Psykoanalyytikko Harri Virtanen työstää yhä rankkaa lapsuuttaan: ”Vanhemmat eivät aina ansaitse lastensa rakkautta”

Pahimmat traumat syntyvät lapsena. Psykonalyytikko Harri Virtanen tietää sen sekä teoriassa että omasta kokemuksestaan.

Harri Virtasen luottamus elämää ja äitiä kohtaan särkyi metsätielle Inkeroisissa talvisena pakkasyönä vuonna 1969.

– Olin kuuden vanha, kun äiti herätti minut keskellä yötä, kiskoi sängystä ja vei autoon, Harri aloittaa tarinansa.

Pakomatka ei ollut ensimmäinen. Jo monesti aiemmin äiti ja Harri olivat lähteneet karkuun juoppoa isää.

– Tilanne oli kuitenkin aiempaa pelottavampi: auto oli uusi, äiti oli huono kuski, ulkona oli kova pakkanen ja äiti itki, oikein vollotti, koko ajomatkan ajan.

Pieneltä metsätieltä vielä pienemmälle käännyttyään äiti pysäköi auton ja meni ulos tupakalle. Harri jäi yksin pimeään autoon.

– Olin jo kuullut tarinoita siitä, kuinka ihmisiä oli paleltunut kuoliaaksi pakkaseen. Äiti oli jäänyt monta kertaa lumeen kiinni. Oli iso mahdollisuus, että olisimme jääneet sille tielle.

Sitten äiti tuli takaisin kertomaan, miksi hän oli itkenyt koko ajomatkan ajan.

– Hän sanoi, että tappaa meidät molemmat pakokaasulla, mitään muuta vaihtoehtoa ei ole.

Sitä äiti ei kuitenkaan tehnyt. Auto käynnistyi ja äiti poikineen palasi kotiin, missä isä oli jo sammuttuaan rauhoittunut. Mentiin nukkumaan, ja aamulla arki jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

– Asiaa ei myöhemmin käsitelty, kuten ei muitakaan riitoja tai ongelmia. Vanhempien keskinäinen mykkäkoulu oli ainoa merkki menneestä riidasta.

Pysäyttävän tarinan voi lukea Harrin tammikuun lopussa ilmestyneestä kirjasta Trauma ja rakkaus.

”Traumani eivät enää vainoa eivätkä tuota kärsimystä”

Harrin vanhemmat ovat kuolleet jo vuosia sitten. Anteeksi antaminen ei ole ollut helppoa.

– Olen usein sanonut asiakkailleni, että on suuri kynnys sanoa vihaavansa vanhempiaan. Mutta joskus on myös hyvä todeta, etteivät he aina ansaitse lastensa rakkautta. Kyllä… kyllä minä olen varmaan antanut heille anteeksi. Olivathan he hyvin nuoria vanhemmiksi tullessaan. Mutta vihannutkin olen, ja mielestäni ihan syystä.

Vuosien kuluessa Harrin ajatteluun on tullut uutta lempeyttä.

– Voin katsoa nyt myötätuntoisesti sekä omaa että läheisteni elämää. Keskiössä en ole enää minä. Moni tajuaa sen paljon aikaisemmin, minulla tajuaminen kesti kauan.

Asiat tuntuvat muutenkin asettuneen.

– Traumani eivät enää vainoa eivätkä tuota kärsimystä. Olen sopeutunut elämään, joka minulla on ollut nyt kymmenkunta vuotta. Sen enempää en tarvitse.

Melankolisuuden Harri Virtanen uskoo säilyvän osana persoonallisuuttaan jatkossakin.

– Tuskinpa minä mikään ilopilleri olen tai sellaiseksi tulen koskaan.

Luit lyhennelmän Annan jutusta, jossa psykoanalyytikko Harri Virtanen kertoo muun muassa, miksi  hän on aiemmin pitänyt jopa viikkokausia mykkäkouluja ja miten hän pääsi trauman maailmastarakkauden maailmaan. Lue juttu Annasta 5/2019. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!