?”

”Psykiatri sanoi, että tehtäväni on jättää pahat tavat taakseni”

Noihin aikoihin Njassalle tapahtui tärkeä kohtaaminen Radio Cityyn haastateltavaksi tulleen psykiatrin kanssa.

Kerroin hänelle omista kokemuksistani. Hän otti minua kädestä ja sanoi, että sinun tehtäväsi on nyt katkaista ketju ja jättää kaikki huonot muistot ja oppimasi pahat tavat taaksesi.

Siinä riitti haastetta, mutta Njassa uskoo onnistuneensa. Välit nyt 24-vuotiaaseen tyttäreen ovat läheiset ja lämpimät.

Nelikymppisenä perheellinen ja seesteisiä vuosia viettänyt Njassa huomasi pulskistuneensa. Hän alkoi kuntoilla, tapansa mukaan täysillä ja kovaa. Treenejä oli viisikin kertaa viikossa, kunnes ne keskeytyivät ikävään flunssaan. Sen jälkeen voimat eivät enää palanneetkaan, minkä Njassa myöhemmin ymmärsi enteeksi tulevasta.

– Kun adrenaliinin ja endorfiinin välinen hissi lakkasi toimimasta, masentuminen alkoi.

Njassa: ”En osannut vastata itselleni, kuka olen”

Vuonna 2011 opetusministeriö myönsi Njassalle 30 500 euron arvoisen Suomi-palkinnon. Perusteluissa häntä kuvattiin luovaksi ja järkähtämättömäksi hyvän meiningin lähettilääksi ja apatian vastustajaksi, jota ilman Helsinki olisi masentavampi paikka elää.

Tragikoomiseksi tilanteen teki se, että Njassan oma olo tuntui yhä tukalammalta. Takana oli tuore avioero, ja voimat olivat muutenkin vähissä. Ahdistus uuden työpaikan, Radio Helsingin, pysyvyydestä piti hereillä öisin. Päivisin Njassa sai raivokohtauksia, joita sai hävetä jälkeenpäin.

– Kun kysyin itseltäni, kuka olen, en osannut vastata. Mietin, että minulla on Facebookissa 3000 ihmistä, mutta montako ystävää minulla on? Entä onko minulla yhtään sydänystävää?

Lääkäriltä Njassa sai diagnoosikseen keskivaikean masennuksen ja lähetteen psykoterapiaan. Hän aloitti intensiivisen psykoanalyysin, jossa kävi lähes kolmen vuoden ajan neljä kertaa viikossa.

– Terapia on siitä vaikeaa, että kuppi ei ole tyhjä ennen kuin se on tyhjä. Jos jokin asia vaivaa, se pitää selvittää. Jossain vaiheessa voi tosin tajuta, että kahvi kupissa on jo niin kuivunutta ja kitkerää, että sen voi kaataa pois. Mutta vasta sitten voi mennä eteenpäin.

Terapiassa Njassa kävi elämäänsä läpi ja ymmärsi, kuinka lapsuudessa ja nuoruudessa koetut surut, armottomuus ja yksinäisyys olivat häntä kalvaneet. Läheisten ihmisten kuolemien aiheuttama suru oli trauma, joka oli vaikuttanut kaikkeen hänen tekemiseensä.

– Suru vei minulta uskon itseeni. Kovanaaman ulkokuoreni takana olin ujo, surullinen, epävarma ja huonolla itsetunnolla varustettu yksinäinen poikanen. Päässäni oli valtava määrä kitkeryyttä, joka vei tilaa itseni kehittämiseltä ja hyviltä asioilta.

Njassa uskoo, että nykyään lapset ovat hänen sukupolveaan onnellisempia.

– Lapsuus ei enää tarkoita sitä, että lapset kasvatetaan kunnon aikuisiksi kurittamalla. Eikä nuoria nujerreta uskomaan, että he eivät pysty parempaan kuin vanhempansa.

”Syövän takia elän nyt päivän kerrallaan”

Vaikka terapia selvensi päätä ja ajatuksia, fyysisesti Njassa voi yhä huonommin. Lopulta vatsakivut kasvoivat sietämättömiksi.

Helmikuussa 2015 Njassa hakeutui lääkäriin ja sai diagnoosin: hänellä on paksusuolen syöpä. Hoidot tepsivät kuitenkin hyvin, ja jo saman vuoden marraskuussa hän sai kontrollista puhtaat paperit.

Vuonna 2017 ilmestyneessä Elina Järven ja Olga Poppiuksen kirjassa Elämäni ennen kuolemaa Njassa kertoi selviytymistarinansa. Siinä hän mietti, että tärkeää ei ole se, että hän sairastui, vaan se, että hän parani.

Pian kirjan ilmestymisen jälkeen syöpäsoluja löydettiin uudelleen.

– Se oli musertavaa. Positiivinen fiilis vedettiin pois kuin matto jalkojen alta. Uskoin kuolevani ja mietin, miten minun pitää asiani järjestellä ennen sitä.

Rankat ja kivuliaat syöpähoidot aloitettiin uudelleen, ja ne kestivät monta kuukautta. Hoidoilla sairaus onnistuttiin kuitenkin taas nujertamaan.

Enää Njassa ei kuitenkaan ajattele parantuneensa.

– Elän nyt päivän kerrallaan ja käyn kontrolleissa kolmen kuukauden välein. Ajattelen, että olen terve vasta kun kontrollit ovat viiden vuoden ajan olleet puhtaat.

Hoidoista jäi jälkiä, jotka muistuttavat Njassaa sairaudesta joka päivä. Uni ei ole entisenlaista, jalkapohjien tunto ei ole kokonaan palannut ja välillä lonkka vihoittelee ja pakottaa hänet syömään särkylääkkeitä.

– Tämä on nyt minun elämääni, ja elän sitä niin normaalisti kuin voin.

Njassan pelastusrengas on ollut työ, koska siinä hän on tuntenut yhä elävänsä täysillä.

– Suurin palkintoni on se, että saan yhä tehdä Radio Helsingissä radiotyötä, jota rakastan.

Njassa: ”Kun on kärsinyt paljon, miettii, mikä sen kärsimyksen arvo on”

Korona-aikana Njassa tajusi kirkkaasti, kuinka paljon vahvatunnelmainen kappale voi merkitä radion kuuntelijoille.

– On biisi sitten iloinen tai surullinen, johonkin se aina osuu. Usein tyypit kiittelevät siitä, että valitsemani musiikki helpotti tai vahvisti heidän oloaan. Suurinta elämässä on jakaa ilot ja surut muiden kanssa.

– Kun kiveä puristaa tarpeeksi, siitäkin saa irti vettä, Njassa sanoo.

– Kun Muhammad Ali sytytti olympiatulen Atlantan olympialaisissa, minä itkin. Hänkin on haperoituva, vanha mies, mutta hän on kansalaisoikeustaistelijana ja mus­tien henkisenä johtajana näyttänyt monille tietä halutessaan, että oikeus tapahtuu.

Njassa miettii usein filosofi Ludwig Wittgensteinin sanoja ”eläkää hyvin”.

– Kun on kärsinyt paljon, miettii tietysti, mikä kaiken sen kärsimyksen arvo on. Uskon että sen tarkoitus on oppia elämään hyvin, vaikka välillä onkin vähän huonompia hetkiä.

– Itse olen pyrkinyt tekemään viime aikoina hyvin kaiken, minkä teen. Pyrin keskittymään tähän hetkeen ja olemaan armollinen itselleni. Toivon, että sen ansiosta pahansisuinen toinen puoleni ei näyttäydy niin usein ja olen siten helpompi myös muille ihmisille.

Kun Njassa nyt huomaa ärsyyntyvänsä jostain, hän laskee kymmeneen, vetää henkeä ja miettii, mitä seuraavaksi tekee. Hän ei enää reagoi salamannopeasti traumojensa ohjaamana, vaan yrittää toimia tietoisemmin.

”Kannattaa tehdä hyviä asioita ja keskittyä niihin”

– Pelko ja viha ovat olleet minulle kombinaatio, johon olen reagoinut aggressiolla, tavalla joka vie pahimmassa tapauksessa katastrofiin. Toivon, että opin toisenlaisen tavan, joka ei rasita toisia ihmisiä. Muutenkin kannattaa tehdä hyviä asioita ja keskittyä niihin, huonoja asioita maailma on jo valmiiksi täynnä.

Tarkkakorvaiset radionkuuntelijat ovat huomanneet, että Njassa on viime vuosina muuttunut entistä lempeämmäksi ja joviaalimmaksi. Njassaa ajatus hymyilyttää.

– Ensin mä vihasin kaikkea mikä liikkuu, sitten mä vihasin kaikkea mikä ei liiku, ja nyt mä vaan rakastan kaiken kuoliaaksi.

Jyrki ”Njassa” Jantunen, 57

Koti: Kerrostalossa Helsingin Mellunmäessä.

Perhe: 24-vuotias tytär.

Työ: DJ-juontaja.

Ajankohtaista:

Njassa Radio Helsingissä ma–ke klo 13–18, la klo 12–16.

Juttu on julkaistu Annan numerossa 37/2020.

X