Paula Koivuniemen upeaan uratarinaan mahtuu nousuja ja laskuja: ”Joskus mikrofoni lensi kaaressa lattialle”

Paula Koivuniemi uskoo syntyneensä laulajaksi. Pitkälle uralle on mahtunut tyylinvaihdoksia sekä nousu- ja laskusuhdanteita, mutta kutsumustaan Paula ei kyseenalaistanut edes uran hiljaisempina vuosina. Väkevä intohimo työhön pitää taiteilijan yhä tien päällä.

Kello on kaksitoista heinäkuisena maanantaina, mutta Paula Koivuniemeä ei näy. Sen sijaan treffipaikalle helsinkiläiseen merenrantaravintolaan ilmestyy laulajattaren manageri Laura Vuorinen. Hän kertoo, ettei ole saanut pomoaan hereille. Ei, vaikka ohjeisti laittamaan monta herätyskelloa soimaan. Paulalla on kuulemma erinomaiset unenlahjat.

Ovikelloa on turha mennä rimputtamaan, sillä se on kytketty pois päältä yöllisten häiriköiden varalta. Puhelinkin on äänettömällä. Ei auta kuin odottaa.

Tuntia myöhemmin kulman takaa ilmestyy suloinen sekarotuinen koira. Hihnan toista päätä pitelee taiteilija Koivuniemi, tukka ojennuksessa ja huulilla tavaramerkiksi muodostunutta tummaa punaa. Viipurista saapunut rescue-rekku Siru on Lauran koira, mutta se ulkoiluttaa usein myös Paulaa. Elokuussa kaksikko nousi valtakunnalliseksi uutisaiheeksi, kun Sirun liikehdintä autossa sai Paulan miltei ajamaan mereen Helsingin Kaivopuistossa.

Ravintolan pöytään istuuduttua käydään pitkä neuvonpito ruoasta. Valinta ei ole ihan helppo. Muut syövät tähän aikaan lounasta, Paula aamupalaa. Hän arpoo, ottaisiko lohikeiton vai bouillabaissen.

Laura ehdottaa, ettei Paula tilaisi lohikeittoa, koska hän on ajatellut tehdä sitä iltaruoaksi. Manageri valmistaa usein Paulan ateriat, sillä keittiössä estradien kuningatar ei viihdy.

Mutta lohikeiton Paula lopulta valitsee.

”Minulla on sellainen aura, että minulle ei pottuilla”

”Olen työskennellyt koko ikäni miesvaltaisella alalla. Muusikot, tuottajat, kapellimestarit ja levypomot ovat olleet usein miehiä. Me too -liike on varmasti hyvä asia, mutta minulla ei ole siitä omakohtaista kokemusta. Olen määräilevä ja kova suustani. Ehkä minulla on sellainen aura, että tuolle ei pottuilla.

Bändin johtajana olen tiukka ja oikeudenmukainen. Pidän jöötä, mutta palkitsen hyvästä työstä. Aikoinaan soittajat saattoivat saapua keikoille krapulassa, nykymuusikoiden kanssa sellaista ei juuri tapahdu. On aina tosi ikävä juttu, jos joutuu erottamaan jonkun yhtyeestä. Ihan kevyin perustein en ketään irtisano – joskus olen katsonut alkoholiongelmaa liiankin pitkään.

Vahvan naisen rooli on tullut minulle luonnostaan. Omaksuin sen jo lapsuudessa tomeralta äidiltäni, joka oli perheen pää.

Nykyään olen mielestäni helposti lähestyttävä ja sosiaalinen, pysähdyn mielelläni juttelemaan tuntemattomien kanssa. Ikäni puolesta kuulun koronaviruksen riskiryhmään, joten pysyttelen käsivarrenmitan päässä muista ihmisistä.”

Viihdyttäjä tarjoaa pakopaikan arjesta

”Ensiesiintymiseni 15-vuotiaana on ollut urani helpoin keikka. Olin isäni Mauri Koivu­niemen yhtyeen solistina, ja nousimme lavalle äitini kotipitäjässä Alavudella. Puolet yleisöstä oli sukulaisia, joten sain valtavat aplodit.

Oli selvää, että minusta tulee laulaja. Aloitin kyllä kauppaopiston, mutta aika pian totesin, että tämä ei ole minun juttuni.

Teininä olin melkoinen villikko. Vanhemmat lähettivät minut rauhoittumaan tätieni luokse Kanadaan, jossa toimin lapsenlikkana ja yösiivoojana yliopistolla. Työskentelin myös levykaupassa, mutta pesti jäi lyhyeksi kielitaidottomuuden takia. En ymmärtänyt yhtään, mitä asiakkaat kyselivät, ja itkin, että en minä pysty tähän.

Suomeen palattuani menin musiikkivaikuttaja Toivo Kärjen pakeille. Hän oli isäni ystävä, joten en osannut edes jännittää. Olin treenannut Iris Kangasluoman levyttämän kappaleen Yöperhonen. Se kertoo ilotytöstä, mutta enhän minä sitä silloin ymmärtänyt. Kärki tuumasi, että ehei, ei tuollanen viaton tyttö voi laulaa tällaista kappaletta. Tekstiä muokattiin. Se sai nimekseen Perhonen, ja siitä tuli ensimmäinen hittini. Oli vuosi 1966.

Siihen aikaan laulajista ei rakennettu brändejä. Levy-yhtiöt etsivät erilaisia, tunnistettavia soundeja. Heleä-ääninen Katri Helena sai esitettäväkseen aivan erilaisia kappaleita kuin minä.

Olen lavalla aika pitkälti oma rempseä itseni, ehkä hieman korrektimpi ja hillitympi. ’Sama Paula, mutta filtterillä’, luonnehtii managerini Laura. Minun työni on viihdyttää, tarjota yleisölle hetkeksi pakopaikka arjesta.”

Paula Koivuniemi: ”Jos nyt saisin valita, pitäisin ehkä pitemmän äitiysloman”

”Artistina olemiseen kuuluu, että lavalle on noustava, olivatpa omat fiilikset millaiset tahansa. Palattuani 1989 Amerikasta vierailulta silloisen miesystävän luota siskoni kehotti minua saapumaan heti Kuopioon sairaalaan. Isä oli siellä hyvin heikossa kunnossa. Sain lennon ja kiirehdin paikalle taksilla. Sisarukseni olivat sanoneet isälle: ’Odota vielä hetki, Paula tulee pian’. Kun saavuin, otin isää kädestä ja sanoin: ’Kiitos, isä, musiikista ja kiitos elämästä. Hyvää matkaa, vie terveiset äidille!’ Kuului syvä huokaus, ja sitten hän oli poissa.

”Kun saavuin, otin isää kädestä ja sanoin: Kiitos, isä, musiikista ja kiitos elämästä. Hyvää matkaa, vie terveiset äidille!”

Ilman isää tuskin olisin päätynyt tälle alalle. Olisin pyrkinyt ehkä näyttelijäksi. Myös opettajan ammatti kiinnosti, sillä tykkään lapsista.

Omaksuin kotoa sellaisen ajatusmaailman, että naisen elämään kuuluvat mies ja lapset. Menin naimisiin muusikkokollegani Harri Lehden kanssa, ja poika Toni syntyi 1969. Olin silloin 22-vuotias. Jo parin viikon kuluttua synnytyksestä jatkoin keikkailua. Poika nukkui kitarakotelossa takahuoneessa, jossa kävin välillä imettämässä.

Ei minun ollut taloudellisesti välttämätöntä palata heti lavoille, oli vain niin suuri intohimo työhön. Jos nyt saisin valita, pitäisin ehkä pidemmän äitiysloman. Mutta en kokenut työn ja pikkulapsiarjen yhdistämistä erityisen raskaana. Kaikki sujui nuoruuden innolla.

Toni oli kuuden vanha, kun erosimme. Pojalla oli aina turvallinen hoitopaikka lähtiessäni töihin. En tehnyt pitkiä kiertueita, olin poissa maksimissaan yhden yön kerrallaan.

Tonistakin kasvoi muusikko. Hän on soittanut bändissäni, mutta keikoilla emme ole äiti ja poika. Minä olen artisti, ja Toni on yksi soittajista.”

”Varhaiskeski-iässä mietin, olenko liian vanha alalle”

”1970-luvulla urallani oli suvantovaihe. Kiersin maata ilman omaa bändiä ja esiinnyin paikallisten orkestereiden kanssa. Joskus soittajat eivät olleet treenanneet biisejä, jolloin mikrofonini lensi kaaressa lattialle: ’Nyt mä lähden!’ Tuon aikaisilla tanssijärjestäjillä olisi varmasti tarina jos toinenkin kerrottavana temperamentistani.

Tein levy-yhtiön ehdotuksesta jopa yhden soul-levyn, joka ei ollut ihan ominta minulle. Mutta jaksoin uskoa, että vielä tulee hittejäkin.

Varhaiskeski-iässä podin ikäkriisiä ja mietin, olenko jo liian vanha alalle. Pitäisikö tehdä tilaa nuoremmille? Pohjalaisella sisulla jatkoin, lopettaminen olisi tuntunut luovuttamiselta. Tätä työtä kohtaan täytyy olla suuri palo, että jaksaa. Minulla ei myöskään ollut varasuunnitelmaa tai vaihtoehtoa. Rakastan laulamista ja tätä liikkuvaa elämäntapaa.

Monet mieskollegat ovat sortuneet alkoholiin. Kotikasvatukseni ansiosta minulla ei ole ollut sitä vaaraa. Nuorena otimme bändin kanssa joskus vähän viiniä keikan päätteeksi, mutta koskaan ei ole tehnyt mieli avata minibaaria yksin hotellihuoneessa. Tämä työ on minulle niin tärkeä, etten missään tapauksessa halua mokata sitä.

Tupakan polton aloitin teini-iässä, ja päivässä kului kaksi askia. 1976 menin lääkäriin valittamaan ääniongelmia. Hän totesi, että jos haluan jatkaa laulamista, tupakointi pitää lopettaa.

Urani kääntyi nousuun 1978, jolloin sijoituin Syksyn sävelessä kolmanneksi kappaleella Sua vasten aina painautuisin. Kolme vuotta myöhemmin tutustuin kapellimestari Esa Niemiseen, josta tuli iso tekijä menestyksessäni. Hän oli hyvin rohkaiseva ja tiesi, mitä minulle kannattaa tarjota. Teimme yhdessä muun muassa Sata kesää, tuhat yötä ja Luotan sydämen ääneen. Sekä tietysti Aikuisen naisen.

Alkuperäinen italialaisversio Maledetta primavera kertoo hullusta, onnettomasta rakkaudesta. Kaisu Liuhala kirjoitti minulle toisenlaisen tekstin, jossa nainen korostaa itsenäisyyttään. Kappaleesta ei tullut heti hittiä. Sitähän on vaikea tanssia, joten en juuri esittänyt sitä tanssikeikoilla. Kappale nousi kestosuosikiksi vasta, kun bilebändi Jean S. teki siitä oman versionsa. Nykyään myös miehet osaavat Aikuisen naisen sanat ulkoa ja laulavat mukana eturivissä.

Koen olevani omimmillani esittäessäni ­koskettavia, tunteellisia kappaleita. Olin ­tavattoman liikuttunut, kun nuoremman polven taiteilija Anna Eriksson antoi minulle laulettavaksi itse kirjoittamansa biisin Kaiken antanut: Olen syntynyt vapaudesta / Olen lentänyt aina tuulta päin / Olen luopunut rakkaudesta, jotta saisin sen pitää itselläin / Olen pudonnut korkealta, ja siksi tiedän missä seison nyt…

Sehän kertoo minusta.”

Jakkupuvut vaihtuivat pillifarkkuihin

”Milloin minusta itsestäni tuli aikuinen nainen? Annas kun mietin. Ei ole kai vielä tullut. Olen tämmöinen ikuinen Paula-tyttö. Ammatinkin takia täytyy pysytellä nuorekkaana ja energisenä.

Yksi kestoartistille tyypillinen ominaisuus on kyky uusiutua ja kokeilla rajojaan. Vuonna 2001 lauloin Senaatintorilla Apulannan kappaleen Anna mulle piiskaa. Yleisö oli äänestänyt sen esitettäväkseni Ylipormestarin populaarikonsertissa. Aluksi vähän hämmennyin kappalevalinnasta, mutta keikasta muodostui upea kokemus.

Olen käynyt läpi tyylimuutoksia myös ulkoisesti. Jakkupuvut vaihtuivat pillifarkkuihin, kun aloin esiintyä tanssilavojen sijaan bilekeikoilla ja yökerhoissa. Mutta korkokengät pysyvät. Enää en sentään käytä yli kymmensenttisiä korkoja.

Naislaulajiin kohdistuu suurempia ulkonäköodotuksia kuin miehiin. Itse koen säästyneeni suuremmilta paineilta. En tosin koskaan poistu kotoa ilman huulipunaa, en edes koiralenkille. Siru on eräänlainen kulmakunnan julkkis, enkä voi häpäistä sitä näyttäytymällä sen seurassa täysin laittamattomana.”

Joskus täytyy reissata ja huilata

”Vaikka olen maalaistyttö, viihdyn suurkaupungeissa. Nautin matkustelusta. Ulkomailla, jossa minua ei tunneta, saan pitää lomaa Paula Koivuniemenä olemisesta.

Ennen reissasin kulloisenkin miesystävän kanssa, mutta usein tuli riitaa ja matka meni pilalle. Nykyään seuralaisena on usein managerini Laura. Keväällä 2014 vietimme monta kuukautta New Yorkissa. Vuokrasimme Manhattanilta asunnon, josta oli näkymä Central Parkiin.

Se oli ehkä elämäni paras reissu. Olen aina noudattanut tarkkaa rytmiä, mutta silloin elimme vailla aikatauluja. Oli rauhaa ja lepoa, ei huolta mistään.

Kävimme konserteissa, teatterissa ja musikaaleissa. Katsoin esiintyjiä analysoiden: miten he artikuloivat ja liikehtivät lavalla. Koin monia ahaa-elämyksiä: ai, noinkin voi tehdä! Kerrankin oli myös aikaa shoppailla esiintymisvaatteita.

Loman jälkeen palasin töihin virkistyneenä ja intoa puhkuen.”

”Olen parisuhteissani vaihtelunhaluinen ja äkkipikainen”

”Olen avioitunut kahdesti, ja minulla on ollut lukuisia seurustelusuhteita. Tiedä sitten, miten paljon ammattini on vaikuttanut siihen, etteivät suhteet ole kestäneet. Miehet eivät aina ymmärrä artistiuteen liittyvää flirttiä. Se nyt vain on osa show’ta.

Itse ajattelen parisuhteiden kariutuneen, koska luonteet eivät vain ole sopineet yhteen. Syyllinen istuu tässä. Olen vaihtelunhaluinen ja äkkipikainen siinäkin mielessä, että ihastuessani toimin nopeasti. Sitten huomaan, että yhteen meneminen olikin virheliike.

”Olen vaihtelunhaluinen ja äkkipikainen, ihastuessani toimin nopeasti. Sitten huomaan, että yhteen meneminen olikin virheliike.”

Nyt olen elänyt pitkään yksin. Vielä kymmenen vuotta sitten toivoin, että olisi joku, jonka kainaloon käpertyä keikalta palatessa. Enää en haaveile parisuhteesta. Eilen illalla nukkumaan mennessä Oliver-kissa hyppäsi sänkyyn korvan viereen kehräämään ja ajattelin, että ai kun on kivaa. Minulla on kaikin puolin ihana elämä.”

Paula Koivuniemi: ”Yleisön eteen astuminen on yhä juhlahetki”

”Koronan takia kesäsuunnitelmani menivät täysin uusiksi. Aluksi olin vähän ihmeissäni: eikö minulla todellakaan ole keikan keikkaa?

Ensijärkytyksen jälkeen suhtauduin paussiin tervetulleena rauhoittumisena. Nyt kaikki omistamani korut, kengät ja vaatteet ovat paikoillaan värijärjestyksessä.

Mutta esiintymistä kaipaan.

Managerini kulkee lähes aina mukanani keikoilla. Laura on todellinen monitoiminainen: huolehtii sopimusasioista ja keikkamyynnistä, toimii autokuskina, meikkaa ja laittaa hiukseni ennen estradille nousemista. Paluumatkalla käymme läpi esiintymiseni.

Yleisön eteen astuminen on yhä joka kerta juhlahetki. Olen laittautunut, avannut äänen ja tunnen, että uhkun voimaa ja energiaa. Tuntuu oudolta ajatella, että tämä loppuu joskus. Kymmenvuotissuunnitelmia en enää tee, etenen vuosi kerrallaan. Katson, miten fysiikka ja ääni pelaavat.

Aikoinani kävin ystävättären yllytyksestä selvänäkijä Aino Kassisen vastaanotolla. Hän ennusti, että tulen elämään liki satavuotiaaksi. Toivottavasti. Mutta vanhusta minusta tuskin koskaan tulee.”

Juttu on julkaistu Annassa 37/2020.