Lars Kepler -dekkarien kirjoittajapariskunta Alexandra ja Alexander Ahndoril: ”Pelkäämme, että joku tekee lapsillemme pahaa”

Alexander ja Alexandra Ahndoril rakastuivat toisiinsa köyhinä opiskelijoina Tukholmassa vuonna 1992. Nyt he ovat maailmansensaatio, pariskunta viisi miljoonaa kirjaa myyneiden Lars Kepler -dekkareiden takana.

Lars Keplerit eli Alexandra ja Alexander Ahndoril näyttävät uutuusdekkarinsa Vainoojan takakannen pr-kuvassa amerikkalaisen sliipatuilta. Molemmat – Alexanderkin – on meikattu viimeisen päälle. Kuvan takia mieleen nousee epäilys hyvin tuotteistetusta markkinakoneistosta: salanimellä tehdyt, suomalaisesta päähenkilöstä Joona Linnasta kertovat dekkarit on tehty niin hyvin, että niiden takana on varmaan jokin tarkka kaava, laskelmoitu menestyksen resepti.

Hotelli Klaus Kurjen alakerran rappusia laskeutuu kuitenkin hyvin vaatimaton pariskunta, josta laskelmallisuus on kaukana. Alexandran hiukset ovat pörrössä ja Alexanderin pystyssä, molemmat vaikuttavat vähän väsyneiltä. Alexander istuutuu varovaisesti aivan sohvan reunalle, pikkuruinen Alexandra näyttää uppoavan pehmeän sohvan uumeniin.

Vuonna 2009 ilmestynyt Lars Keplerin esikoisdekkari Hypnotisoija sai yleisön, kriitikot ja ruotsalaislehdet sekaisin. Erään lehden perustamalla kuumalla linjalla maksettiin vihjeistä, jotka auttaisivat paljastamaan pseudonyymiksi heti arvatun Keplerin oikean henkilöllisyyden. Kolmessa viikossa salaisuus oli selvinnyt.

Kuusi vuotta ja viisi kirjaa myöhemmin Lars Keplerin kirjoja on myyty yli viisi miljoonaa kappaletta 40 eri maassa. Kepler – siis Ahndorilin pariskunta – kilpailee Stieg Larssonin ja Henning Mankellin kanssa Ruotsin dekkarikuninkuudesta. Millainen kirjailijapari Keplerin takana on?

Alexandra ja Alexander rakastuivat ensisilmäyksellä

Kuinka tapasitte toisenne?

Alexandra: Muutin Tukholmaan vuonna 1992 opiskellakseni näyttelemistä teatterikorkeakoulussa. Olin ollut kaupungissa vasta pari päivää, kun menin juhliin, joissa oli paljon ystäviäni. Joku halusi esitellä meidät toisillemme vähän vitsin vuoksi, koska toinen oli Alexander ja toinen Alexandra. Niin me tapasimme…

Alexander: …ja rakastuimme toisiimme välittömästi.

Alexandra: Niin, ihan saman tien. Välillämme oli jonkinlaista jazzia. Aloimme puhua…

Alexander: … ja puhumme vieläkin. Opiskelin silloin yliopistolla elokuvaa, filosofiaa ja uskontotiedettä, ja olin jo kirjoittanut ensimmäisen kirjani. Olen kirjoittanut aina, niin kauan kuin muistan.

Alexandra: Menimme naimisiin pari vuotta myöhemmin. Matkustelimme paljon; meillä oli jonkinlainen pakkomielle koluta sademetsiä ja laitoimme vähät rahamme reissaamiseen.

Millaisista perheistä tulette?

Alexander: Meillä ei ole kummallakaan mitään kirjallista taustaa, ei mitään lähelle liippaavaakaan. Minä vietin lapsuuteni Tukholman lähiössä. Perheemme oli keskiluokkainen, isä oli rakennusalalla ja äiti oli ekonomi, töissä isossa hotelliketjussa.

Alexandra: Minä olen kotoisin Helsingborgista. Isäni oli ruotsalainen merimies ja äiti Portugalista. Toisiinsa he tutustuivat kirjeitse, rakastuivat ja menivät jopa kihloihin ennen ensitapaamistaan. Minä ja vanhempi veljeni saimme portugalilaisen kasvatuksen. Sittemmin äidistäni tuli new age -hippi, joka innostuu yhä kaikista eteensä tulevista asioista.

Alexander: Isoveljeni on ammatiltaan hypnotisoija. Se on syy siihen, että ensimmäinen kirjamme kertoi hypnoosista.

Lue myös: Kirjailija Juha Itkonen: ”Avioliitossamme on vapaus keskittyä omaan tekemiseen”

Lars Kepler ratkaisi ongelmat

Miksi ja miten pseudonyymi Lars Kepler syntyi?

Alexander: Alexandra lopetti teatterikorkeakoulun kesken, koska hänkin halusi kirjoittaa historiallisia romaaneja. Kirjoitimme ensin muutamia omia kirjoja, mutta sitten heräsi ajatus kirjoittaa jotain yhdessä. Valitsimme lajiksi dekkarin, koska nautimme itse niiden lukemisesta. Alussa yhdessä kirjoittaminen oli hyvin vaikeaa. Tapamme ja kirjoitustyylimme olivat aivan erilaisia. Meillä oli isoja riitoja, mutta toisaalta emme pystyneet kritisoimaan toisiamme ollenkaan.

Alexandra: Sitten saimme idean luoda Lars Keplerin. Oli ihmeellistä, miten yksinkertaisesti se ratkaisi ongelmamme. Lars Kepler on täysin toisentyyppinen kirjailija kuin kumpikaan meistä. Pystyimme sopimaan hänen tyylistään ja kertojanäänestään ja jättämään omat persoonamme taka-alalle.

Alexander: Kun kirjoittaa yhdessä, sekä onnistumiset että vaikeat paikat voi jakaa. Minulle se on ollut ihan parasta koskaan.

Millainen oli hetki, jolloin tajusitte, että esikoisteoksestanne Hypnotisoijasta tulee menestys?

Alexandra: Se oli itse asiassa jo ennen kirjan julkaisua. Agenttimme vei sen Lontoon kirjamessuille keväällä 2009, ja käännösoikeudet myytiin saman tien useisiin maihin. Silloin tajusimme, että siitä tulee iso juttu. Kävelimme koko päivän ympäri Tukholmaa, puhuimme ja puhuimme. Olemme molemmat luonteeltamme hyvin varovaisia ja vähän taikauskoisiakin. Emme halua juhlia ennakkoon tai olla varmoja asioista ennen kuin ne oikeasti tapahtuvat. Ajattelemme aina, että jotain kauheaa voi tapahtua, joka tuhoaa kaiken.

Hypnotisoija-elokuva oli pettymys

Miksi teitte päähenkilöstänne Joonasta suomalaisen?

Alexandra: Kun tajusimme, että sankarimme olisi suomalainen, se tuntui täydelliseltä ratkaisulta, muita hänenlaisiaan ei ruotsalaisessa kirjallisuudessa ole. Halusimme myös kunnioittaa suomalaisia, jotka ovat Ruotsin suurin vähemmistö. Suomalaisilla on – tai ainakin oli – maine viinaanmenevinä puukkojunkkareina, ja me päätimme että ei, Joona on kaikista paras poliisimies koskaan. Vähän niin kuin James Bond, jolla on tunteet.

Lasse Hallströmin ohjaamassa Hypnotisoija-elokuvassa Joona Linnaa esitti suomenruotsalainen Tobias Zilliacus. Näyttikö hän siltä Joona Linnalta, joksi olitte hänet kuvitelleet?

Alexandra: No ei! Pidimme Tobiaksesta, hän on hyvä näyttelijä ja todella mukava ihminen, mutta ei hän kyllä Joona Linnalta näyttänyt! Mutta en tiedä myöskään, näyttääkö minun Joona Linnani samalta kuin Alexanderin.

Mitä muuten piditte elokuvasta?

Alexandra: Se oli minulle suuri pettymys.

Alexander: Olihan siinä tietysti hyviä näyttelijöitä…

Alexandra: Mutta ei ketään, joka olisi pitänyt meidän ja hahmojemme puolta, ja se oli huono asia. Se ei ollut sitä, mitä olimme odottaneet, ja siksi seuraavan elokuvan tekeminen on keskeytetty. Mitään ensi-iltaa ei ensi kesänä ole tulossa. Jatkossa haluamme olla itse mukana elokuvan tekovaiheessa. Lisäksi olemme alkaneet miettiä sitä, että ehkä tv-sarja olisi parempi idea kuin elokuva. Kirjoissamme kulkee rinnakkain monta tarinaa ja henkilöä, joten uskomme, että tv-sarja sopisi kirjoillemme paremmin. Mikään ei ole kuitenkaan vielä varmaa, neuvottelut ovat vielä kesken.

Tee testi: Oletko kuin Sillan Saga tai Hercule Poirot? Testaa, kuka elokuvista tai tv:stä tuttu sankari olet!

Alexandralla oli vainoaja

Mistä uuden dekkarin tekeminen alkaa, rikoksesta vai päähenkilöistä?

Alexander: Me puhumme aina ensin siitä, mitä päähenkilöllemme Joona Linnalle tapahtuu – sarjahan kertoo hänestä. Mutta teemasta saatamme puhua vaikka kolme kuukautta, kahdeksan tuntia päivässä. Teemme muistiinpanoja ja pallottelemme ideoita. Aloitamme kirjoittamisen vasta, kun olemme aivan varmoja siitä, mikä on teoksen teema.

Uusimman kirjanne teema on vainoaminen. Miksi juuri se?

Alexandra: Se oli pitkä prosessi. Olimme aina asuneet kaupungissa kerrostalon yläkerroksissa, mutta parisen vuotta sitten ostimme Ruotsin länsirannikolta talon, jossa on isot ikkunat. Heti kun tuli pimeää, kaikki näkivät meidät, mutta me emme nähneet pimeydessä mitään. Aloimme puhua tarkkailtavana olemisesta. Se on hirveän epämukavaa. Ihminen vaistoaa, jos häntä katsellaan, sen tiedostaa jossain hyvin syvällä sisällään.

Alexander: Aloimme tutkia stalkkausta ilmiönä ja hämmästyimme sen yleisyydestä. Poliisitilastojen mukaan yhdeksän prosenttia ruotsalaisista on joutunut stalkkauksen kohteeksi. Monesti se alkaa viattomasti rakastumisesta tai mielenkiinnon heräämisestä. Joka kolmas stalkkeri tekee kuitenkin jossain vaiheessa vakavan rikoksen.

Alexandra: Stalkkereista on kirjoitettu ennenkin, mutta meidän stalkkerimme on pahin kaikista, vainooja suoraan helvetistä!

Onko teillä asiasta omakohtaista kokemusta?

Alexandra: Kun aloimme puhua stalkkauksesta, muistin yhtäkkiä, että minua itseäni oli seurattu vuosia sitten, jo paljon ennen Alexanderin tapaamista. Olin aktiivisesti unohtanut sen, koska se oli niin epämiellyttävää. Eräs mies seurasi minua joka paikkaan. Hän oli outo, enkä pitänyt hänestä, mutta en kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Kunnes eräänä yönä heräsin siihen, että hän seisoi makuuhuoneessani. Hän oli tullut sisään parvekkeen kautta, kiipeämällä.

Suutuin aivan silmittömästi. Hyökkäsin miehen kimppuun sellaisella raivolla, että onnistuin työntämään hänet eteiseen ja pois asunnosta. Se, että suutuin, varmaankin pelasti minut. Jos olisin ollut peloissani, jotain kamalaa olisi varmasti tapahtunut.

Pelko tuli vasta myöhemmin, kun istuin turvassa lukkojen takana. Tärisin ja sydämeni hakkasi, mutta aloin myös heti miettiä, oliko se minun vikani, että mies tunkeutui kotiini. Olinko flirttaillut, antanut tietämättäni miehen kuvitelmille lisäpontta? Reagoin siis naiselle tyypilliseen tapaan. Sitten päätin, etten ajattele asiaa enää koskaan. Ja niin teinkin, unohdin tapauksen yli kahden vuosikymmenen ajaksi.

Lue myös: Miten päästä eroon nettistalkkerista? Nettipoliisi Marko ”Fobba” Forss kertoo

Vaikuttavatko kirjojenne rankat aiheet omaan psyykeenne?

Alexandra: Kirjoittaessamme yritämme aina mennä niin lähelle omia pelkojamme kuin vain voimme. Se aiheuttaa minulle painajaisia jossain vaiheessa prosessia, joskus Alexanderillekin. Kun tarina alkaa olla valmis ja tilanne ratkennut, painajaisetkin häviävät. Mutta sitä ennen meitä jahtaava hirviö on päästettävä irti.
Kun herään yöllä, herätän Alexanderin. Onneksi hän on niin hyvä nukkuja, ettei minulle jää siitä huonoa omaatuntoa. Hän herää, rauhoittelee minua ja nukahtaa saman tien uudelleen.

Alexander: Oikeista tapauksista lukeminen on ainoa osa työtämme, joka ei ole mukavaa, vaan pelottavaa ja masentavaa puuhaa. Siksi pidämme niihin aina pitkän välimatkan. Me luomme itse omat murhaajamme, heidän täytyy olla alusta loppuun fiktiivisiä hahmoja. Emme halua kenenkään ajattelevan että hetkinen, kertooko tämä minusta?

Alexandra: On tärkeää olla empaattinen sille, mitä kirjoissa tapahtuu. Emme koskaan halua tulla kyynisiksi väkivaltaa kohtaan tai romantisoida sitä. Se on aina kamalaa, ja niin pitää ollakin.

Lue myös: Finlandia-voittaja Laura Lindstedt: ”Haluaisin, että kuoleman hetkellä mieleni on kirkas

Tavallista perhe-elämää, mutta outoja asuvalintoja

Olette myyneet viisi miljoonaa kirjaa – miten menestys on muuttanut teitä?

Alexander: Meillä on nyt mahdollisuus elää kirjailijoina: tulemme toimeen ainakin sen vuoden ajan, minkä uuden kirjan kirjoittaminen vie. Aina ei ollut niin. Kun minä aloitin kirjoittaa ensimmäistä kirjaani, rahoitin sen opintolainalla.

Alexandra: Ja minulla oli aina viisi tai kuusi työtä samaan aikaan. Olin kriitikko, luin käsikirjoituksia eri kustantamoille, luennoin yliopistossa. Siinä mielessä menestys on ollut meille suuri helpotus.

Millaista kotielämää vietätte?

Alexandra: Vaikka moni tunnistaa meidät nykyään, elämme silti ihan tavallista elämää. Päivisin kirjoitamme Alexanderin kanssa työhuoneessamme, ja työpäivän jälkeen haemme tyttäremme koulusta kotiin. Teemme yhdessä ruokaa, autamme heitä läksyissä. Olemme paljon yhdessä perheenä ja jaamme kaiken, myös kotityöt. Me vanhemmat yritämme löytää yhteisiä hetkiä koko ajan – otamme yhteisen kylvyn, kokkaamme tai juomme lasin samppanjaa.

Alexander: Toinen asuntomme on Tukholmassa ja toinen Länsi-Ruotsin saaristossa. Molemmat ovat täysin valkoisia pianoa, televisiota, sohvaa ja tietokoneita myöten. Niihin on rakennettu ja kalustettu identtiset työhuoneet, jotka ovat myös täysin valkoisia. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta kaupunkiasunnossamme minä pukeudun aina täysin mustaan ja saariston talossamme aina pelkkään valkoiseen. Jopa silloin, kun teen puutarhahommia.

Alexandra: Minä pukeudun värikkäästi. Jonkun täytyy olla normaali…

Rikoskirjallisuudessa poliisit joutuvat usein itse rikollisen mielenkiinnon kohteeksi ja hengenvaaraan. Onko teitä pelottanut, että sama voisi tapahtua teille?

Alexandra: Ehkä me olemme naiiveja, koska emme osaa ajatella sitä noin. Pelkäämme kuitenkin koko ajan, että joku tekee lapsillemme pahaa. Että joku hullu alkaa kuvitella kaikenlaista ja ottaa lapset kohteekseen. Se on pahin pelkomme.

Lue myös: Sijoituslapsensa ja äitinsä menettänyt Olga Temonen: ”Rakkaistaan pitää myös osata luopua”

Artikkeli on julkaistu alun perin Annassa 19/2015.