Edu Kettunen
– Ikääntyessä elämä käy koko ajan helpommaksi kunnes se jossain vaiheessa käy vaikeammaksi. Minua huolestuttaa nykyään yhä harvempi asia, stressaan koko ajan vähemmän ja vähemmän, Edu Kettunen sanoo.
Julkkikset

Pitkässä liitossa viihtyvä Edu Kettunen: ”Naimisissaolo on jotain, mistä täytyy pitää huolta”

Tekstintekijä ja muusikko Edu Kettunen ei etsinyt tyttöystävää, kun hän tapasi vaimonsa Liisan 31 vuotta sitten. – Lissu muutti luokseni vakaana aikeenaan ryhtyä taloudenhoitajakseni, mutta asia johti toiseen ja puoli vuotta myöhemmin huomasimme olevamme naimisissa.
Teksti: Iina Alanko Kuvat: Mirva Kakko

Aurinkolahden rannassa Helsingissä tihuuttaa vettä ja syksyä, sää suorastaan ajaa sisälle lämpimään. Muusikko ja tekstintekijä Edu Kettusen mielestä keli on kuitenkin täydellinen tausta hänestä otettaville valokuville.

– Päässäni oleva kuvasto on juuri tällaista: pientä tihkusadetta ja kurjaa, hän sanoo hymyillen.

– Nuorena olin nykyistä melankolisempi. Enää en ole taipuvainen mihinkään valtaisaan kaihomieleen.

Haastattelu tehdään Edun asuntoauton rauhassa Rastilan leirintäalueella. Asuntoautolla Edu kiertää keikoillaan. Nyt meneillään on uuden Kaivo aavikolla -albumin ilmestymisen kunniaksi järjestetty kiertue.

– Keikan jälkeen saatan jäädä hetkeksi istumaan keikkapaikalle, mutta tänne autoon pääsen muita pakoon. Laitan tabletista päälle Sydämen asialla -jakson, katselen sitä vähän kuin takkatulta, juon pari lasia viiniä ja menen nukkumaan. Tykkään olla yksin ja that’s it.

Omassa maailmassa

”Olen ollut pienestä pitäen yksineläjä. En yksinäinen, mutta omassa maailmassani eläjä. Olen rakentanut ympärilleni kuplan, mielikuvitusmaailman, jotta minulla olisi mukavampaa.

Vanhempani erosivat, kun olin seitsemän. Minä jäin faijalle ja systeri meni mutsille. Elin siis nuoruuteni mutsipuolen, faijan sekä sisko- ja velipuolen kanssa. Jos joskus tunsin itseni ulkopuoliseksi, se ei johtunut heistä vaan luonteestani. Maaperä oli oikeastaan aika otollinen kasvaa omaksi itsekseen.

Kodin arvomaailman kanssa minulla ei ole ollut ristiriitoja. Meininki oli rentoa ja vapaamielistä, mitään ismejä ei tuputettu. Kun katson lapsuuttani taaksepäin, olen tyytyväinen. Olen tässä omassa olemisessani hyvin ehjä.”

Huomiota väärästä syystä

”Sain ensimmäisen kitarani seitsemänvuotiaana sedältäni. Se oli kauhea luuttu. Koska sillä oli mahdoton soittaa muiden biisejä, aloin tehdä omiani. Teiniaikana perustimme kavereideni kanssa Broadcast-bändin.

Olin 19, kun ensisinkkumme Pacific ilmestyi. Sen ikäisenä oman kuvansa näkeminen lehdessä oli kova juttu, mutta koin sen poppihölynpölyn heti hyvin kaksipiippuisena. Sielua imarteli, että tuli nähdyksi ja sai nimeä. Samalla tuntui, että minua ihaillaan vääristä syistä, jonkin sellaisen vuoksi, mitä en oikeasti ollut. Lavalla popparin esittäminen oli minusta aina äärimmäisen kiusallista.

Kun Broadcast lopetti esiintymiset vuonna 1987, tein omalla nimelläni ehkä neljä keikkaa. Se se vasta kiusallista olikin.

Sen jälkeen en noussut lavalle 20 vuoteen. Tein musiikkia kotistudiossani ja pärjäsin Teosto-maksuilla, levymyynnillä ja tekemällä biisejä muille.

Vähän alle viisikymppisenä rahapula pakotti minut aloittamaan keikkailun uudelleen. Silloin huomasin, että nythän tämä on ihan toisenlaista. Nyt omasta mielestänikin on täysin perusteltua, että juuri minä olen siellä lavalla ja esiinnyn. Minulla on tietty kuulijakunta, ja ihmiset tulevat kuuntelemaan juuri minun musiikkiani.”

Edu Kettunen

– En muista kovinkaan usein pohtineeni sitä, kuka tai millainen olen. Tiedän, että olen mies ja maailman mielestä olen mies, mutta mitään velvollisuuksia tai paineita en ole sen suhteen kokenut, Edu Kettunen sanoo.

Puolessa vuodessa naimisiin

”Tapasin vaimoni Lissun Rockin SM -rundilla 31 vuotta sitten. Olin mukana tuomarina. Lissu oli Lapin radion toimittaja, joka lähti rundille mukaan.

Lissun kanssa oli helppo olla. Hiffasimme nopeasti, että tulemme juttuun keskenämme.

Olin juuri ostanut talon Perniöstä ja muuttanut sinne. Tein keikkaa. Minulla oli koira, kissa ja poika. Etsin ihmistä, joka voisi tulla taloudenhoitajaksi, jelppimään arjessani. En etsinyt tyttöystävää.

Lissu muutti luokseni vakaana aikeenaan ryhtyä taloudenhoitajakseni, mutta asia johti toiseen ja puoli vuotta myöhemmin huomasimme olevamme naimisissa. Me olimmekin ainoat, jotka sen huomasivat, koska emme kertoneet siitä kenellekään. Olin 27 ja Lissu minua jonkin verran vanhempi. Rakastuin Lissuun, koko pakettiin.

Varmaan me molemmat päätimme silloin, että kyse ei ole mistään huumasta. Me olemme naimisissa ja that’s it. Naimisissaolo on jotain, mistä täytyy pitää huolta.

Hirveän paljon suhteemme ei ole matkan varrella muuttunut, mitä nyt jotkin asiat ovat muuttuneet iisimmiksi. Enää emme ammu heti ja kysele sitten.

En ole aina osannut pitää puoliani, mutta Lissu ei kuuntele bullshittiä. Hän on hoitanut kondikseen monia asioita, jotka ovat koskeneet minun elämääni. Minä olisin tsempannut jotain asiaa loputtomiin löysässä hirressä, mutta Lissu hoiti sen silkkaa ärhäkkyyttään viikossa kuntoon.”

Lapsia ei ole höösätty

”Olin isäksi tullessani 24-vuotias enkä valmis siihen. En töpeksinytkään, mutta olisi isyydestä voinut enemmänkin saada irti.

Poikani Joonathan asui aluksi puolet ajasta äidillään, mutta aika pian Lissun muuton jälkeen puhuimme Joonathanin meille. Lissulla on tytär, joten yhteensä meillä on kaksi lasta, ja se on juuri sopivasti.

Toivoisin, että olisin ollut parempi isä, vaikken minä mikään huonokaan ole ollut. Olen soveltanut aika samaa filosofiaa kuin omakin isäni. Lapsista on aina pidetty huolta, katsottu että kaikki on ok ja resurssit kunnossa, mutta höösätty ei olla yhtään. Aikuiset ovat eläneet elämäänsä, ja lapset ovat kulkeneet mukana parhaansa mukaan.

Joonathanin elämä on mallillaan, jokin on siis mennyt oikein. Onko se minun ansiotani, on minulle yhdentekevää. Pääasia on, että pojallani on hyvät eväät elämään.”

Tieto ystävistä riittää

”Olen asunut Lissun kanssa Kemiönsaaressa viimeiset 16 vuotta. Lissu on aivan erakoitunut, hänen mielestään meille ei pitäisi tulla kenenkään. Hän ei ole käynyt edes kaupassa kuuteen vuoteen. Olisin hyvin mielelläni erakko itsekin, jos voisin olla, mutta kun en voi.

Keikkataukoni aikana en tavannut oikeastaan koskaan ketään lukuun ottamatta kaupan kassoja ja tällaisia. Kun on 20 vuotta omissa oloissaan, ihmisten tapaamisesta tulee ihan mieletön peikko ja kynnys tehdä niin nousee todella suureksi. Vanhojen tuttujen näkeminen saa ihmeelliset mittasuhteet. Tapahtumista tulee suurempia, tiukempia ja tärkeämpiä kuin ne ovatkaan. Muistan yhä, kuinka silloin vähän vainoharhaisena mietin tapaamisissa omia sanomisiani ja sitä, miten toinen ne ymmärtää. Nyt olen ollut baanalla taas kymmenen vuotta, eikä ihmisten kohtaaminen enää jännitä.

Ystävät ovat minulle tärkeitä, mutta se ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi olla jatkuvasti fyysisesti tekemisissä keskenämme. Minulle riittää tieto siitä, että he ovat olemassa, että on ihmisiä, joihin voin luottaa.

En hengaile ystävieni kanssa. En esimerkiksi edes muista, milloin olisimme järkänneet mitään illanistujaisten tapaistakaan. Sellaisesta on aikaa varmaan 25 vuotta. Edes soittajakavereitani en ole tavannut muuten kuin työn merkeissä kymmeneen vuoteen.”

Edu Kettunen

Edu Kettusen mielestä elämä on muovikuorma-auton työntelyä ilman suurempaa merkitystä.

Lupa mennä syvemmälle

”Suurin hittini Lentäjän poika ilmestyi 1986. Siinä sanotaan, että vielä lentäisin korkeammalle kuin muut, vielä isäänikin paremmin. Nykyisin vähän ihmettelen koko lainia, koska minulla ei ole koskaan ollut tarvetta olla isääni parempi. Biisissä on toki paljon omakohtaista, mutta varsinaisena inspiraationa sille oli lentäjistä kertova elokuva Valiojoukko. Se kolahti niin lujaa, että juoksin leffateatterista kotiin biisiä kirjoittamaan.

Jossain vaiheessa minulla oli taloudellisista syistä vähän paineita tehdä uusi hitti. Enää en sellaista toivo, koska se sotkisi koko keikkakuvioni. Minua tultaisiin taas katsomaan hitin, ei musiikkini vuoksi.

Jollain on elettävä, mutta minulle riittää menestykseksi se, että saan riittävästi vastakaikua ja sen verran tuloja, että voin tehdä sellaista musiikkia kuin haluan. On mahtavaa, kun keikoillani käy nyt ihmisiä, jotka ovat oikeasti kuunnelleet levyjäni 30 vuotta. He diggaavat samoista asioista kuin minä ja tajuavat välillä vähän kryptisiäkin juttujani. Se on mielestäni menestystä. Yleisöltäni saan itseluottamusta, ja se saa minut hyvällä tavalla uskomaan siihen, mitä teen. Saan luvan mennä koko ajan syvemmälle.

Nykyisin pidän itseäni enemmän tekstintekijänä kuin muusikkona. Runoilija-sanaa olen inhonnut aina – mielikuva runoilijasta saa karvani nousemaan pystyyn.

Aloin joskus kirjoittaa romaania, mutta sitä ei kyllä julkaista koskaan, se ei ole minun juttuni. Koko juonen konsepti on minulle hepreaa. Kerrontani perustuu kuviin, välähdyksiin ja kuvien jatkumoon.”

Kuolema: aikataulukysymys

”Broadcast oli minulle ammattikoulu, jota ilman tekisin varmaan ihan jotain muuta kuin musaa. Bändi on meille kaikille yhä kuin perhe, ja keikkailemme yhdessä silloin tällöin, ehkä viisi kertaa vuodessa.

Vuosi sitten elokuussa teimme Kangasalla pidetyillä festivaaleilla soundcheckia, kun Esa (Kaartamo) sai aivoverenvuodon. Talutimme hänet lavan taakse ja tilasimme ambulanssin. Kun se saapui, Esa oli periaatteessa jo aivokuollut. Mitään ei ollut tehtävissä.

Totta kai oli iso järkytys, kun kaveri, jonka on tuntenut pikkukundista lähtien ja jonka kanssa on juuri puhunut ohi ajaneesta maansiirtokoneesta, yhtäkkiä lähtee.

Minulla on kuitenkin asiaan aika iisi ja käytännöllinen suhde. Kuolema on aikataulukysymys ja that’s it. On tärkeämpää, että ihminen on elänyt sellaisen elämän kuin on halunnut kuin se, kuinka kauan se kestää. Siinä mielessä Esassa ei ole mitään suremista, hän eli juuri niin kuin halusi viimeiseen hetkeensä saakka. Aivoverenvuodon saadessaan hän lauloi korkeaa stemmaa.”

Kaiken turhuus vapauttaa

”Olin ehkä viisivuotias, kun sain isovanhempieni mökillä jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Työntelin muovista kuorma-autoa pihalla, rakentelin sille teitä ja systeemejä. Yhtäkkiä pysähdyin ja aloin pohtia, miksi sitä teen. Onko leikkimisessä mitään järkeä? Eihän se johda mihinkään, se nyt vain on sitä samaa leikkimistä.

Pääni on samalla tavalla rakennettu nyt kuin silloinkin, perusmoottorit ovat samat. Elämä on muovikuorma- auton työntelyä ilman suurta merkitystä.

Vaikka tekemisen päämäärättömyys joskus hämäsi ja ahdistikin minua, nykyään diggaan siitä. On vapauttavaa tajuta, ettei mikään ole loppujen lopuksi kauhean vakavaa eivätkä asiat vie tai johda johonkin valtaisaan auvoon tai lopputulokseen. Tämä on tässä.

Toki minullakin on tavoitteita. Esimerkiksi levy pitää saada valmiiksi johonkin päivämäärään mennessä. Mutta sellaiset ovat pieniä juttuja isomman elämän sisällä. Matkaaminen on se pointti, ilman alkua tai loppua. Tavallaan ajattelen, että minä pysyn paikallani ja maisema, taustakuva vaihtuu ja jatkuu loputtomiin.

Minua lohduttaa kaiken turhuus, se ettei asioilla lopulta ole merkitystä. Jo se, että meillä ei ole loppujen lopuksi mitään käsitystä siitä, mistä tässä maailmankaikkeudessa on kysymys. On turha viisastella, koska kukaan ei oikeasti tiedä, missä mennään ja mikä tää juttu on. Elelee vaan ihmisiksi, se riittää.”

Kuka historiallinen henkilö olisit?

– Joshua Slocum, ensimmäinen ihminen joka purjehti yksin maailman ympäri 1800-luvun lopussa. Hänen hahmonsa on niin kertakaikkiaan rautaa, että haluaisin olla samanlainen kuin hän.

Kenet kutsuisit päivällispöytään?

– Riippuu siitä, kumpi kokkaa. Jos kutsuttu kokkaisi, hän olisi kalaruokiin erikoistunut britti, huippukokki Rick Stein. Jos itse kokkaisin, kutsuisin ehdottomasti Liisa-rouvan.

Kuka oli nuoruuden idolisi?

– David Bowie ja Kurt Vonnegut.

Keneen historialliseen henkilöön haluaisit tutustua?

– En oikeastaan kehenkään, mutta jos olisi pakko, niin Amelia Earhartiin. Hän oli ensimmäisiä naispuolisia lentäjiä ja ilmailun uranuurtajia. Vuonna 1937 hän katosi Tyynellämerellä yrittäessään lentää maailman ympäri.

Edu Kettunen, 58

Työ: Tekstintekijä, muusikko.

Asuu: Omakotitalossa Kemiönsaaressa.

Perhe: Vaimo Liisa, poika Joonathan ja Liisan tytär Mira.

Ajankohtaista: Uutuusalbumi Kaivo aavikolla ilmestyi lokakuun alussa. Siihen liittyvä kiertue mm. 8.11. Joensuu, 9.11. Lappeenranta, 10.11. Helsinki.

Juttu on julkaistu Annassa 45/2019.

Lue myös:

Arto Nyberg: ”Huomioin kumppaniani aika vähän, mutta jotain olen tehnyt oikein, koska liitto on kestänyt”

Oletko paritietoinen? Se on ominaisuus, joka auttaa pitkän parisuhteen luomisessa ja haasteiden ylittämisessä

Kolme paria kertoo, kuinka parisuhdekurssi muutti suhdetta: ”En enää nähnyt todellista syytä erota”

X