Elokuvaohjaaja Klaus Härö on asunut lähes koko ikänsä Porvoossa. Hänen uusi elokuvansa on vahvasti omakohtainen ja kertoo isästä, pojasta ja surusta.
Elokuvaohjaaja Klaus Härö on asunut lähes koko ikänsä Porvoossa. Hänen uusi elokuvansa on vahvasti omakohtainen ja kertoo isästä, pojasta ja surusta.
Julkkikset

Elokuvaohjaaja Klaus Härön mukaan toisen ihmisen kuunteleminen ei ole helppoa: ”Yhteistyön opettelu on elämänmittainen läksy”

Ohjaaja Klaus Härö myöntää luiskahtavansa joskus ’minä itse’ -ajatteluun. Silti kaikkein suurin ilo on hänen mukaansa yhdessä löytämisen ilo. – Tunne siitä, että me onnistuimme.
Teksti: Sanna Wirtavuori, Kuvat: Sampo Korhonen

Voisi kuvitella, että ohjaaja Klaus Härö, mies, joka tekee kauniita ja syvällisen verkkaisia elokuvia, sellaisia kuin vaikka Postia pappi Jaakobille, olisi rauhallinen ja harkitsevainen puheissaan, totinenkin.

Mutta ennakkokuva murtuu heti. Ollaan ohjaajan omalla maalla Porvoossa, ja juttua tulee. Mies on hauska ja puhuu kuin toinen porvoolainen merkkihenkilö.

Hän ehtii suitsait selittää, kuinka Porvoo on idyllisen kaunis, mutta rakennettu paikoin rumaksi kuin Kerava.

Ja että hän on asunut täällä melkein aina ja lapsena hän tottui vanhoihin ihmisiin ja rakastui tarinoihin. Ja senkin hän kertoo, että kaikkein jännittävimmät jutut jäivät liian usein kesken, kun pikkuvanha kuuntelija komennettiin leikkimään tai nukkumaan ja puheenaihe vaihdettiin vähemmän kiinnostavaan.

– Olin ainoa lapsi ja kyltymättömän utelias. Minulla oli myös hirveä veto aikuisten maailmaan, hän kertoo.

Klausin uusin elokuva Elämää kuoleman jälkeen pohjautuu hänen omaan nuoruuteensa. Elokuvassa parikymppisen pojan äiti on juuri kuollut eikä poika löydä yhteistä surun säveltä juron isänsä kanssa.

Klaus Härö ja surun opetus

”Se oli näihin aikoihin keväällä 1994. Olin 23-vuotias kolmannen vuosikurssin elokuvaopiskelija, kun äitini sairastui keuhkosyöpään.

Minulla ei ollut kokemusta kuolemasta. Tiesin, että ihmiset joskus sairastuivat mutta yleensä paranivat. Niinpä uskoin viimeiseen asti, että ehkä tää tästä kuitenkin.

Isä oli pessimistisempi ja ymmärsi, kuinka huono ennuste oli. Kun hän soitti minulle, että nyt on äidin loppu lähellä, ymmärsin tietysti tilanteen vakavuuden. Tulin Helsingistä kotiin Porvooseen ja ehdin olla viimeisen päivän äidin lähellä, ennen kuin hän kuoli.

Jäin isän avuksi järjestelemään hautajaisia ja olisin halunnut puhua surusta hänen kanssaan. Isän mielestä kuolemassa ei ollut mitään puhuttavaa, eikä hän oikein suostunut suremaankaan. Hän oli mielestään tehnyt surutyönsä jo sairauden aikana.

Lisäksi tilannetta hämmensivät täti ja mummi sekä kaikki äitiä muistaneet ystävät ja heiltä tulleet kukka­lähetykset. Minulle näyttäytyi ihmeellinen suremisen koodisto, josta en tajunnut paljonkaan ja josta jokaisella näytti olevan omat erilaiset, mutta varmat mielipiteensä. Laitetaanko hautajaisiin voileipäkakkua vai ei, ja pitääkö vainajan näytössä arkkuun mukaan asettaa neilikka vai ruusu.

Kun palasin kotiin vainajan näytöstä, katselin kotimatkalla ihmisiä. Elämä jatkui normaalin näköisesti. Ihmiset varmasti suunnittelivat ja tekivät kaikkea kuten ennenkin, mutta äiti oli poissa. Se oli tosi ehdotonta, iso ja vaikea asia.

”Kuolema ei ole luonnollinen asia”, sanoo ohjaaja Klaus Härö ja kehottaa puhumaan surusta

Vaikka mitä väitetään, kuolema ei ole luonnollinen asia. Kun läheinen ihminen on yhtäkkiä poissa, se on sillä hetkellä jotenkin ihan luonnotonta.

Mielestäni kuolemasta puhuminen on tärkeää, ja puhuminen helpottaa surua. Minun oli vaikea ymmärtää, että isä ei halunnut puhua lainkaan. Kukat ja myötätunto eivät muuta tapahtunutta tai nopeuta surutyötä, mutta silti osanotolla on merkitystä. Jälkeenpäin tuntuu hyvältä ajatella, että niin moni muisti meitä.

Kirjoitin siihen aikaan muistiinpanoja ja ajattelin, että jos tämä ei olisi surullista, tämä olisi miltei huvittavaa. Kypsyttelin aiheesta elokuvaa, mutta vasta nyt olin valmis toteuttamaan sen. Elokuvassa on paljon totta, vaikka henkilöitä on toki kärjistetty ja asioita oiottu. Isäni ei ollut oikeasti ehkä niin jyrkkä, ja minä olin riitelevämpi. Menin hautajaisten jälkeen työharjoitteluun Ruotsiin, ja moni asia elämässäni oli myllerryksessä. En kuitenkaan osannut nähdä, että surutyöni oli kesken. Kun kerroin, että olen juuri tullut Suomesta ja äitini on kuollut ja työharjoittelu stressaa, lääkäri sanoi: ’Suru on kuin iso kasa hiekkaa, ja sitä hiekkaa ei voi kauhoa kauhakuormaajalla, vaan sinun on itse siirrettävä se käsin.’”

Klaus Härö ja isä olivat etäisiä

”Isäni rakasti luontoa ja lintuja, mutta sosiaalisesti hän oli melko juro, perinteistä mielensäpahoittajatyyppiä. Hänestä oli tärkeää, että pojan piti oppia pärjäämään itse. Lasta ei saa lelliä liikaa. Koin sen niin, että isä ei välittänyt auttaa minua, ja meille tuli herkästi riitoja.

Kotoa muuttamisen jälkeen ja äidin sairastuttua välimme hiukan lähenivät. Surutyön aikana yritin ymmärtää isää, ajattelin että hän tarkoittaa vain hyvää. Mielessäni olin jo hellittänyt ja antanut hänelle anteeksi.

Kun antaa vanhemmilleen anteeksi, osaa myös antaa helpommin itselleen anteeksi, toinen asia auttaa toista ja se keventää elämää. Kun rentouduin itse, se pehmensi vähän myös isää. Ei hän silti koskaan täysin muuttunut eikä ollut isoisänäkään kovin erilainen kuin isänä. Kyllä hän silti välitti, ja meillä oli hyviäkin hetkiä. Kaipasin häntä, jos en nähnyt vähään aikaan.

Kerran, vuosia äidin kuoleman jälkeen, isä sanoi minulle saunan lauteilla: ’Kai minä saatoin olla sulle aika kova nuorena.’ Hämmästyin, mutta pian hän jo jatkoi: ’No, heitetäänpäs lisää löylyä.’ Aina se jäi tällaisiksi ilmoituksiksi tai toteamisiksi. Keskustelu ei koskaan jatkunut sen syvemmin.

Elokuviani isä kommentoi usein kriittisesti, kuten ’aattelin vaan sanoa, että viisikymmenluvulla ei ollut tuollaisia lyhtypylväitä…’ Isä sairastui, kun olin kuvaamassa Miekkailijaa Virossa ja kuoli parin kuukauden sairastamisen jälkeen viisi vuotta sitten. Ennen kuolemaansa hän sanoi, että häntä harmitti, ettei ehtinyt nähdä Miekkailijaa valmiina. Yllätyksekseni hän oli myös kerännyt lehtileikkeitä minusta ja puhunut elokuvistani tutuilleen, jos ei nyt ihan ylpeänä, niin ainakin tyytyväisenä.

Olen miettinyt, millaista olisi, jos äiti olisi elänyt pidempään. Millainen minun ja äidin hyvä kaverisuhde ja ystävyys olisi myöhemmin ollut. Mielestäni on kaunista ja rikastuttavaa, kun vanhemmat lähettelevät aikuisille lapsilleen tekstiviestejä ja ovat kannustavia ja kiinnostuneita. Katson sitä aina arvostaen ja iloiten. On hienoa, jos vanhempiaan voi kunnioittaa luontevasti.”

Klaus Härö kiinnostui kristinuskosta varhain. – Usko on yhä elämäni kantava voima, ja se on myös puolisoani ja minua yhdistävä asia.

Ohjaaja Klaus Härö kiinnostui kristinuskosta varhain. – Usko on yhä elämäni kantava voima, ja se on myös puolisoani ja minua yhdistävä asia.

Kohti unelmaa

”Koulussa olin puhelias lapsi, joka heitettiin usein tunneilta ulos. Keskittymiskykyni oli nolla. Minulla oli yksittäisiä kavereita, mutta en viihtynyt porukoissa. En harrastanut joukkueurheilua enkä seurannut populäärimusiikkia. Katsoin paljon elokuvia ja kuuntelin klassista musiikkia.

Minulla oli Helsingissä asuva täti, joka sivisti minua parhaansa mukaan. Haltioiduin Ateneumissa Helene Schjerfbeckistä ja elokuvissa Sound of Musicista. Ajattelin, että minusta tulee yhtä rohkea kuin elokuvan lasten isä. Päätin 11-vuotiaana, että minusta tulisi elokuvaohjaaja, ja sain koulussa opinto-ohjaajalta kuulla, että se on hieno harrastus, mutta ammatiksi sitä ei kannata haaveilla.

Jokin sisäinen suomenruotsalainen optimismi minussa kuitenkin vakuutti, että kyllä elokuvaa opiskelemaan joku pääsee ja se joku voin olla minä. Kun pääsin Taideteolliseen korkeakouluun toisella yrittämällä, se oli unelmani täyttymys. Opiskeluaikana pystyin keskittymään, kun sain tehdä sitä, mitä halusin, eli elokuvia. Siitä seurasi suuri helpotuksen tunne.”

Isoin oivallus

”Ryhmätyö oli ollut minulle jo kouluikäisenä pakkopullaa. Joko vetäydyin enkä tehnyt mitään tai sitten otin ohjat käsiini ja korostin, kuinka hieno minun ideani oli.

Isoin oivallus tapahtui elokuvakoulussa, kun suunnittelin jotain lyhytfilmiä ja kuvaajan kysyessä en muistanutkaan omaa upeaa visiotani vaan töksäytin: sano sinä. Hänen ideansa oli erilainen kuin minun, mutta parempi. Kun antauduin yhteistyöhön, työnteosta tuli mukavampaa ja leffoista parempia. Sen jälkeen olen opiskellut elokuvanteon lisäksi sitä, miten tehdään yhteistyötä. Kuinka yksi idea johtaa toiseen ja kuinka parhaimmillaan ei ole mitään väliä sillä, kenen idea toteutuu.

Avun pyytäminen ja toisen kuunteleminen ei ole minulle vieläkään helppoa. Yhteistyön opettelu on elämänmittainen läksy, ja luiskahdan joskus ’minä itse’ -ajatteluun. Silti kaikkein suurin ilo on yhdessä löytämisen ilo. Tunne siitä, että me onnistuimme.”

Tuleva ohjaaja Klaus Härö ei verrannut itseään muihin

”Mietin harvinaisen vähän sitä, miltä näytän. Teininäkään minulla ei ollut mitään erityisiä ulkonäkötraumoja, enkä verrannut itseäni muihin. Kouluaikana harrastin liikuntaa, jos oli pakko, en juurikaan vapaaehtoisesti. Ajoittain olen lenkkeillyt, maisemia katsellessaan ehtii ajatella kaikenlaista.

Pitäisikö minun muka tuntea huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä syömisistäni?”

Olen ollut terve, ja painoni on pysynyt melko samana. En ole laihduttanut enkä ole yrittänyt syödä mitenkään erityisen terveellisesti tai joidenkin valioiden tai oppien mukaan. Joskus sanotaan, että kristityt lyövät muita Raamatulla päähän. Minä sanoisin, että pahinta moralismia harjoittavat ilmasto- ja terveysintoilijat.

Pitäisikö minun muka tuntea huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä syömisistäni? Voin tuntea syyllisyyttä siitä, jos olen loukannut toista ihmistä, mutta en ruoasta. Olen täysin kaikkiruokainen, eikä se ole mielestäni huonon omantunnon aihe.”

Ei tullut Häröstä pappia

”Kiinnostuin uskosta jo kouluiässä. Tutustuin muun muas­sa Vuorisaarnan oppeihin ja ajattelin, että tämä on hienoa, näin pitää elää. Oivalsin armon vapauttavan merkityksen, ja se helpotti kilvoitteluani. Usko on minulle tärkeä asia, ja jossain vaiheessa mietin jopa papin ammattia.

Teologia kiinnostaa minua, mutta en halunnut opiskella vapaata ’repaleisen Raamatun teologiaa’, jota papiksi mielivät nykyisin opiskelevat. Olin mielestäni saanut valtavan lahjan enkä ollut valmis antamaan sitä pois. Mielestäni liberaalit teologian opinnot olisivat tarkoittaneet sitä.

Usko on yhä elämäni kantava voima, ja se on myös puolisoani ja minua yhdistävä asia.”

Suurperhe, jossa lapset ovat lahja ja siunaus

”Tapasin vaimoni jo lukiossa, ja hän on kannustanut ja tukenut minua aina ja kaikessa. Työssä ja vapaa-ajalla.

Meillä on viisi lasta, joista vanhin on 16-vuotias ja nuorin 8. Isänä olen keskustelevampi ja lämpimämpi kuin oma isäni oli. Ajattelen, että lapset ovat lahja ja siunaus. Olen kiitollinen siitä, että olen voinut heidän kauttaan myös opiskella sisarusten välistä kemiaa ja saanut tuntumaa minulta lapsuudessa puuttuneesta isosta perheestä.

Kaikki aika, joka minulle työltä jää, kuuluu perheelle. Perheen kanssa onnellisimpia ovat yhdessä koetut oivaltamisen hetket. Esimerkiksi se kun vaimon kanssa keksimme ratkaisun johonkin yhteiseen ongelmaan.”

Klaus Härö tuntee olleensa aina henkinen viisikymppinen

”Täytän pian 49 ja tunnen olevani aika lailla ikäiseni. Lähestyvä uusi kymmenluku ei aiheuta erityisiä kriisin pelkoja, sillä oikeastaan olen aina ollut henkisesti viisikymppinen. Toisaalta elämänjanallani olen tavallaan vasta oppimiseni alussa, enkä ole tehnyt vielä parasta elokuvaani. Ehkä vielä joskus teen.

Unelmiani ja arvomaailmaani muokkaa se, että haluan elää uskossa. En erityisesti ajattele vanhenemista, ja kuolema tuntuu aika kaukaiselta. Olen kuitenkin luottavainen ja utelias sen suhteen, mitä kuoleman jälkeen seuraa.

Elokuvat valmistuvat, mutta elämässä liian moni tarina jää kesken. Toivoisin, että maailma ei olisi niin rikkinäinen ja että osaisin ymmärtää ja selittää sitä paremmin. Ajattelen kuitenkin, että olen menossa rakkautta ja oikeamielisyyttä kohti. Odotan tulevaisuudelta jotain eheää ja kaunista.”

Klaus Härö, 48

Työ: Elokuvaohjaaja.

Perhe: Vaimo sekä viisi 8–16-vuotiasta lasta.

Koti: Omakotitalo Porvoossa.

Harrastukset: Ei ole. Eloku­vien tekeminen ja perhe vievät kaiken ajan.

Ajankohtaista: Elämää kuoleman jälkeen ensi-ilta 6.3.

Kuka historiallinen henkilö olisit?

En tiedä, haluaisinko olla heidän kengissään, mutta arvostan elokuvan alku­aikojen elokuvan­tekijöitä, heitä jotka kehittivät elokuvan ja sen muotokielen.

Ketkä olivat nuoruuden idolisi?

Teininä ihailin suosikkielokuvieni ohjaajia ja näyttelijöitä, vähän liikaakin. Nuorena aikuisena sain esikuvikseni itseäni vanhempia kristittyjä. Heidän elämänsä ei ole täydellistä, mutta he kykenivät vastaamaan elämän vastoinkäymisiin ja pettymyksiin hyvällä.

Juttu on julkaistu Annassa 9/2020.

Lue myös:

Isättömyys on vaikuttanut elokuvaohjaaja Selma Vilhusen parisuhteisiin: ”On pitänyt oppia, miten toisen kanssa ollaan”

Elokuvaohjaaja Markku Pölönen kriisin jälkeen: ”En olisi koskaan oppinut tuntemaan lapsiani syvällisemmin, ellen olisi eronnut”

Ohjaaja Klaus Härö Seurassa: Klaus Härön uusi elokuva kertoo virolaisen Endel Nelisin tarinan 

X