Pekka ja Pirjo Hassinen ovat olleet yhdessä yli 40 vuotta – Pekka ihastui heti tulevan vaimonsa älyyn ja kauneuteen: ”Minulle oltiin varmasti kateellisia”
Pekka ja Pirjo Hassinen ovat olleet yli 40 vuotta yhdessä. Suorasanainen pariskunta on luonut kaksisanaisen turvasanajärjestelmän, jonka avulla riidat laitetaan poikki. Lue jutusta, mitkä sanat ovat.
– Ison riidan jälkeen tuntuu kuin jäsenet olisivat kipeinä monta päivää.
Pekka ja Pirjo Hassinen ovat olleet yli 40 vuotta yhdessä. Suorasanainen pariskunta on luonut kaksisanaisen turvasanajärjestelmän, jonka avulla riidat laitetaan poikki. Lue jutusta, mitkä sanat ovat.
Siinä se seisoi, keittiön pöydän reunalla. Pino tekijänkappaleita kirjasta, joka oli juuri saapunut painosta. Pekka ja Pirjo Hassinen juhlivat tapausta nauttimalla kahvit ja croissantit kustantajan edustajan kanssa.
Tilanne oli jyväskyläläisessä kodissa tuttu. Onhan talon emäntä, Pirjo Hassinen, ehtinyt julkaista jo parisenkymmentä romaania. Mutta tällä kertaa juhlakalu olikin hänen puolisonsa Pekka, jonka esikoisteos Pakoranta näki nyt päivänvalon.
”Ihanaa, että tämä kärsimysnäytelmä on vihdoin ohi”, Pekka muistaa Pirjon todenneen.
Romaanin valmistuminen nimittäin vei vuosia ja vaati verta, hikeä ja kyyneleitä.
Pekka Hassinen ja Pirjo Hassinen ovat toistensa hovilukijoita
Aika skitsoahan kirjailijanelämä on, Pekka Hassinen tuumii. Hän on saanut seurata aitiopaikalta vaimonsa nousua menestykseen. Pirjo liikkuu Pekan mukaan päivittäin kahdessa maailmassa – reaalitodellisuudessa ja itse luomassaan – eikä ulkopuolinen aina tiedä, kummassa hän kulloinkin on.
Alkuaikoina Pirjon teokset syntyivät mustekynällä vihkoon ja puolison tehtävä oli puhtaaksikirjoittaa tekstit sähkökirjoituskoneella. 1990-luvun puolivälissä tapahtui atk-loikka ja mustekynä vaihtui lennossa tietokoneeseen.
Alusta asti Pekka on toiminut myös puolisonsa hovilukijana. Saavuttuaan illalla kotiin työpaikaltaan Jyväskylän yliopistolta hän saa käteensä päivän urakan tulostettuna ja käy vatsalleen sängylle sitä lukemaan.
– Muutaman kerran olen sanonut, että nyt menee pieleen. Pirjo osaa kirjoittaa hyvin myös miesnäkökulmasta, mutta joskus saatan huomauttaa, että mies ei toimi noin. Pääasiassa tehtäväni on kuitenkin kannustaa.
Tänä vuonna osat vaihtuivat: oli Pirjon vuoro toimia Pekan esilukijana. He tunnistavat toistensa maneerit, vaikka ovat tyyliltään erilaisia. Pirjo teksti kumpuaa ruumiin tunnoista, Pekan kielestä. Kuten Pekka asian ilmaisee:
– Pirjo pystyy mestarillisesti ilmaisemaan tuntemuksia, joille ei ole nimeä. Minä pyrin kielen avulla tavoittelemaan tavoittamatonta.
Myös tapa kirjoittaa on erilainen. Pirjo työskentelee kurinalaisesti työpisteellään makuuhuoneen nurkassa, suljettujen verhojen takana, tulpat korvissa. Pekalla on työpöytä olohuoneen nurkassa, mutta ”paatuneena kahvilakirjoittajana” häneltä syntyy tekstiä siellä täällä sopivan hetken tullen. Kuppilan nurkassa, kahvin ja macaronin äärellä, hän kaivaa esiin muistivihon.
– Olen huomannut, että kirjoitan parhaiten käsin. Silloin aivoista on suora yhteys syntyvään tekstiin.
Pekka Hassinen vaimostaan: ”Pirjo oli kampuksen kaunotar”
Kyllä sinusta vielä kirjailija tulee. Näin äidinkielen opettaja kannusti kolmetoistavuotiasta Pekkaa, joka kätki sanat sydämeensä. Pikkuvanha poika oli saanut kosketuksen kirjallisuuteen kunnankirjastossa työskennelleen äidin kautta.
Sekä Pirjolla että Pekalla on ollut nuoresta asti polte saada tuotoksiaan julki. Opiskeluaikoina molemmat ”senttasivat” eli tarjosivat juttujaan julkaistavaksi lehtiin.
– Minkäänlaista ammatillista kateutta tai kilpailua ei välillämme ole kuitenkaan koskaan ollut.
Pirjon esikoisteos Joel julkaistiin 1991. Pekan ensimmäisestä romaaniyritelmästä päätyi katkelma pienoisteossarjaan 2000-luvun alussa, mutta kokonaisuudessaan se ei tekijänsä suureksi pettymykseksi koskaan päätynyt kovien kansien väliin. Unelma hautautui pitkäksi aikaa muiden projektien alle.
Nyt julkaistun romaanin aihio alkoi kehittyä jo vuosia sitten. Siinä nuori mies haahuilee rannalla ja rakentaa kailoja. Kaila on Pekan keksimä uudissana, joka tarkoittaa veden pinnalla kelluvaa kaislarakennelmaa. Sellaisia hän on tehnyt itsekin. Taitellut korpikaislan paksusta alaosasta pohjan ja halkaissut yläosasta korkean maston. On melkein ihme, että niin korkea esine voi pysyä pystyssä veden varassa.
Päähenkilöön, Juhaniin, Pekka laittoi paljon itseään, mutta omakuva se ei ole.
– Yhteistä meissä on esteettinen taivastelu, älyllisyys ja asioiden vatvominen.
Lue lisää:
Samoja ominaisuuksia on myös puolisossa. Pekka ja Pirjo Hassinen tapasivat marraskuussa 1977 jyväskyläläisen baarin tiskillä. Molemmat opiskelivat tuolloin yliopistolla, Pekka kirjallisuutta ja taidehistoriaa, Pirjo valtio-oppia. Pitkiä silmäyksiä oli vaihdettu jo aiemmin. Pirjo on muistellut jopa todenneensa itselleen, että tuon miehen kanssa menen vielä naimisiin. Pekan mukaan Pirjossa oli ”vangitsevia ulkonäköpuolia”.
– Pirjo oli kampuksen kaunotar. Lisäksi hän on älykäs, mikä on pistämätön yhdistelmä. Minua varmasti kadehdittiin.
Pekan verkkokalvoille on piirtynyt muistikuva seurustelun alkuajoilta. Pariskunta istuu opiskelijaravintolassa syömässä tonnikalasalaattia. Pirjolla on yllään musta mekko, jonka kankaassa on ruudullista tekstuuria. Vihreät silmät säihkyvät, iho rusottaa. Pekka hypistelee Pirjon mustaa helminauhaa, josta tarttuu sormiin hento Shalimarin tuoksu.
– Vaikka olimme köyhiä opiskelijoita, hajuveteen löytyi aina rahaa. Pirjo jopa palasi bussipysäkiltä kotiin, jos oli unohtanut ruiskauttaa tuoksua.
Ensikohtaamisella matka jatkui baaritiskiltä yökerhon kautta Pekan kämpille. Itsetietoisista ja näyttävistä nuorista kehkeytyi nopeasti varsin ”huomionarvoisa pari”. Kun he saapuivat tuttuun kapakkaan, taustalla alkoi kohta soida Hassisen kone. Pöydässä käytiin intohimoisia keskusteluita ja väittelyitä opiskelijatovereiden kanssa.
Seuraavana keväänä pariskunta vaihtoi kihlat, syyskuussa mentiin maistraatissa vihille. Hoppuilu ei johtunut siitä tavallisesta syystä. Perheenlisäystä jouduttiin odottamaan pitkään.
Tyttären mukaan Pirjo ja Pekka Hassinen ovat olleet helikopterivanhempia
Sinä toukokuisena päivänä 1992 Pekan askel oli kevyt. Hän kulki kotiin metsäreittiä ja näki tutun maiseman kuin ensimmäistä kertaa: männynrungot, naavat ja karikkeen. Kevät tuoksui huumaavalta. Mikään ei ollut ikinä tuntunut näin voimakkaasti. Pekka oli juuri pessyt ja kapaloinut vastasyntyneen esikoisensa. Tyttö oli vauvalan pienin, vain 2,3-kiloinen rääpäle, mutta silti jäntevä ja jotenkin valmiin oloinen. Lapsi oli saapunut maailmaan keisarileikkauksella, joten tuore isä sai tutustua tyttäreen itsekseen ennen nukutuksesta heräilevää äitiä.
– Olin puhunut vauvalle jo mahaan, joten hän tunnisti minun ääneni.
Muu Suomi oli keskellä syvintä lamaa, mutta Hassisilla elettiin vaaleanpunaisessa vauvakuplassa. Tytär sai nimekseen Kirke, ja vanhemmat jakoivat hänen hoitamisensa tasan. Pirjo oli tullut yllättäen raskaaksi kesken kakkosromaaninsa kirjoittamisen. Nyt hän lypsi maitoa voidakseen viimeistellä kirjaa sillä aikaa, kun Pekka syötti vauvan.
Perheestä kehittyi tiivis kolmikko. Tyttären muutto pois kotoa yhdeksän vuotta sitten aiheutti pienoisen kriisin. Pirjolle vähän isomman kuin Pekalle.
– On kuitenkin luonnollinen tapahtuma, että lapsi itsenäistyy. Vaikeampi tilanne olisi, jos häntä joutuisi sysimään omaan elämään.
Kirke on valmistunut viestintätieteen maisteriksi ja työskentelee asiantuntijana samassa työpaikassa kuin isänsä, Jyväskylän yliopistossa. Joskus he törmäävät kampuksella, ja vähintään parin viikon välein Pekka ja Pirjo Hassinen tapaavat häntä ja Lauri-puolisoa.
– Saatamme Pirjon kanssa soittaa Kirkelle kaupasta, kun näemme siellä jotakin, mitä arvelemme hänen haluavan. Ihan vaan siksi, että saisimme tekosyyn tavata häntä. Kirke tulee sitten parkkipaikalle hakemaan ostokset, halaamaan ja vaihtamaan pikaiset kuulumiset.
Tyttären mukaan Pirjo ja Pekka ovat olleet ”helikopterivanhempia”: aina valmiudessa syöksymään apuun. Sellaisia puolisot ovat olleet myös toisilleen. Kuusi vuotta sitten apua todella tarvittiin.
”Minua ärsytti Pirjon ylihuolehtivuus, minähän olin jo hoidossa”
Hieman kuumetta ja alavatsakipuja. Ei kuitenkaan mitään sellaista, minkä takia suomalainen mies lähtisi lääkäriin. Sitten eräänä sunnuntaiaamuna syksyllä 2014 Pekka nousi ennen Pirjoa ja joi lasillisen appelsiinimehua. Vatsaa vihlaisi niin, että taksi oli tilattava saman tien. Pöydälle hän jätti lapun: Lähdin sairaalaan.
”Ison riidan jälkeen tuntuu kuin jäsenet olisivat kipeinä monta päivää.”
Kävi ilmi, että umpisuoli oli puhjennut ja suolen sisältö levinnyt ympäri mahaa. Potilas kiidätettiin leikkaukseen. Ei siinä oikein ehtinyt edes pelätä.
– Herättyäni leikkauksesta olo oli euforinen. Olen hengissä!
Mutta ilo oli ennenaikainen. Neljään päivään Pekka ei saanut syödyksi tai nukutuksi lainkaan. Lääkärit olivat ihmeissään, miksi suolen toiminta ei käynnistynyt. Lopulta potilaalle asennettiin nenä-mahaletku. Mies laihtui silmissä, posket painuivat kuopalle ja silmät hehkuivat kuumeisina. Pirjon hätä purkautui hysteerisenä kyselemisenä, mikä sai Pekan hermostumaan.
– Minua ärsytti Pirjon ylihuolehtivuus, minähän olin jo hoidossa. Äsähtelin sitten hänelle.
Tosin pariskunnalla on muutenkin tapana puhua toisilleen suoraan. Riidat ovat Pekan mukaan pikaisia räjähdyksiä, mutta myös sopu syntyy nopeasti. Mökötystä kestää muutaman tunnin, sitten jompikumpi toteaa, että ruvetaanpas taas aikuisiksi. Helppo tapa päästä yli erimielisyydestä on siirtyä vastakkaisista leireistä samalle puolelle ja alkaa yhteistuumin vaikkapa parjata jotakin ”vulgaaria julkisuuden ilmiötä”.
Aina se ei onnistu.
– En ollenkaan idealisoi riitelyä. Kun molemmilla on vahvat sanalliset aseet käytössä, toista voi loukata hyvinkin pahasti.
Sen välttääkseen Pekka ja Pirjo Hassinen ovat kehittäneet kaksivaiheisen turvasanan. Ensin tulee ”ruska”, sitten ”tuska”. Pekka nimittäin vihaa ruskaa, sitä vaihetta vuodenkierrossa, kun kaikki kukoistava vihreä haalistuu likaisen ruskeaksi. Jos ruska ei tehoa, otetaan käyttöön tuska. Silloin on jo tosi kyseessä.
– Ison riidan jälkeen tuntuu kuin jäsenet olisivat kipeinä monta päivää.
Pekka Hassinen toivuttuaan: ”Vasta silloin ymmärsin, miten lähellä kuolemaa olin käynyt”
Vasta kahden viikon kipuilun jälkeen lääkärit oivalsivat, että oli tapahtunut hoitovirhe. Kirurgi oli jättänyt sulkematta haavaportin, josta ohutsuoli oli puristunut ulos lenkiksi, ja syntyi haavatyrä. Uuden leikkauksen jälkeen toipuminen käynnistyi nopeasti. Pitkinä epätietoisuuden päivinä mielessä oli käynyt myös se toinen vaihtoehto.
Pekka kertoo kokeneensa ensimmäisen eksistentiaalisen kriisinsä kolmetoistavuotiaana. Hän oli lueskellut muun muassa Paavo Haavikkoa ja Pentti Saarikoskea, vaikkei niistä tuolloin juuri mitään ymmärtänyt. Mutta luultavasti runot käynnistivät prosessin, joka kulminoitui eräällä kyläreissulla vanhempien kanssa. Aikuiset juttelivat keskenään, lapset leikkivät lattialla. Pekka katseli hyörinää sivusta, ulkopuolisena, ja tajusi äkkiä: Te kaikki kuolette. Minäkin kuolen. Hän tunsi hirvittävää hätää. Parin viikon kuluttua ahdistus liukeni ja poika keskittyi elämään taas hetkessä.
Sairaalassa Pekka joutui uudestaan silmätyksin kuolevaisuutensa kanssa. Käytävillä vaellellessaan hän tuli kurkistaneeksi huoneeseen, jossa kukkakimppujen keskellä lepäsi vainaja. Se säpsäytti: ”Tuo voisin olla minä.”
– Vasta silloin ymmärsin, miten lähellä kuolemaa olin käynyt.
Samana päivänä, kun vielä heikossa kunnossa ollut Pekka pääsi sairaalasta, hän sai suruviestin kotipuolesta Joensuusta. Vanha isä oli viimeisillään. Jos hänet halusi nähdä vielä hengissä, matkaan oli lähdettävä heti. Kirke lupautui seuralaiseksi ja laukunkantajaksi, ja niin poika pääsi hyvästelemään isänsä.
Alkuvuonna täyttyi myös Pekan äidin aika, juuri ennen 95:tä syntymäpäivää. Vanhuuden dementiaa potenut äiti ei enää pariin vuoteen ollut varsinaisesti tavattavissa. Nyt viidestä sisaruksesta kolme valvoi vuorotellen kuolinvuoteen äärellä. Pekka luki äidin mielirunoja, Aaro Hellaakoskea ja Lauri Viitaa, sisko lauloi kupletteja.
Oli vavahduttava kokemus seurata, miten konkreettisesti kuolema eteni. Koskettaessaan äidin ihoa Pekka tunsi, miten kylmyys nousi jalkateristä ylöspäin. Lopulta äiti lakkasi hengittämästä ja liukui pois. Se oli kaunis kuolema. Yksi elämäntyö tuli täyteen.
Toipilaana sairaalassa ollessaan Pekka oivalsi, että moni asia oli jäänyt häneltä kesken. Tärkeimpinä romaanin aihio ja pitkään tekeillä ollut väitöskirja. Nyt molemmat on saatettu loppuun. Kulttuurifilosofinen väitöskirja Ero ja immersio syventyy esineellisyyden sekä aineellis-ruumiillisen käsitteellistämisen ongelmiin. Pakoranta-romaani hyväksyttiin poikkeuksellisesti sen liitteeksi. Väittelylupakin on jo myönnetty.
Romaanin kannessa ja sivuilla on Pekan ottamia kuvia hänen itse valmistamistaan kaislataitoksista. Kun rakennelma on valmis, se lasketaan veteen. Vaikka ei tuulisi lainkaan, hennoin vire tarttuu kailaan. Se liukuu pois kuin ajatus.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous