Pihla Viitala: ”Nautin jännityksestä ja riskeistä”

Pihla Viitala on elänyt viime vuodet tuhatta ja sataa: avioliitto, ero, uusi suhde, lapsi, kymmeniä tv- ja elokuvarooleja. Hän luonnehtii itseään nopeatempoiseksi, mutta nyt on tullut aika pysähtyä ja miettiä, mikä on oikeasti tärkeää.

Enää en antautuisi vaaroihin

”Kasvoin neljän tytön sisarusparvessa. Meille painotettiin, että tytöt voivat tehdä samoja asioita kuin pojat. Oikeanlaiseen naiskuvaan kasvattamisessa vanhemmat olivat välillä vähän turhankin tiukkoja. Minulle ostettiin ensimmäinen barbie vasta kuusivuotiaana tiukan kinuamisen jälkeen – ja sekin oli Ken. Oma tyttäreni Astrid saa kyllä barbien heti, kun haluaa.

Myös telkkarin katsomista rajoitettiin lähinnä klassikkoelokuviin. Tuijotimme sitten salaa Kauniita ja rohkeita. Liekö lapsuuden vaikutusta, että nykyään en edes omista telkkaria. Katson tietokoneelta leffoja ja Astrid Pikku Kakkosen.

Olin tosi villi ja poikamainen. Odotin koko ajan, koska minulle kasvaa pippeli ja kyselinkin sen perään. Isä tokaisi joskus, että olet ihan tarpeeksi poika ilmankin.

Koin, että pojilla oli enemmän vapautta. He leikkivät hurjempia leikkejä. Kerran seurasin isoja poikia, jotka laskivat mäen pulkalla mahallaan pää edellä. Minä hölmö makasin selälläni ja törmäsin rinteen ainoaan puuhun. Sen takia oikeassa korvassani on edelleen heikko kuulo. Noudatan yhä rohkeiden ”isojen poikien” esimerkkiä, mutta olen oppinut valitsemaan tarkemmin ne, keitä kannattaa seurata.

Rakastan huvipuistoja. Laitteissa kieppuminen on minusta ihanaa, mitä hurjempia sen parempia. Nautin riskeistä ja jännityksestä.

Teini-iässä jännityksen ja äärimmäisten tilojen hakeminen olisi saattanut päättyä huonosti. Liftasimme ystäväni kanssa 16–18-vuotiaina ympäri Eurooppaa. Vanhemmille väitimme kulkevamme junalla, mutta oli paljon jännempää nostaa peukalo pystyyn ja nousta rekkojen kyytiin.

Enää en ikinä antautuisi sellaiseen vaaraan. Ja näistä seikkailusta en aio kertoa Astridille ennen kuin hän on 50. No, ehkä ne paljastuvat hänelle jo aikaisemmin, mutta toivon, että tyttärelläni on enemmän itsesuojeluvaistoa kuin minulla.

Olen luonteeltani nopeatempoinen ja toivottoman epäjärjestelmällinen. Viime vuosina olen kuitenkin opetellut keskittymään oikeasti kiinnostaviin asioihin. Kaikkea kivaa ei tarvitse koettaa toteuttaa yhtä aikaa.

Olen kasvanut isossa perheessä, jossa ei tietenkään menty minun ehdoillani. Myös ammatti vaatii tiettyä mukautuvuutta. Mutta enää en halua sopeutua liikaa. Haluan opetella tervettä itsekkyyttä.”

Avioero oli pettymys

”Avioero oli kieltämättä pettymys – ja lopulta helpotus. Omat vanhempani ovat edelleen yhdessä, ja tietysti toivoin itselleni yhtä kestävää liittoa. Mutta jokainen suhde on erilainen, eikä niitä pitäisi vertailla.

Tutustuin Kerkkoon (Koskinen) yhteisen ystävän kautta 18-vuotiaana ja menimme naimisiin, kun olin 21. En ollut ikinä haaveillut häistä tai päivästä prinsessana. Laitoin itse meikin ja hiukset, ystävä ompeli valkoisen puvun.

Minusta oli kiehtovaa, että kymmenen vuotta vanhemmalla Kerkolla oli niin paljon enemmän elämänkokemusta kuin minulla. Emme todellakaan eläneet mitään porvarillista perhearkea. Kerkkoa ja minua yhdisti kiinnostus elokuviin ja musiikkiin. Hän se oikeastaan esitteli minulle elokuvan maailman, laittoi katsomaan kaikki klassikot.

Noihin aikoihin Ultra Bra jo lopetteli, mutta pyörimme yhä siinä porukassa. Tapasin paljon älykkäitä ihmisiä, joista osa on hyviä ystäviäni edelleen.

Kun nyt katson silloista itseäni, ajattelen, että minun olisi pitänyt kuunnella enemmän sisintäni. Olin joissakin asioissa liian sopeutuva. Kehitykseni oli vielä pahasti kesken, en ollut vielä kasvattanut omaa runkoani, ydinminää.

Ikäeromme oli varmasti osasyy siihen, ettei avioliitto kestänyt. Minulla oli monet sellaiset asiat kokematta, jotka toinen oli jo käynyt läpi.

Nykyisessä suhteessani asetelma on päinvastainen. Astridin kazakstanilais-saksalainen isä Alex on minua viisi vuotta nuorempi. Tosin en pidä meidän ikäeroamme niin suurena, että sillä olisi vaikutusta suhteeseemme. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä pienemmäksi ikäero kutistuu.  Elämänkokemus on vuosilukuja merkitsevämpi.

Tapasimme Alexin kanssa Berliinissä vuonna 2011 työn merkeissä. Ei aikaakaan, kun olin jo raskaana.”

Katkelma Annan kansijutusta 11/2016.