Pipsa Hurmerinta halusi aiemmin naimisiin, mutta muutti mielensä: ”Minun näkökulmastani sitoutuminen on vahvempaa, kun ovi on aina auki”
Kokki ja entinen malli Pipsa Hurmerinta on ollut syksyllä kymmenen vuotta yhdessä muusikkomiehensä Markus Nordenstrengin kanssa. Pipsa ei kaipaa avioliittoa suhteen sinetiksi. – Valitsemme toisemme joka päivä. Tällainen ratkaisu sopii meille.
Kotona Pipsa Hurmerinta tuntee olonsa aina rauhalliseksi.
Kokki ja entinen malli Pipsa Hurmerinta on ollut syksyllä kymmenen vuotta yhdessä muusikkomiehensä Markus Nordenstrengin kanssa. Pipsa ei kaipaa avioliittoa suhteen sinetiksi. – Valitsemme toisemme joka päivä. Tällainen ratkaisu sopii meille.
Oho, silloin vieraita sai vielä halata.
Tämä ajatus tuli ensimmäiseksi kokki Pipsa Hurmerinnan, 41, mieleen, kun hän näki televisiosta mainoksen MTV3:n Maalla, merellä ja lautasella -ohjelmasta, jonka juontaja hän on. Halaaminen on kuin toisesta maailmasta nykytilanteessa, jolloin kättelykin on pannassa.
Kun ohjelmaa kuvattiin viime syyskuussa Helsingin ja Tallinnan väliä seilaavalla Eckerö Linen m/s Finlandia -laivalla, elämä oli hektisempää kuin koskaan. Uusi päivätyö ravintolan keittiömestarina vaati lähes ympäripyöreitä työpäiviä. Kuvaukset toivat niihin lyhyen tauon mutta tarkoittivat 14 päivän aikana 11 pitkää päivää laivalla. Aikaa oli järjestettävä myös kaikkein tärkeimmille eli muusikkomies Markus Nordenstrengille ja eskaria käyvälle pojalle. Korona on muuttanut Pipsan arjen ihan toisenlaiseksi.
Nyt ravintola on epidemian vuoksi toistaiseksi suljettuna ja Pipsa lomautettuna. Muusikkomiehen Euroopan-kiertue on peruttu. Oleminen on rajautunut kotiseinien sisälle, eikä tulevaisuudesta ole varmuutta.
– Tämä on pakon sanelema tilanne, joka koskettaa valtavaa määrää ihmisiä. Nyt ei ole minun aikani valittaa, yritän mieluummin löytää tästä jotain positiivista.
– Voi olla hyväkin pysähtyä hetkeksi; olla vähän kyllästynyt ja tylsistynyt. Siitä voi seurata jotain hienoa.
Kyky sopeutua nopeasti uusiin tilanteisiin on kannatellut Pipsaa ennenkin.
Pipsa Hurmerinta: ”Huutaminen on heikkouden merkki”
”Aloitin vakituisen päivätyön vasta yli nelikymppisenä, kun minut valittiin Sikke’s-ravintolan keittiömestariksi. Sitä ennen olin ollut vuosia freelancerina ja tehnyt töitä mallina, juontajana ja kokkina. Silloin minulla ei ollut pomoa saati alaisia. Nyt johdan keittiötä ja olen saanut oppia monta asiaa kantapään kautta.
Ravintola-alalla työkulttuuri on edelleen autoritäärinen. Huutavaa pomoa pidetään makeana tyyppinä, ja monen mielestä pomoa pitääkin vähän pelätä. Eräs tuttavani sanoi, että hän ei uskaltanut puhua työpaikkansa keittiömestarille ensimmäisen vuoden aikana mitään. Minusta ajatuskin on hirveä. En halua olla pomo, jota pelätään.
Kun minut valittiin vuosi sitten keittiömestarin tehtävään, lupasin itselleni, että en huuda, kiukuttele tai paisko kattiloita keittiössä. Päätin, että en ole se raivoava klisee. Ja hyvin olen pystynyt lupaukseni pitämään. Kaikkia sekään ei miellytä. On ihmisiä, jotka ovat niin tottuneita pelolla johtamiseen, että heidän mielestään asiat pysyvät kasassa vain huutamalla. Minusta huutaminen on merkki heikkoudesta.
Työni on stressaavaa ja erittäin hektistä. Freelancerina olen kuitenkin tottunut siihen, että huonoja fiiliksiä ei voi kaataa muun tiimin niskaan, tai töitä ei pian ole. Olen tottunut käsittelemään ja analysoimaan vaikeita tunteita itsekseni. Pysähdyn usein miettimään, miksi joku ihminen tai tilanne sai minut tuntemaan oloni ahdistuneeksi tai uhatuksi tai stressaantuneeksi, ja mitä voin tehdä, jotta tunnen oloni taas paremmaksi. Yritän nähdä isomman kuvan omasta elämästäni.”
Pipsa on hakeutunut uransa aikana useasti haastaviin tilanteisiin
”Olen ihminen, joka kurkottaa aina vähän liian korkealle. Olen hakeutunut urani aikana monta kertaa haastaviin tilanteisiin, joissa en ole heti mukavuusalueellani mutta joissa olen saanut kehittyä ja oppia.
Lähdin 17-vuotiaana yksin kotikaupungistani Vaasasta Pariisiin malliksi. En tuntenut sieltä ketään, eikä minulla ollut hajuakaan, millaiseen maailmaan lähdin. Olen vasta hiljattain tajunnut, miten rohkea olin.
Rohkeaa oli myös lähteä ravintolapäälliköksi ilman aikaisempaa kokemusta vastaavista tehtävistä. Tärkeä tuki ja voimavara minulle on ollut viime kuukausien aikana perheeni lisäksi Sikke Sumari, jonka ravintolassa työskentelen. Vaikeinakin hetkinä hän muistaa sanoa, että ’Pipsa, sä olet tosi hyvä, pärjäät hienosti ja kaikki menee juuri niin halusin’.
Rohkeutta minuun on tullut varmasti jo äidinmaidosta. Äitini oli ammatiltaan näyttelijä, ja häneltä sain lapsena paljon töitä tekevän naisen mallin. Hän uskalsi tarttua mahdollisuuksiin, tehdä asioita ja elää omannäköistä elämää. Sellainen minäkin olen halunnut olla.
Rohkeuden kääntöpuolena on huijarisyndrooma, jonka kanssa joudun pyristelemään. Apua, jos en osaakaan, mitä jos en ole riittävän hyvä, mitä jos tuotan pettymyksen… Tällaisten ajatusten kanssa minäkin taistelen. Se johtuu varmasti siitä, että en yleensä koskaan pyri sille oksalle, joka on edessäni, vaan sille, joka on vielä korkeammalla.
Pelko ei saa estää minua tekemästä asioita, siihen en suostu. Ajoittain iskevä hätä ja paniikki siitä, että nolaan itseni, olen huono tai en selviydykään, on pientä sen rinnalla, että jättäisin elämässäni jotakin tekemättä sen takia, että en uskalla. Pahinta minulle olisi jäädä junnaamaan paikoilleen ja elää näköalatonta elämää. Minulla on aina ollut tarve haastaa itseäni ja päästä eteenpäin seuraavaan pisteeseen.
”Ajoittain iskevä hätä ja paniikki siitä, että nolaan itseni tai olen huono, on pientä sen rinnalla, että jättäisin elämässäni jotakin tekemättä sen takia, että en uskalla.”
Miten taklaan pelot? Minulla on taipumusta katastrofiajatteluun. Käyn etukäteen läpi uhkakuvia ja pahimpia asioita, mitä voisi tapahtua. Se on raskasta mutta myös silmiä avaavaa. Olen huomannut, että moni pelko liittyy siihen, mitä muut ajattelevat. Ei elämää voi sen varaan rakentaa.”
Pipsa Hurmerinta: ”Jossain vaiheessa halusin mennä naimisiin”
”Kotona tunnen oloni aina rauhalliseksi. Minulla on fantastinen lapsi, mies joka on läsnä eikä valita pienistä ja ihana asunto. Yritän keskittyä asioihin, jotka ovat hyvin.
Mieheni ja minä olemme olleet syksyllä kymmenen vuotta yhdessä. Jossain vaiheessa halusin mennä naimisiin, mutta sitten aloin ajatella, ettei avioituminen muuttaisi suhteessamme mitään. Näin on hyvä. Minun näkökulmastani sitoutuminen on vahvempaa, kun ovi on aina auki. Valitsemme toisemme joka päivä. Tällainen ratkaisu sopii meille.
Puolisoni tuki on minulle kaikki kaikessa. Keittiömestarina aloitan työt yleensä puoliltapäivin ja tulen kotiin myöhään illalla tai yöllä. Hän kannustaa minua ja ymmärtää työtäni. Hän uskoo minuun silloinkin, kun olen itse sitä mieltä, että voimani ovat lopussa ja olen saanut tarpeekseni. Sellaista kumppanuuden pitää olla. Minäkin tuen häntä kaikessa, mitä hän haluaa tehdä.
Nuorempana minulla oli parisuhteita, joissa kunnianhimoni nähtiin uhkana ja asiana, joka on toiselta pois. Sanonkin kaikille, että jos puolisosi ei ole se ihminen, joka eniten tukee, nostaa ylös ja työntää eteenpäin, niin liuskaan sellainen puoliso. On surullista, jos unelmat jäävät toteuttamatta siksi, että kumppani ei niitä hyväksy.
Kuluneen vuoden aikana olen ollut perheeni rutiineista melko sivussa. Ravintola-alan työajat ovat sellaiset, että olen ehtinyt olla poikani kanssa arkisin lähinnä aamuisin. Aistin hänestä ikävää, ja erillään oleminen on rankkaa minullekin.
Haluan kuitenkin näyttää hänelle esimerkilläni, että mahdollisuuksiin pitää tarttua. Se voi vaatia uhrauksia mutta antaa myös paljon. En suostu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että minulla on ura.”
Nuorempana Pipsa ei ymmärtänyt, millainen valttikortti ulkonäkö on
”Kun nykyisin näen itsestäni huonossa valossa otettuja kännykkäkuvia, ajattelen, että apua, ikääntyminen etenee kaasu pohjassa. Kulunut vuosi on ollut hektinen ja rankka, olen nukkunut huonosti ja ehtinyt panostaa itseeni aikaisempaa vähemmän. Kolmikymppisenä ulkonäkö pysyi samanlaisena vuosikausia, mutta neljänkympin jälkeen muutoksia alkoi tulla nopeasti. Sen kanssa tunnistan itsessäni pientä kipuilua.
Käyn kosmetologilla hoidattamassa ihoani ja seitsemän viikon välein kampaajalla. Töihin meikkaan aina, vaikka kokin työssä olisi helppo lokaantua tiskirätin näköiseksi. Huolehdin itsestäni, koska siitä tulee hyvä olo.
Ihailen kollegaani Helena Puolakkaa, joka näyttää aina skarpilta täydellisesti leikatussa ja värjätyssä polkkatukassaan. Minäkin haluaisin olla ihminen, joka näyttää huolitellulta ihmisten ilmoilla liikkuessaan, mutta olen se, joka vie lapsensa eskariin pyjamahousuissa ja Uggeissa.
Aktiivinen mallinurani kesti kauan, kolmikymppiseksi asti, mistä olen kiitollinen. Lopetin alalla, kun huomasin, että hienojen vuosien jälkeen työt menivät keikka keikalta huonommiksi. Mallintöissä ikä ja sentit näkyvät suoraan töissä ja kukkarossa. On karseaa, miten nuoruuteen obsessoitunut yhteiskunta me olemme.
Hymyilemällä ja silmiä räpyttelemällä voi päästä minne vain, näin yksinkertaistettuna. Nuorempana en edes ymmärtänyt, millainen valttikortti ulkonäkö on. Sen tuomaa valtaa ei käsitä, ennen kuin sitä ei enää ole. Se kortti on nopeasti katsottu, jos ei ole muuta annettavaa.
Ulkonäkö ei määritä minua ihmisenä. Jos mallina lantioni oli liian leveä johonkin mekkoon tai ulkonäköni oli muuten johonkin työhön sopimaton, en ottanut sitä henkilökohtaisesti. Minussa on muutenkin tietynlaista keveyttä, en ota asioita liian vakavasti.”
Pipsa Hurmerinta: ”Mielikuvaharjoittelu auttaa suden hetkellä”
”Kun pidän itsestäni hyvää huolta, syön kunnolla ja liikun, tunnen kroppani ääriviivat. En ole kovin urheilullinen ihminen, ja viimeisen vuoden aikana olen ehtinyt kolme kertaa joogaan. Mutta kun menen tunnille, tunnen, että olen taas oman itseni herra: minä johdan tätä firmaa. Väsyneenä ja stressaantuneena kulkee kuin talutushihnan perässä.
Unettomuus on ollut minulle ongelma viimeiset 15 vuotta. Nukun liian vähän, mikä saa tässä iässä koneen sakkaamaan. Se näkyy esimerkiksi huonomuistisuutena, simppelitkin asiat voivat unohtua.
Nukahdan helposti mutta herään kolmelta yöllä. Suden hetkellä ajatukset lähtevät laukalle: menikö pihvi asiakkaalle ylikypsänä, oliko siian nahka tarpeeksi rapeaksi paistettu, muistinko tilata tavarantoimittajalta kaiken… Pää täyttyy huolista, joille ei voi tehdä mitään keskellä yötä.
Muutamia kertoja olen joutunut käyttämään unilääkettä, mutta eniten minua on auttanut unettomuudessa mielikuvaharjoittelu. Käännän yöllä ajatukseni johonkin harmittomaan iloa tuottavaan asiaan, joka vaatii kuitenkin miettimistä ja ajatusten kiinnittämistä siihen. Alan vaikka miettiä, miten pukeudun johonkin tilaisuuteen. Se auttaa pysäyttämään huolilaukan ja pääsemään unenpäästä uudestaan kiinni.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 18/2020.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous