Onneton lapsuus haurastutti Virpi Hämeen-Anttilan itsetunnon – puolison tuella hänestä kasvoi kuitenkin rohkea nainen: ”Puolisoni hyväksyi minut heti ehdoitta”
Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila oli arka ja outo tyttö, vähän friikki. Puolison tuella hänestä kasvoi rohkea, vahva nainen. Enää Virpi ei pelkää oikeastaan mitään – paitsi sitä, ettei pystyisi elämään ihanteidensa mukaisesti.
Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila tekee tärkeät asiat hitaasti.
Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila oli arka ja outo tyttö, vähän friikki. Puolison tuella hänestä kasvoi rohkea, vahva nainen. Enää Virpi ei pelkää oikeastaan mitään – paitsi sitä, ettei pystyisi elämään ihanteidensa mukaisesti.
”Lapsena ja nuorena olin hyvin synkeä ja pessimistinen. Kirjallisuus, musiikki ja kuvataide tekivät maailmastani kauniin, mutta ihmisiä kavahdin.
Minulla oli vahva tunne erilaisuudesta. Koin olevani vääränlainen. Se vaikutti itsetuntoon ja oikeastaan kaikkeen, mitä tein. Olisin pystynyt paljon, paljon parempaan. Mutta kriitikko istui koko ajan olkapäällä kertomassa, että en kelpaa mihinkään.
Minun oli vaikeata sopeutua kouluun ja toisiin lapsiin. Olin arka ja vähän friikki, pikkuaikuinen, joka oli huolissaan maailman tilasta ja tulevaisuudesta ja itsestäni. En tiedä, olinko jokin sortin asperger. Vai johtuiko erikoisuuteni siitä, että kodin ilmapiiri oli ahdistava. Isäni kärsi mielenterveysongelmista. Hän kierrätti lapsuutensa traumoja omassa perheessään eikä pystynyt myöntämään ongelmiaan. Se olisi ollut heikkouden merkki, ja isäni oli hyvin maskuliininen mies. Sen sijaan hän räjähteli säännöllisesti.”
Virpi Hämeen-Anttila: ”Pystyn tuntemaan myötätuntoa isää kohtaan”
”Nyt pystyn jo tuntemaan myötätuntoa isää kohtaan ja muistamaan hyviä asioita, joita häneltä sain. Isä hankki minulle maalaustarvikkeita, taidekirjoja ja jopa pianon. Niiden avulla jaksoin elää.
Tilanteeni alkoi korjaantua lukiossa, kun kävi ilmi, että olen akateemisesti terävä. Muut huomasivat, että tuohan osaa vaikka mitä. Aloin saada aitoa hyväksyntää ja tunsin viimein kuuluvani joukkoon.
Lopullisen muutoksen myönteiseen suuntaan aiheutti tutustuminen mieheeni 24-vuotiaana. En todellakaan valinnut isäni kaltaista puolisoa. Myös Jaakolla on voimakas persoona, joka tarvitsee ison tilan ympärilleen. Mutta toisin kuin isäni, hän on rauhallinen ja tyyni. Onnellinen lapsuudenkoti oli otollinen kasvualusta Jaakon itsevarmuudelle.
Oma onneton lapsuuteni tuotti hauraan itsetunnon, jota piti aiemmin koko ajan paikkailla ja korjata. Puolisoni hyväksyi minut heti ehdoitta: kelpaat juuri tuollaisena, sinun ei tarvitse muuttaa itsessäsi mitään. Se on ollut tärkeä eheyttävä tekijä.”
Aiemmin Virpi oli huono toimimaan tiimissä
”Rakastan yksinoloa. Kirjailijan ammatti on yksinäinen, mutta vastapainoksi teen opetustyötä ja kuulun erilaisiin hallituksiin ja johtokuntiin. Olen mielelläni osa joukkoa ja hakeudun usein johtamaan niitä. Koronan aiheuttama eristyneisyys ja virtuaalikontaktissa oleminen käyvät voimille.
Aiemmin olin huono toimimaan tiimissä, sillä minulla on taipumus päsmäröidä. Toimin mielelläni omin päin ja pelkään jyrääväni. Vaadin muilta yhtä paljon kuin itseltäni, ja se on usein liikaa. Mutta ryhmät toimivat tehokkaammin kuin yksi ihminen. Pitää vain osata delegoida ja luottaa muihin.
Perheessämme ei ole ollut johtajaa, minä ja mieheni olemme tasa-arvoisia. Lapsistakin tuli nopeasti tasavertaisia. He olivat jotenkin liian fiksuja meille ja oppivat neuvottelemaan. On vaikea sanoa ei lapselle, joka osaa perustella hyvin tarpeensa. Syyksi ei riittänyt, että ’kaikilla muillakin on’.
Hieman pelkäsin, siirränkö lapsuuden traumani edelleen omille lapsilleni. Onneksi miehelläni oli hyvin erilainen malli vanhemmuudesta. Jo ennen kuin meillä oli jälkikasvua, näin, miten lapset ja eläimet pyörivät hänen ympärillään. Ajattelin, että tuollaisen miehen kanssa on turvallista perustaa perhe.
Neljä vuotta sitten Jaakko lähti Edinburghin yliopistoon arabian kielen ja islamin tutkimuksen professoriksi. Meidän oli totuteltava asumaan yksin. Pidämme yhteyttä Skypellä monta kertaa viikossa, mutta emme tiedä, koska tapaamme seuraavan kerran. Korona keilasi kumoon kaikki suunnitelmat.
Nuorena tällainen erillään eläminen ei olisi onnistunut. Olimme vasta alkaneet seurustella, kun Jaakko lähti armeijaan. Sairastuin suruun ja laihduin kahdessa viikossa viisi kiloa. 36 avioliittovuoden jälkeen tilanne on toinen. Puoliso kulkee rinnalla aina, vaikka ei olisi fyysisesti läsnä. Kun sitten tapaamme, jatkamme siitä, mihin edellisellä kerralla jäimme.”
Virpi Hämeen-Anttila: ”Keskityn nauttimaan ja iloitsemaan”
”Nuorena ajattelin, että jos en päädy töihin konttoriin vaan saan viettää aikani kirjojen, musiikin, teatterin ja kuvataiteen parissa, olen loppuelämäni onnellinen. Siinä onnistuin, tosin se on vaatinut taloudellisia uhrauksia.
Koska olen pomottaja luonteeltani, minun on hyvin vaikea olla kenenkään alainen. Tällaisen ihmisen on parempi olla itse oma johtajansa. En joudu alistumaan toisten mahdollisesti huonoille päätöksille ja kannan itse vastuun ratkaisuistani.
Elämässäni on ollut muutamia merkittäviä käänteitä. Olin villi ja vapaa, luova lapsi. En muista aikaa, jolloin en ole osannut lukea, ja ennen kouluun menoa olin jo kahlannut läpi paksuja kirjoja. Ensimmäisellä luokalla eteeni iskettiin silti aapinen. Kukaan ei myöskään ollut kiinnostunut siitä, että lauloin omia laulujani, kirjoitin ja piirsin.
Virpi puhkesi kukkaan vasta lukiossa
On tylyä, kun lapsen erikoislaatuisuus ohitetaan. Menetin täysin kiinnostukseni koulunkäyntiin ja puhkesin kukkaan vasta lukiossa.
Murrosikäni oli hyvin rankka, mutta se ei saanut näkyä mitenkään. Tyttöjen ei kuulunut oireilla, he vain yhtäkkiä muuttuivat naisiksi. Tunteet myrskysivät, ja painoa alkoi kertyä. Koululääkärin määräämä laihdutuskuuri käynnisti syömishäiriöt, joista kärsin pitkään kaiken muun ohella.
Kukaan viisas aikuinen ei rauhoitellut, että tämä on ihan normaalia. Katsoin, että aikuiset auktoriteetit tekivät järjestelmällisesti minulle pahaa. Siitä syntyi nurja ihmiskäsitys, jota itse myös hellin: minä, väärin ymmärretty nero!
Suurin käännekohta tapahtui, kun muutin omilleni ja tapasin mieheni. En rakastunut heti. Tärkeät asiat teen hitaasti. Kiinnostuin hänestä kyllä, mutta rakastuminen edellyttää sitä, että toisen oppii tuntemaan. Ulkonäkö ei minua juuri kiinnosta. Jos ihmisen persoona miellyttää, on samantekevää, miltä hän näyttää.
Jaakko oli yllättävä persoona. Ensi silmäyksellä hän vaikutti jäykältä hikipingolta, mutta paljastui pian huumorintajuiseksi ja hauskaksi, varsinaiseksi pelleilijäksi. Hänen rinnallaan sain olla rento ja nauraa, ottaa elämän vähän kevyemmin.
Viimeinen iso käännekohta oli kirjailijaksi ryhtyminen. Silloin löytyi oma ääni ja sanomisen voima. Pelko siitä, että sanon vääriä asioita, katosi viimein. Kun julkaisee kirjoituksiaan, omiin sanoihinsa täytyy uskaltaa luottaa. Nämä sanat ovat minä. Ei voi olla kirjailija, jos ei uskalla seistä sanojensa takana.
Nyt, kuusikymppisenä, iloitsen siitä, etten enää hermoile ja huolestu. Keskityn nauttimaan ja iloitsemaan. Aika usein ajattelen: ai, miten mukavaa, että maailma tarjoaa yhä kaikkea uutta koettavaa ja opittavaa.
Taannoin aloitin seinäkiipeilyn tyttäreni vanavedessä. Se on raskasta ja tarkkaa hommaa, jossa koko keho tekee työtä. Kavuttuani ensi kertaa kymmenen metrin korkeuteen hurrasin itselleni. Ihminen osaa vaikka mitä, kun vain uskaltaa kokeilla. Ei pidä ajatella, että olen jo liian vanha. Nyt mietin, mitä uutta seuraavaksi keksisi.”
Enää Virpi ei jaksa reppureissata
”Teen kovasti töitä, ehkä jopa hullun lailla. Talvikaudella työskentelen joka päivä, usein aamukahdeksasta iltayhdeksään. Välissä pidän toki ruoka- ja kahvipausseja. Iltaisin käyn konserteissa tai teatterissa, se on minun tapani relata. Nyt, poikkeusoloissa, tätäkään henkireikää ei ole.
Kesälomalla elän ilman aikatauluja, luen, kävelen luonnossa ja harrastan liikuntaa. Samalla suunnittelen tulevia töitä. Kerään ideoita ja odottelen inspiraatiota. Suunnitteluvaiheessa kaikki on aina maailman parasta ja upeinta, realisoituessaan lopputulos kutistuu: ’Tästä tuli nyt vaan tämmöinen.’
Mukavuudenhalu näkyy siinä, etten enää jaksa reppureissata. Matkoilla varmistan, että majapaikassa saa hyvät yöunet. Kotioloissakaan en valvo myöhään. Harva taiteilija enää renttuilee edes juhlissa, kaikki ajattelevat seuraavaa työpäivää. Olen ollut bileissä, joissa ainoastaan kahdeksankymppiset jaksavat pikkutunneilla lähteä jatkoille.”
Virpi Hämeen-Anttila: ”Olen aivoihminen”
”Me suomalaiset uskomme, että synkistely, murjottaminen ja vaikeneminen ovat merkkejä syvällisyydestä. Olemme epäluuloisia kaikkea kevytmielistä kohtaan. Viljelemme sellaisia masentavia sananlaskuja kuin ’itku pitkästä ilosta’. Mieluummin pitäisi ottaa karjalainen elämänasenne: ’Ilo pintaan vaikka sydän märkänisi!’
Syvällinen olen siinä mielessä, että käsittelen työkseni vaikeita asioita. Opetan sanskriittia, joka mielletään hyvin vaikeaksi kieleksi. Olen aivoihminen ja tykkään mutkikkaista ajatusrakennelmista, matematiikasta ja filosofiasta. Nykyään teen mielelläni myös käsilläni. Ompeleminen on hauskaa vaihtelua aivojen rassaamiselle. Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti. Pönöttäminen on suorastaan koomista, usein se kätkee sisäänsä keskinkertaisuuden ja epävarmuuden. Älykkäimmät ja pätevimmät tuntemani akateemiset ihmiset ovat yleensä tyyppeinä keveitä. He osaavat irrotella.”
Virpi uskoo, että viha ei puhdista
”Sanotaan, että viha muka puhdistaa. Katinkontit! Isäni oli jatkuvasti vihainen, ja viha ruokki itseään. Mikään raivonpuuska ei sitä puhdistanut. Viha on usein sokea ja osuu vääriin ihmisiin. Niin isänikin kohdalla. Tuntui epäoikeudenmukaiselta, että hän kohdisti raivonsa äitiin, veljeeni ja minuun, kun oikea kohde oli jossakin menneisyydessä.
Vanhemmiten isä tyyntyi. Mutta koskaan hän ei pyytänyt anteeksi, eihän hän mielestään ollut tehnyt mitään väärin. Ymmärsin jo lapsena, mistä isäni ongelmat johtuivat. Mutta ymmärtäminen ei auta, kun joutuu elämään niiden kanssa. Se oli yhtä helvettiä.
Itselleni viha on vieras ja hankala asia. Saatan ärsyyntyä, kun joku tviittailee tyhmiä mielipiteitä. Mutta ei se vihaa herätä. Olen liian analyyttinen päästääkseni aggressioita pintaan. Hallitsemattomat tunteet aiheuttavat minulle stressiä ja vatsavaivoja. Siksi olen päättänyt käsitellä ne pois. Mietin, miksi tunnen näin. Mistä kiukkuni kumpuaa? Usein ärsyyntyminen johtuu siitä, että olen nukkunut huonosti tai minulla on liikaa töitä. Kun tunne on analysoitu, aggressiot eivät sinkoile sokeana ympäriinsä ja aiheuta tuskaa itselle ja toisille.
”Saatan ärsyyntyä, kun joku tviittailee tyhmiä mielipiteitä. Mutta ei se vihaa herätä. Olen liian analyyttinen päästääkseni aggressioita pintaan.”
Rakkautta sen sijaan on tärkeätä levittää ympärilleen. Lähimmilleni sanoin usein, että olet tärkeä, tykkään sinusta. Ystäville ja jopa puolitutulle saatan todeta, että oletpa kaunis tänään tai että kylläpä kanssasi on mukava olla.
Rakkautta on myös se, ettei levitä ympärilleen negatiivisuutta. Tuntemattomillekin kannattaa olla ystävällinen ja kohtelias. Jonkun mielestä tällainen on höpönassuilua. Itse ajattelen sen olevan mielenterveyden hoitamista. Maailma näyttäytyy usein parempana paikkana, jos siihen suhtautuu myönteisesti.”
Virpi Hämeen-Anttila: ”Olen eräänlainen juureva Äiti Maa”
”Voi kai sanoa, että olen vahva. Isäni kerrotaan olleen sodassa täysin peloton, ja olen perinyt tämän ominaisuuden. Fyysisesti vaarallisissa tilanteissa en panikoi, vaan toimin kylmän rauhallisesti. En tunne mitään, painelen vain läpi. Serpentiinitiellä vuorenrinteellä ajattelen, että auto putoaa, jos putoaa. En voi sille mitään.
Enemmän kuin itsestäni kannan huolta läheisistäni. Pelkään, että heille sattuu jotakin pahaa. Omasta puolesta pelkään ehkä vain sitä, että tuotan itselleni pettymyksen. Olen rakentanut itsestäni kuvan rohkeana, vahvana ja voimakkaana ihmisenä, joka osaa ja uskaltaa. Olen eräänlainen juureva Äiti Maa. Jos ratkaisevalla hetkellä en osoittautuisikaan sanojeni mittaiseksi, minäkuvani romahtaisi ja menettäisin itsekunnioitukseni. En tiedä, pystyisinkö elämään sen pettymyksen kanssa.
Buddha on sanonut, että elämän vaikeudet ovat meille tilaisuuksia osoittaa, millaisia todella olemme. Uskon siihen. Vaikeudet tar-joavat tilaisuuden näyttää, mitä kaikkea minusta löytyy.
Lapsena en itkenyt muiden nähden. Olin kovakasvo, en halunnut paljastaa kenellekään, mitä tunnen. Ollessani mieheni kanssa ensi kertaa elokuvissa nolostelin etukäteen mahdollisia liikutuksen kyyneliä. Kun ne sitten tulivat, huomasin helpotuksekseni, että käsivarteni kastui. Myös Jaakko itki! Se vahvisti yhteenkuuluvuutta. Enää en pidättele kyyneleitä. Itken paitsi surusta, myös ilosta, liikutuksesta ja myötäelämisestä. Kyyneleet ovat merkki siitä, että tunteet läikkyvät yli. Siinä ei ole mitään häpeämistä.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 19/2020.
Kommentit
Mielenkiintoisia kirjoja Virpi kirjoittaa😁😁😁kiitos!
Kommentit
Mielenkiintoisia kirjoja Virpi kirjoittaa😁😁😁kiitos!
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous