Julkkikset

Päivi Storgård: ”Enää en häpeä psyykkistä sairauttani”

Teksti: Anna.fi

Toimittaja Päivi Storgård, 47, haluaa antaa kasvot psyykkiselle sairaudelle. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on keikuttanut häntä rajustikin 11 vuoden ajan. Nyt sairaus on hallinnassa, mutta se ei parane koskaan.

Päivi Storgård

Päivi Storgård soittaa terapeutilleen, joka ymmärtää heti, että Päivillä on hätä. Älä sulje puhelinta, terapeutti pyytää ja jatkaa, että hän tilaa Päiville taksin toisesta puhelimesta. Taksissa Päivi pitää linjaa edelleen auki, sillä terapeutti epäilee, että Päivi saattaa olla itselleen vaarallinen. Ahdistus raatelee sietämättömästi. Päivi nousee taksista ja kävelee sairaalan päivystykseen.

Hänet otetaan sisälle psykiatriseen sairaalaan. Tämä on viides kerta.

Suljettu osasto sijaitsee yhdeksännessä kerroksessa. Ensimmäinen selkeä muistikuva on vasta muutaman päivän päästä, kun Päivi menee aamupuurolle. Hän näkee tutun hoitajan ja sanoo, olen täällä taas. Hoitaja vastaa lempeästi, mutta sehän on hyvä. Päiville tulee turvallinen olo, hänen ei tarvitse pelätä mitään.

Päivi on ollut edellisen kerran sairaalassa vajaat puolitoista vuotta aikaisemmin. Hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, entiseltä nimeltään maanis-depressiivisyyttä, jossa mielialat vaihtelevat rajusti. Siksi hän onkin antanut juuri ilmestyneelle esikoisromaanilleen nimen Keinulaudalla (Schildts & Söderströms). Kirja ei kerro Päivistä vaan Outista, mutta Outissa on paljon samaa kuin Päivissä.

– Yleensä stressi aiheuttaa ihmisille pieniä laineita, mutta kun sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, kaikki on ääripäätä. Laineet lyövät tyrskyinä. Mieli on kuin myrskyinen meri.

Sairaalahoidossa Päivi oli ensimmäistä kertaa 2002, jolloin luultiin, että häntä vaivasi vain masennus. Päivi asui silloisen miehensä, teatteriohjaaja Johan Storgårdin kanssa Sipoossa. Nuorin lapsi, Saga, oli juuri täyttänyt vuoden, Emil oli 2-vuotias ja Elli 10-vuotias. Mies oli matkoilla, Päivi nukkui huonosti.

Yhtenä päivänä Päivi makasi keittiön lattialla eikä pystynyt hengittämään kunnolla. Hän soitti ambulanssin ja pyysi apua. Hänelle vastattiin, että tuommoista se on, kun on nuori äiti. Yritä nyt vain levätä. Ambulanssi ei koskaan saapunut. Päivi meni omin avuin sairaalaan ja nukkui siellä kaksi viikkoa.

– Siitä on nyt 11 vuotta ja siitä se minun helvettini alkoi. Minulla on upeat lapset, kannustava miesystävä, paljon rakkaita ystäviä, hyvä tukiverkosto, tärkeä valtuustotyö ja kirjoittaminen. Monet asiat ovat hyvin, mutta sairaudelle en voi mitään. Sen kanssa on vain tultava toimeen.

Toisella kerralla Päivi oli hoidossa kaksi kuukautta – ja taas masennuspotilaana.

– Lääkärit eivät aluksi ymmärtäneet sairauttani, koska kaksisuuntainen mielialahäiriöni on kakkostyyppiä eli se painottuu masennukseen. On tässä maniaakin, mutta ei samalla tavalla kuin ykköstyypissä. Tunnistan manian nopeasti. Siinä vaiheessa uni katkeilee, ja teen monta asiaa yhtä aikaa. Saan paljon tehdyksi, mutta sitten voi käydä niin, etten pysty lopettamaan.

Kun oikea diagnoosi kesällä 2006 tuli, se oli sokki.

Päivi Storgård

– Masennus tulee ja menee, ja siitä voi parantua, mutta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ei parane koskaan. Olen aina psyykkisesti sairas, mutta voin pitää sairauteni hallinnassa. Inhoan sanaa mielenterveyskuntoutuja. Ikään kuin minun pitäisi kuntoutua, ja lopuksi olisin sitten terve.

– En ikinä ole terve, olen aina sairas. Kroonisia sairauksia on muitakin, kuten diabetes tai psoriasis, mutta vieläkin ajatellaan, että mielen sairaudet menevät ohi, kun ottaa itseään niskasta kiinni ja lähtee lenkille.

Päivillä kävi tuuri. Diagnoosin jälkeen hän sai nopeasti sopivat lääkkeet, jotka tasaavat pahimmat huiput ja pahimmat karikot.

– Aluksi pelkäsin, että lääkitys muuttaisi persoonallisuuttani, enkä enää kykenisi niihin asioihin, joihin olen aikaisemmin pystynyt. Lääkäri ja terapeutti lohduttivat, että enää ei tarvitse kärsiä ja että saan tasapainon. Lääkkeet ovat itse asiassa auttaneet minua olemaan oma itseni. Mitään ei ole jäänyt pois. Olen edelleen sosiaalinen, huumorintajuinen ja iloinen. Näiden lääkkeiden kanssa minä olen minä. Lääkkeet tekevät elämästäni siedettävää.

Silti Päivistä tuntuu välillä tuskalliselta ottaa lääkkeet. Ne on otettava säännöllisesti päivittäin.

– Joka aamu ja ilta olen pikkuisen vihainen. En edes tiedä kenelle, kenties kohtalolle, ja kysyn, miksi piti käydä näin. Lääkkeissä on pieniä sivuvaikutuksia, kuten että suu kuivuu, paino nousee ja aamulla törmäilen seiniin tasapainohäiriöiden vuoksi.

Kun diagnoosi tuli, Päivin lapsista Saga oli 5-vuotias, Emil 6-vuotias ja Elli 14-vuotias.

– Lapsille kerroin, että minulla on sairaus, joka tekee surulliseksi ja joka väsyttää. Siksi menen välillä sairaalaan. Liikuttavin hetki oli, kun Saga kysyi, että missä se pipi on. Näytin sydäntäni, Saga tökkäsi sormellaan sydämeni kohdalle ja puhalsi.

Päivi Storgård

Viime sairaalajakson aikana Päiviä kävi joka päivä katsomassa uusi mieluinen vieras, nykyinen miesystävä, joka näki Päivin ensimmäistä kertaa sairaana. Edellisestä miehestään Johan Storgårdista Päivi erosi neljä vuotta sitten.

– Masentuneen ihmisen kanssa on äärettömän vaikea elää. Masentunut makaa haisevana sängyssä, ei jaksa pestä hiuksiaan, ei mennä suihkuun, koska ei edes ymmärrä, miten suihkuun pääsee. Epäröin pitkään aloittaa avioeroni jälkeen uutta suhdetta, koska pelkäsin, miten miehet suhtautuvat nähdessään oireeni.

Auroran sairaalan suljetun osaston hyvässä hoidossa Helsingissä kuluivat viime vuoden marraskuun päivät ja viikot. Päivi ehti kutoa siellä koko suvulle joululahjaksi sukat. Pikkuhiljaa Päivi pääsi kävelylle sairaalan ulkopuolelle. Hän käveli miesystävänsä kanssa merenrannassa, joi kahvia pienessä kahvilassa ja söi korvapuusteja. Yhtenä päivänä lumisateessa hän huomasi jouluvalot. Hän tunsi iloa.

Kun oli mennyt kuusi viikkoa, Päivi pääsi kotiin. Oli loppiainen, Helsinki oli peittynyt lumeen. Päivi meni ensimmäiseksi kauppaan, osti jäätelöä, sipsejä ja viereisestä ravintolasta kiinalaista ruokaa. Daalia-kissa odotti kotona pehmeänä ja hyrisevänä. Päivin tulevaisuus oli auki, sillä hän oli irtisanoutunut työstään.

– Sairauden masennusvaiheessa tuntee itsensä täysin arvottomaksi, epäonnistuneeksi. Tuntee, ettei ole kelvollinen edes hengittämään samaa ilmaa kuin työtätekevät, yhteiskunnalle kelvolliset ihmiset. Tuntuu, että happi pitää säästää niille, jotka ovat tuottavia yksilöitä. Olen irtisanoutunut monesta työpaikasta juuri siksi, koska olen ajatellut, että on parempi lähteä kuin kertoa syytä sairauslomaan. Olen hävennyt sairauttani, mutta en enää.

– Haluan antaa tälle psyykkiselle sairaudelle kasvot. Silti minua pelottaa, suhtaudutaanko minuun kirjani jälkeen vain psyykkisesti sairaana ja tulkitaanko kaikkia tekemisiäni sairauden läpi.

Päivin vanha, espanjalainen ystävä Lucia tuli käymään viikko sairaalasta kotiutumisen jälkeen ja kysyi heti kynnyksellä, miksi Päivi näyttää niin surkealta. Lucia oli sitä mieltä, että Päivi tarvitsi piristystä ja tarjosi Päiville asuntoa Espanjasta, Fuengirolasta. Siellä Päivi voisi kirjoittaa kirjansa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Espanjan-asunnostaan hän näki meren, vuoret, valon ja vihreyden. Hän sai kirjansa valmiiksi kuudessa kuukaudessa ja ymmärsi sen jälkeen entistä paremmin sairauttaan ja itseään. Hän toivoo, että muutkin ymmärtäisivät.

Teksti: Ulla Janhonen
Kuvat: Mirva Kakko

Anna 35/2014

X