Julkkikset

Elisabeth Rehnin poika Joakim on pelännyt äitinsä turvallisuuden puolesta eri syistä vuosien varrella

Sovitteleva luonne yhdistää Elisabeth ja Joakim Rehniä. Äidille ja pojalle tulee eripuraa harvoin, mutta viime aikoina he ovat käyneet tiukahkoja keskusteluja turvarannekkeen käytöstä.

Teksti:
Annan Toimitus
Kuvat:
Heli Hirvelä

– Voin sanoa äidille mitä tahansa, Joakim Rehn sanoo äidistään Elisabethista.

Sovitteleva luonne yhdistää Elisabeth ja Joakim Rehniä. Äidille ja pojalle tulee eripuraa harvoin, mutta viime aikoina he ovat käyneet tiukahkoja keskusteluja turvarannekkeen käytöstä.

Suurta kansansuosiota vuosikymmenten ajan nauttineen Elisabeth Rehnin ura politiikassa käynnistyi vuonna 1979, kun hän tuli valituksi eduskuntaan ruotsalaisen kansanpuolueen edustajana. Hän oli maail­man ensimmäisenä naispuolisena puolustusministerinä kahdessa hallituksessa ja asettui kahdesti presidenttiehdokkaaksi.

– Äiti lähti politiikkaan vasta 44-vuotiaana hoidettuaan meidät lapset niin vanhoiksi, että pärjäsimme jo itseksemme. Olen pitänyt sitä merkittävänä asiana ja arvostanut sitä todella, Elisabethin poika Joakim Rehn sanoo.

Elisabethille tämä oli tietoinen valinta.

– Oli suuri siunaus ja etuoikeus, että sain olla vuosia hiekkalaatikon reunalla. Kun lapset varttuivat, aika tuntui kypsältä omalle poliittiselle uralleni. Silloin heillä oli jo omat elämänsä.

Aktiivisen poliittisen uransa jälkeen vuonna 1995 Elisabeth kutsuttiin YK:n ihmisoikeusraportoijaksi sodassa hajonneeseen entiseen Jugoslaviaan­. Vuonna 1998 YK:n pääsihteeri Kofi Annan kutsui hänet erityisedustajakseen Bosnia-Hertsegovinaan YK:n alipääsihteerinä. Sen jälkeen hän on tehnyt useita selvityksiä YK:lle eri maanosista.

Joakimia lukuun ottamatta muut lapset kävivät tervehtimässä Elisabethia Sarajevossa. Olot siellä olivat ajoittain uhkaavat – kun Elisabeth yhtenä päivänä syötti kissaa, hän löysi sen seuraavana päivänä asuntonsa edestä tapettuna. Joakimin ja Benitan neljäs lapsi oli tuolloin juuri syntynyt. Ajatus matkasta turvattomiin oloihin tuntui vaikeal­ta.

– Totta kai pelkäsin myös äitini turvallisuuden puolesta ja kerroin hänelle ajatuksistani avoimesti. Puhuimme huolestani viikoittaisissa puhelinkeskusteluissa, erityisesti silloin, kun hän kertoi niistä hirveistä asioista, joita siellä tapahtui.

Ensimmäisten joukossa muun muassa Srebrenican joukkohaudoilla tarkkailijana käynyt Elisabeth ei ole tarvinnut henkistä tukea näkemiensä raakuuksien jälkeen. Oma perheyhteisö on aina kannatellut ja pitänyt hänet ajatuksensa koossa.

– Parasta mahdollista debriefingiä oli se, kun istuin Hilan-kotini rappusilla ja koirani nuolivat kasvojani.

Vaikka äidin ura ihmisoi­keustaistelijana on ollut riskialtis, Joakim ymmärtää palon, jota Elisabeth on tuntenut työtään kohtaan. Yhteiskunnalliset asiat ovat vetäneet häntäkin puoleensa, mutta hän ei ole halunnut olla esillä vaan on mieluummin seurannut asioi­ta vierestä.

– Olemme kaikki varsin ylpeitä äidin saavutuksista. Sen voisin kertoa hänelle useam­minkin, Joakim myöntää.

Elisabeth Rehn: ”Olen kai harvinaisen sosiaalinen ihan vieraidenkin ihmisten kanssa”

Elisabeth Rehn vuokrasi muutama vuosi sitten pienen kaksion Kauniaisista. Silloin hänen uutisoitiin muuttaneen rakkaasta omakotitalostaan Kirkkonummen Hilasta pois. Todellisuudessa hän on ollut kirjoilla Kirkkonummella vuodesta 1979 asti ja Hilan-koti on edelleen lähes yhtä kovassa käytössä kuin ennenkin.

Kauniaisissa hän majailee vain silloin, kun hänellä on tapaamisia Helsingissä. Matkustaminen kun on Kauniaisista kätevämpää kuin Kirkkonummelta asti.

Joakim käy äitinsä luona noin kerran viikossa. Molemmat ajattelevat, että heidän suhteensa on pysynyt hyvin samanhenkisenä aina.

– Voin sanoa äidille mitä tahansa. Myös sen, että joskus äiti puhuu liikaa eikä kuuntele.

– Kyllä minä kuuntelen paljon, vaikka pitäähän se paikkaansa, että puhunkin paljon. Olen kai harvinaisen sosiaalinen ihan vieraidenkin ihmisten kanssa. Olen päiväkaupalla yksin, ja minulla on tarve saada puhua muiden kanssa, Elisabeth sanoo.

– Tiedän ja ymmärrän sen. Siksi soittelenkin sinulle usein, Joakim jatkaa.

Koti on koti, ja sitä ei saa viedä

Eripuraa äidin ja pojan välille on hiljattain syntynyt yhdestä asiasta: mitkä puut saa kaataa Elisabethin pihasta.

– Haluan pitää kotini rappusten näkymän samanlaisena kuolemaani asti. Voin istua tuntikaupalla siinä ja tuijottaa puita ja metsää sekä eläimiä, jotka tulevat ja menevät.

– Näkisit ne paremmin, jos puita vähän karsittaisiin, Joakim ehdottaa.

– Mutta kun minä haluan nähdä juuri ne puut, joilla on minulle suuri merkitys, Elisabeth napauttaa.

Viime aikoina heidän välillään on käyty myös keskustelua siitä, onko talvisilla liukkailla keleillä elämä Hilassa turvallista – postilaatikolle on kilometrin mittainen kävelymatka.

Joakim kantaa usein huolta äidistään ja pelkää, että tämä kaatuu, kun apua ei ole saatavilla. Lapset ostivat äidilleen hälytysrannekkeen, mutta sekään ei ole aina käytössä.

– Koti on koti, ja sitä ei saa viedä. Minä luulen, että minulla järki pelaa vielä niin hyvin, että voin päättää omista asioistani. Siihen ei kenelläkään ole mitään sanottavaa.

– Näinhän se on aina ollut, Joakim sanoo hymyillen.

Luit juuri lyhennelmän Annan jutusta, jonka on kirjoittanut Anneli Juutilainen. Jutussa Elisabeth ja Joakim Rehn kertovat muun muassa siitä, miten perheyrityksen konkurssi vaikutti Joakimin urasuunnitelmiin. Lue koko juttu Annasta 9/2022 tai digilehdestä. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!

X