– Olen uuden elämän alussa, entinen ammattiurheilija Mira Potkonen sanoo.
Julkkikset

Mira Potkonen nyrkkeilyuransa jälkeen: ”En osaa puolustautua sanallisesti ja antaudun liian helposti”

Nyrkkeilykehässä Mira Potkonen, 40, on taistelija, mutta kehän ulkopuolella hän kokee olevansa pehmo. Nyt hän haluaa oppia pitämään puoliaan vaikeissakin tilanteissa.
Teksti: Tyyne Pennanen Kuvat: Liisa Valonen ja Mira Potkosen kotialbumi

Mira Potkonen istuu kahvilassa ja katselee ulos ikkunasta, josta näkyy junakiskot.

– Vaikka näkymä ei ole ihmeellinen, tämä on silti ihanaa, Mira sanoo.

– Nykyisin nautin juuri tällaisista pienistä hetkistä. Että me istutaan tässä, aurinko paistaa ja on kiva tunnelma.

Näin rento Mira ei ole ollut moneen vuoteen. Kuukausi sitten hän lopetti huippu-urheilijan uransa, jonka aikana hänen piti koko ajan keskittyä seuraavan päivän suoritukseen treeneissä tai kisoissa.

Keskittyminen toi tulosta. Miralla on 12 kansainvälistä arvokisamitalia ja 11 Suomen mestaruutta. Hän on myös kaikkien aikojen vanhin nyrkkeilyn olympiamitalisti. Mira on 40-vuotias ja otteli viimeisen ottelunsa elokuussa Tokion olympialaisissa, joissa hän sai pronssia. Mitä hän haluaa seuraavaksi tehdä?

Mira ja Henri Potkosella on kaksi tytärtä.

Mira ja Henri Potkosella on kaksi tytärtä.

”Ikääntyminen on arvokasta”

”Olen uuden elämän alussa. Tunsin itseni ennen kuin aloin urheilla, ja tunsin itseni urheilijana. Mutta mitä minä nyt haluan? En tiedä vielä.

Olen helpottunut, kun ura on ohi. Haaveilen siitä, että tulevaisuudessa saisin jonkin aikaa matkustaa ympäri Suomea ja työskennellä liikunnan parissa. Mutta en vielä tiedä, miten haaveesta saa työtä. Toivoisin myös, että voisin matkustaa perheeni kanssa ja nähdä yhdessä kivoja paikkoja.

”Vanheneminen ei pelota, päinvastoin”

Olen elänyt 13 vuotta omassa kuplassa, johon on kuulunut urheileminen ja perhe. Ystäviämme me urheilijat ehdimme nähdä vain harvoin. Minulla ei ole ollut työkavereita enkä ole ehtinyt viettämään kavereiden kanssa viikonloppuja.

Tällä hetkellä olen rennompi, jollainen olen ollut lomilla tai kevyemmän kisakauden aikana. Mieheni Henkkakin sanoi äskettäin, että kiva kun olet taas oma, rennompi itsesi.

Vanheneminen ei pelota, päinvastoin. Ikääntyminen on arvokasta, koska ihmisestä tulee silloin kokeneempi ja viisaampi. Jotkut katkeroituvat vanhetessaan, ja sitä haluan välttää viimeiseen asti.”

”Olen aina ollut rohkea ja kokeilunhaluinen”

”Kaikki alkoi, kun näin 16-vuotiaana paikallissanomalehdessä ilmoituksen, että Tampereen voimailuseura järjestää kuntonyrkkeilykurssin, joka maksaa viisikymmentä markkaa. Onpa edullinen laji, ajattelin, täytyypä mennä kokeilemaan. Olin heti liekeissä, koska treeneissä riitti riemua ja vauhtia.

Harrastin kuntonyrkkeilyä monta vuotta. Samaan aikaan kouluttauduin tarjoilijaksi, menin töihin, naimisiin ja sain kaksi tytärtä. Aina välillä kävin kurkkimassa kilpanyrkkeilijöiden harjoituksia. Kuntonyrkkeilyssä lyödään säkkiä tai pistehanskaa, mutta kilpanyrkkeilyssä yritetään osua vastustajaan, ja tekniikka on vaikeampaa. 27-vuotiaana vaihdoin kilpanyrkkeilyyn ja aloin treenata tosissani valmentajani Maarit Teurosen johdolla. Olin ehtinyt viettää nuoruutta ja perusasiat olivat hyvällä tolalla, joten vanhemmasta iästä oli vain hyötyä.

”Sain touhuta vapaasti ja ilman tavoitteita”

Olen aina ollut rohkea ja kokeilunhaluinen. Lapsena uin ja liikuin metsissä, olin koko ajan liikkeessä. Harrastin yleisurheilua, koripalloa, lentopalloa, jääkiekkoa ja lenkkeilyä. Sain touhuta vapaasti ja ilman tavoitteita.

Olen edelleen samassa urheiluseurassa kuin aloittaessani. Jäin itse asiassa koukkuun nyrkkeilyyn myös sen takia, että seurassa oli niin mukavia ihmisiä. Teimme kaikkea kivaa yhdessä: oli pikkujouluja, risteilyjä, talkootöitä, siis ihan kaikenlaista puuhaa. Sieltä löysin oman yhteisöni.”

Pikku-Mira isänsä kanssa.

Pikku-Mira isänsä kanssa.

”Äiti kuoli äkillisesti, kun olin 15-vuotias”

”Olen iskän tyttö. Isä ajoi jäteautoa mutta on nyt eläkkeellä. Hän on vanhan liiton miehiä, eikä omista edes älypuhelinta. Hän tykkää kalastella ja puunailla autoja, välillä hän käy hiihtämässä.

Iskältä meni aika pitkään ymmärtää, että olen oikeasti urheilija. Hänellä oli tapana sanoa minulle, että ’mitä sinä käyt itteäs hakkauttamassa’. Kun voitin Rion olympialaisissa pronssimitalin vuonna 2016, isä taisi lopultakin tajuta, että hänen tyttärensä urheilee ihan tosissaan.

Isä on sydämellinen ja helposti lähestyttävä. Hänellä oli tapana laulaa aamun sanomalehden mainosilmoitusten tarjouksia ja saada kaikki nauramaan. Koen, että olen luonteeltani samanlainen kuin hän. Me liikutumme herkästi ja ajattelemme asiat sydämellä, tunteiden kautta.

Ensimmäiset vuoteni asuimme Heinäveden kirkonkylässä. Jaoin huoneen kaksi vuotta vanhemman siskoni kanssa. Äitini työskenteli saippuatehtaassa, ja pari kertaa pääsin siskoni kanssa hänen mukaansa tehtaalle. Se oli jännittävää.

Vanhempani erosivat, kun olin ala-asteella. En hirveästi muista tuosta ajasta tunteita tai tapahtumia. Muutin äitini ja siskoni kanssa Varkauteen, ja kävin siskoni kanssa isän luona Heinävedellä viikonloppuisin.

Olin teini-ikäinen, kun muutimme Tampereelle äitini uuden miesystävän luokse. Tampereella sain aivan uudenlaiset harrastusmahdollisuudet. Jälkikäteen ajatellen en ehkä olisi tässä, jollemme olisi muuttaneet isoon kaupunkiin.

Liikuin siskoni kanssa samassa kaveriporukassa. Top Gun oli yhteinen lempielokuvamme, ja Tom Cruise mielestämme aivan ihana.

Äitini kuoli äkillisesti, kun olin 15-vuotias. Se oli hirveä järkytys, mutta sen jälkeen päätin vain katsoa eteenpäin ja uskoa siihen, että asiat menevät hyvin.

Minä ja siskoni jäimme pariksi vuodeksi isäpuoleni luokse asumaan, koska olimme kotiutuneet Tampereelle, emmekä halunneet muuttaa isämme luokse. Se olisi tarkoittanut paluuta Heinävedelle. Meillä oli Tampereella tutut koulut, harrastukset ja paljon kavereita, joilta saimme tukea.

Olen läheinen isäni ja siskoni kanssa, ja isäpuoltanikin näen vähintään lasten syntymäpäivillä. Hän meni myöhemmin naimisiin ihanan naisen kanssa, ja olen heidän lapsensa kummi.”

Mira ja Henkka menivät naimisiin kuumana kesäpäivänä vuonna 2005.

Mira ja Henkka menivät naimisiin kuumana kesäpäivänä vuonna 2005.

”Olen meistä kahdesta herkempi osapuoli”

”Mieheni Henkka vei minulta heti jalat alta. Hän oli niin komea ja huomaavainen. Olin 16 ja hän kaksi vuotta vanhempi, kun tapasimme. Yhteiset kaverit olivat suositelleet minua hänelle, mutta hän ymmärsi väärin ja yritti ensin liehitellä siskoani. Kaverit puuttuivat siihen, että ’ei, ei sitä, se on jo Maken muija!’. Ajelimme hänen hopeisella Ford Escortillaan, ja kun kaverit jäivät pois kyydistä, jäimme ensimmäisen kerran kahdestaan.

Olin umpirakastunut. Moneen vuoteen en löytänyt hänestä mitään vikaa! Sen on täytynyt olla todellista rakkautta, että on voinut hullaantua sillä tavalla. Taisi hänkin olla ihastunut, koska kahden viikon seurustelun jälkeen hän ehdotti, että pitäisimme kaulassamme puolikkaita sydänkoruja.

”Mieheni Henkka vei minulta heti jalat alta.”

Olimme viisi vuotta yhdessä, mutta sitten Henkka halusi erota. Humputtelimme omilla tahoillamme. Se teki hyvää. Asuin yksin ja itsenäistyin.

Vuosi eron jälkeen palasimme yhteen. Esikoistyttömme syntyi vuonna 2005, toinen tytär kaksi vuotta myöhemmin. Siinä välissä menimme naimisiin.

Olen meistä kahdesta herkempi osapuoli. Ainakin näytän enemmän tunteitani kuin Henkka. Olen myös aika räjähtävä tyyppi ja suuttuessani saatan korottaa ääntäni vähän liikaa. Enimmäkseen me kyllä mökötämme, jos tulee riitaa. Ja sen jälkeen puhumme ongelman pois.

Annamme toisillemme tilaa tehdä omia juttuja. Minä olen nyrkkeillyt, ja Henkalla oli monta vuotta Henkka & Kulkurit -tanssiorkesteri. Henkka on kuitenkin joutunut joustamaan urheilu-urani takia todella paljon. Hän on esimerkiksi välillä lomaillut tyttöjen kanssa kolmistaan ulkomailla, koska en ole voinut urheilukiireiltäni lähteä mukaan.

On mielenkiintoista nähdä, millaiseksi parisuhteemme muodostuu nyt, kun kummallakaan ei ole omia intohimojuttujaan. Hänellä ei ole enää bändiään eikä minulla ammattinyrkkeilyä.”

”Olen ylpeä kehostani”

”Sinulla on vahva urheilijan sydän, lääkäri sanoi minulle vuosi sitten. Olin sairastanut koronan, ja minut tutkittiin varmuuden vuoksi. Urheilijoiden syke on erilainen kuin tavallisilla ihmisillä. Sydämeni sykkii eri rytmillä, ja lepopulssini on matala, kolmenkympin tienoilla.

Viihdyn kehossani, koska olen vahva ja nopea. Mutta on helpottavaa, kun ei tarvitse enää koko ajan kontrolloida sitä. Nyt olen herkutellut mitalikahveilla ja syönyt pitsaa, ja koska olen syönyt suolaista ruokaa, kehoni on alkanut kerätä nestettä. Tuntuu, että kasvoni ovat ihan turvonneet!

Urheileminen ei ole vain työtä, vaan se on elämäntapa. Nyrkkeilin 60-kiloisten sarjassa ja jouduin laskemaan koko ajan kaloreitani, jotta painoni ei nousisi rajan yli. Olin usein nälkäinen ja odotin seuraavaa ruoka-annosta.

Itsetuntoni heikkeni, jos painoni nousi kisojen lähestyessä. Sen takia noudatin valmentajan ohjeita orjallisesti ja vein ne ehkä välillä äärimmäisyyksiin. Halusin tehdä kaiken täydellisesti ja olin ehkä vähän taikauskoinenkin. Jos pitäisin kiinni rutiineistani, ei tulisi yllätyksiä.

Treenasin melkein joka päivä, aamuin, illoin. Riittävä palautuminen oli tärkeää, joten vältin kuluttamasta energiaa muuhun kuin urheilemiseen. Sen takia en kävellyt turhaan kaupungilla enkä mennyt tilaisuuksiin, joissa piti seisoa pitkään. Seisominen kuluttaa kauheasti energiaa. Jos istuin ravintolassa yhdeksän aikaan illalla, podin kamalaa syyllisyyttä. Ajattelin, että minun olisi pitänyt olla jo menossa nukkumaan.

Panin itseni täysin likoon harjoituksissa, jotta olisin mahdollisimman hyvässä kunnossa kisoissa. Kun lihaksiin sattui, ja tuntui, ettei henki enää kulje, jatkoin vain juoksemista tai lyömistä. Piti vain jaksaa ja päästä kivun yli. Kova treenaaminen vaikutti hormonitoimintaani, ja välillä kuukautiseni olivat poissa. Tuntui helpottavalta, kun ne tauon jälkeen alkoivat taas.

Urheilijaelämän vaativuudesta huolimatta olen ylpeä kehostani. Se on tuottanut niin paljon hyviä asioita elämääni: onnistumisia ja suuria tunteita.”

Mira kertoo halailevansa lapsiaan paljon.

Mira kertoo halailevansa lapsiaan paljon.

”Tyttäreni ovat minulle kaikki kaikessa”

Esikoiseni pääsi ripille vuosi sitten. Ennen rippijuhlia otin riskin ja lähdin harjoitusleirille Italiaan. Jo kotimatkalla tunsin, että haju- ja makuaistini katosivat, ja menin Tampereella suoraan hotelliin. Pian sain tietää, että olen koronapositiivinen. Se oli musertavaa: en päässytkään tyttäreni rippijuhliin, joita olimme niin kovasti odottaneet. Onneksi pystyin osallistumaan juhliin videopuhelulla ja sain pitää kirjoittamani puheen.

”Tytöt ovat joutuneet joustamaan urani takia”

Sanotaan, että huippu-urheilijat ovat itsekkäitä. Se on totta. Tytöt ovat joutuneet joustamaan urani takia. Itsekkyyteni on näkynyt monta kertaa, kun olen sanonut, että äiti ei voi tulla mukaan, koska äidin pitää levätä tai syödä. Tai äiti ei lähde mukaan, koska pitkään istuminen autossa ei tee hyvää äidin kropalle. Tai äiti ei voi vetää teitä pulkassa, koska viikonloppuna on kisat, eikä käsille saa tapahtua mitään.

Olen ollut poissa kotoa kansainvälisillä harjoitusleireillä, jotta saisin treenata parhaimpien kanssa ja pärjäisin huipulla. Toisaalta olen kuitenkin pystynyt ajoittamaan treenini niin, että olen kotona ollessani lähettänyt lapset aamuisin kouluun ja tehnyt heille iltapäivällä välipalaa ja auttanut läksyissä.

Tiukan paikan tullen olen perunut leirejä heidän takiaan. Kun minua on todella tarvittu, olen ollut paikalla. Enkä ole koskaan päästänyt heitä lähtemään kotoa ilman, että halisin heitä. Olen sellainen vieläkin – jos olen vaikka kylppärissä ja kuulen, että he ovat lähdössä, syöksyn eteiseen halimaan. Tyttäreni ovat minulle kaikki kaikessa.”

”On elettävä tässä ja nyt”

”Minussa on kaksi puolta. Nyrkkeilykehässä olen peloton enkä välitä kivusta. On mahtava fiilis, kun kehässä onnistuu ottamaan ohjat ja viemään toista. Pidän myös lyömisestä hanskoilla: lyönti tuntuu räjähtävältä voimalta, joka lähtee jaloista ja kulkee kehon kautta käsiin.

Kehän ulkopuolella olen pehmo. Jos joku yrittäisi hyökätä kimppuuni, juoksisin karkuun. Tuntuu vastenmieliseltä ajatella, että löisin jotakuta paljaalla nyrkillä.

Vaikka osaan kehässä hyökätä ja puolustautua, kehän ulkopuolella se on ollut minulle vaikeampaa. Jos joku on ilkeä, en oikein osaa puolustautua sanallisesti ja antaudun liian helposti. Mieskin on ihmetellyt, että ’come on, miksi et sano takaisin’. Siinä haluaisin kehittyä paremmaksi. Vuosien aikana olen muuttunut rohkeammaksi sikäli, että työasioissa olen uskaltanut sanoa suoremmin, mitä tarvitsen ja haluan.

Kun vuosi sitten en päässyt lapseni rippijuhliin, päätin, että en enää halua menettää tällaisia tilaisuuksia. Tässä iässä tajuaa elämän lyhyyden. On laitettava asioita tärkeysjärjestykseen, ja elettävä nyt.”

Juttu on ilmestynyt Anna-lehdessä 37/2021.

X