Antti Ervasti Annassa Cup of Therapy
– Tätä työtä ei voi tehdä, ellei ole selvillä omista kipupisteistään, psykoterapeutti Antti Ervasti sanoo.
Julkkikset

Psykoterapeutti Antti Ervasti pelkäsi kuntosalille menemistä lapsuudenkokemusten vuoksi: ”Kuntosalista on tullut minulle yksi turvallisimmista ympäristöistä”

Psykoterapeutti Antti Ervasti tietää, miltä yksinäisyys tuntuu. Nykyään hän osaa ennakoida, milloin vanha trauma aktivoituu. Silloin hän tyynnyttelee itseään: ei mitään hätää, et ole lapsi enää.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sampo Korhonen

Jos nämä seinät osaisivat puhua! Pikkuruisessa yksiössä Helsingin Punavuoressa on vuosien varrella vuodatettu sanoja ja kyyneleitä. Nenäliinoja kuluu viikossa monta pakettia. Mutta psykoterapeutin työhuoneessa kerrotut asiat jäävät näiden seinien sisälle.

Tavallisesti Antti Ervasti asettuu nojatuoliin. Nyt terapeutti ei ole työroolissa, joten hän hiippailee villasukissaan asiak­kaan paikalle sohvalle ja taittaa jalat mukavasti alleen.

Viime kuukausina tässä huoneessa on puhuttu vielä tavallista enemmän yksinäisyydestä. Pandemian takia sitä ovat kokeneet nekin, joille se ei normaaliarjessa ole tuttua. Yksinäisyyden ytimeen pureudutaan myös Antti Ervastin ja kuvittaja Matti Pikkujämsän vastikään ilmestyneessä kirjassa Yksi näistä hetkistä – 100 ajatusta yksinäisyydestä ja yksinolosta.

Ajatukset ovat kivuliaan tuttuja terapeutille itselleenkin.

Antti Ervasti kävi terapeutin vastaanotolla ensi kertaa 8-vuotiaana

Katse nauliutuu kirjan kuvaan, jossa pikkuleijona seisoo reppu selässä alakuloisena tiiliseinän vieressä. Se vilkuilee pelokkain silmin jonkin matkan päässä seisovia, häijyn näköisiä jengiläisiä.

Piirros voisi kuvata Antin lapsuutta.

Antti Ervasti kävi terapeutin vastaanotolla ensi kertaa 8-vuotiaana. Vanhemmat olivat juuri eronneet, ja valveutuneen äidin mielestä pojan kannatti käydä juttelemassa ammattiauttajan luona. Tapaamisista jäi hyvä mieli: sai leikkiä hiekkalaatikolla ja vieressä istui välittävä, kuunteleva aikuinen. Sittemmin Antti on viettänyt tera­piassa satoja, ellei tuhansia tunteja osana koulutuksiaan.

– Tätä työtä ei voi tehdä, ellei ole selvillä omista kipupisteistään ja työstänyt niitä riittävästi. Silloin omat vaikeat kokemukset muuttuvat vahvuuksiksi.

Vanhempien avioero ei jättänyt traumaa. Mutta vähän myöhemmin, ala-asteen puolivälissä alkanut koulukiusaaminen jätti. Se viilsi sieluun haavoja, joiden paraneminen vei pitkään.

Miksi juuri Antti valikoitui uhriksi? Ehkä siksi, että hän oli hieman ylipainoinen eikä osannut sanoa ärrää. Jännittäessä puhevika vielä korostui. Lisäksi hän oli herkkä poika, joka ei kyennyt peittämään tunteitaan. Uhrin pärähtäminen itkuun oli kuin bensaa kiusaajien moottoreihin.

”Minusta näki päälle, millaista taakkaa kannan.”

Koskelan teinisurman yhteydessä on keskusteltu siitä, miten järkyttäviin mittoihin kiusaaminen voi edetä. Antti ei joutunut kokemaan satunnaisia lumipesuja pahempaa fyysistä väkivaltaa. Häntä retuutettiin lähinnä henkisesti. Haukkuminen ja häpäisy jatkuivat vuodesta toiseen, vaikka äiti ja opettajat yrittivät puuttua asiaan. Edes koulun vaihtamisesta ei ollut apua. Antti valikoitui uhriksi yhä uudelleen.

– Aikaisemmat kokemukset varmaan merkitsivät minut. Minusta näki päälle, millaista taakkaa kannan.

Kiusaaminen ei ollut jokapäiväistä. Mutta joka päivä piti jännittää, selviääkö koulutunneista joutumatta naurunalaiseksi. Antin suojamekanismi oli vetäytyminen. Hän pakeni mielikuvitusmaailmaansa: sarjakuviin ja tietokonepeleihin.

Yksinäisyys tiivistyi viikonlopun iltoihin, jolloin ikätoverit kokoontuivat kotibileisiin tai torille parveilemaan. Joskus Antti kutsuttiin mukaan, mutta hän ei tohtinut lähteä. Entä jos tilanne kääntyisi taas kiusaamiseen? Hän ei antanut itselleen edes mahdollisuutta osallistua.

Sen sijaan Antti sulkeutui huoneeseensa, aukaisi suklaalevyn ja asetti levylautaselle mielibändinsä Abban levyn. Kohta kaiuttimista kaikui voimabiisi Eagle: And I dream I’m an eagle, and I dream I can spread my wings… Kotkan siivet kuljettivat pois omasta ankeudesta.

”Ilman koulutusta ja elämänkokemusta minulla ei ollut eväitä auttaa oikeasti”

Psykoterapeutiksi Antti Ervasti päätyi monen mutkan kautta. Lukio vaihtui hotelli- ja ravintola-alan esimieskoulutukseen, ja varhaisaikuisuus kului alan töissä kotikaupungissa Kuopiossa. Se oli oivallista harjoitusta tulevaan. Onhan baarimikko eräänlainen arjen terapeutti.

– Olen aina tykännyt kuunnella ihmisten tarinoita. Nopeasti huomasin kuitenkin oman rajallisuuteni. Ilman koulutusta ja elämänkokemusta minulla ei ollut eväitä auttaa oikeasti.

Halu ymmärtää ihmismieltä syvällisemmin sai Antin hakeutumaan Lancasterin yliopistoon Isoon-Britanniaan lukemaan uskontotiedettä, filosofiaa ja sukupuolentutkimusta. Siellä hän kiinnostui sosiaali­alasta ja toimi Suomeen palattuaan muun muassa kriisityöntekijänä turvakodissa. Opintie jatkui. Valmistuttuaan ensin pari- ja seksuaaliterapeutiksi ja vielä psykoterapeutiksi hän perusti oman vastaanoton kuusi vuotta sitten.

Varhaiset kiusaamiskokemukset vaikuttivat vahvasti ammatinvalintaan. Lapsena Antti ei tuntenut olevansa erityisen taitava juuri missään – paitsi tunteiden käsittelyssä. Hän pohdiskeli kiusaajien motiiveja ja pyrki ymmärtämään heitä ehkä liikaakin. Onneksi ympärillä oli aina myös ihmisiä, jotka puolustivat: ystäviä, opettajia ja sukulaisia. Tärkein heistä oli äiti.

– Vaikeina teinivuosina äiti totesi, että voi tulla tilanteita, joissa en hyväksy käytöstäsi. Mutta rakastan sinua aina. Tietoisuus siitä antoi turvaa.

Joskus auttajan on vaikea asettua itse autettavaksi. Antille se ei tuottanut ongelmia lapsena eikä myöhemminkään. Hänestä avun pyytäminen ei ole heikkoutta, päinvastoin. Se osoittaa vahvuutta ja vastuun ottamista. Tultuaan autetuksi hän on halunnut vastavuoroisesti auttaa ja tukea muita.

– En ole hävennyt tunne-elämäni kuhmuja. Mielenterveyden ongelmista pitäisi puhua samanlaisilla termeillä kuin muusta terveydentilasta. Joskus tulee haava, joskus nyrjähdys, joskus jopa murtuma. Paranemiseen tarvitaan henkistä kainalosauvaa eli ammattiapua ja rakastavia ihmisiä.

– Olen löytänyt oman vahvuuteni ja selviytymiskeinoni.

– Olen löytänyt oman vahvuuteni ja selviytymiskeinoni.

Kiusaaminen väheni ja lopulta hiipui yläasteen viimeisellä luokalla. Myöhemmin muutamat entiset koulutoverit ovat pahoitelleet käytöstään. Eivät varsinaiset kiusaajat, mutta ne, jotka seurasivat tapahtumia sivusta puuttumatta asiaan.

Anteeksi antaminen ei ole mikään velvollisuus, Antti huomauttaa. Häntä se kuitenkin helpotti.

– On tärkeää, että jokainen, joka on joutunut kokemaan julmuutta ja kiusaamista, pystyisi aikaa myöten päästämään irti kaunasta. Itse tunsin pitkään vihaa ja hämmennystä: miksi juuri minä? Syytin kohtalostani itseäni, ja se myrkytti mieleni. Tunsin, että minussa on fundamentaalisesti jotakin vialla. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että reaktioni olivat täysin normaaleja. Kiusatun on tärkeätä pystyä antamaan anteeksi myös itselleen.

Antti Ervasti: ”Soitin äidille ja itkin, että ei tästä tule mitään”

Yksinäisyys ja yksin oleminen ovat eri asioita. Koska varhaisina vuosina koettu yksinäisyys oli kaikkea muuta kuin palauttavaa ja voimauttavaa, aikuisena Antti Ervasti on opettelemalla opetellut yksin olemisen taitoja. Viettämään aikaa itsekseen omien ajatusten ja tunteiden kanssa, ilman ahdistusta.

Taitoja testattiin käytännössä, kun Antti vietti 2005 puoli vuotta Intiassa Bhopalin kaupungissa osana sosiaalialan opintoja. Vähältä piti, ettei hän palannut kotiin jo seuraavalla lennolla.

Asunto oli iso kolkko huoneisto, jossa ei ollut muita kalusteita kuin sänky ja hyttysverkko. Vessa ei toiminut. Talon ympärillä levittäytyi slummi ja kaiken yllä leijui tukahduttava trooppinen kuumuus. Ensimmäisenä yönä Antti havahtui siihen, että korvaan oli kapuamassa torakka. Se oli liikaa. Kolmekymppinen mies regressoitui lapseksi.

– Soitin äidille ja itkin, että ei tästä tule mitään. Haluan pois täältä!

Äiti rauhoitteli. Järkisyyt puolsivat jäämistä: Antti oli vapaaehtoisesti saapunut maailman toiselta laidalta. Edessä oli mielenkiintoinen työ jakaa paikallisille lisääntymisterveysvalistusta ja seksuaalikasvatusta. Lopulta mieli tyyntyi.

Oli otettava tilanne haltuun ja ryhdyttävä selviytymään. Pian Antti tottui levittämään huoneistoonsa iltaisin hyönteismyrkkyä ja lakaisemaan aamuisin tokkuraiset torakat roskiin.

Mutta yksinäisyys ei hellittänyt. Ainoa­na valkoihoisena ja päätä muita pitempänä Antti erottui kaikkialla, missä liikkui. Myös etuoikeutettu asema lisäsi kuilua hänen ja paikallisten välillä. Antilla oli katto pään päällä, naapurissa asui iso perhe talon raunioilla teltassa. Antilla oli varaa ostaa ruokaa, paikalliset lapset joutuivat kerjäämään henkensä pitimiksi. Antti joi pullovettä, maaseudulla ihmiset kantoivat vettä kaivosta kilometrien päästä.

– Olin luksukseni kanssa hyvin yksin. Myöhemmin tutustuin muutamiin ihmisiin ja sain osakseni ystävällisyyttä.

”Kuntosalista on tullut minulle yksi turvallisimmista ja ympäristöistä”

Kiusatuksi tullut kantaa kokemusta sisällään loppuelämänsä. Sitä ei mikään määrä terapiaa pyyhi kokonaan pois. Se kulkee näkymättömänä häntänä perässä opiskelijaporukoihin, työpaikoille ja harrastuspiireihin. Tarvitaan vain pieni triggeri, ja trauma aktivoituu uudelleen.

Antille se tapahtui viimeksi pari vuotta sitten, kun hän aloitti säännöllisen kuntosaliharjoittelun. Joka kerta salille astuessa olemus sähköistyi. Paikka, jossa miehet harrastivat keskenään fyysistä toimintaa, muistutti koulun liikuntatunneista. Ne olivat olleet Antille pelon ja kauhun areena. Taasko hänet valittaisiin koripallojoukkueeseen viimeisenä? Ei kai toinen joukkue riisu pelipaitojaan, jolloin pyöreä vartalo paljastuu? Usein Antti ”sairastui” äkillisesti juuri jumppatunnin alla sääs­tyäkseen häpäisyltä.

– Kyllä minuakin kiehtoivat riehakkaat fyysiset leikit, nallipyssyt, papatit ja joukkuelajit. Mutta tunsin olevani liian kömpelö muiden joukkoon.

Aikuisena kuntosalilla järki vakuutti, ettei pelättävää ollut. Silti olemus oli valpas. Sivusilmällä Antti seuraili, katsooko joku pahasti. Koska kuittailu alkaa taas? Mutta ihme ja kumma, kukaan ei pyrkinyt nolaamaan. Päinvastoin, jos tulokas epäröi jonkin laitteen käyttöä, joku kokeneempi tuli opastamaan.

Lopulta kroppa ja mieli rentoutuivat. Prosessi on vielä vaiheessa, mutta Antti sanoo viimein löytäneensä aidosti hyväksyvämmän, kehopositiivisemman minäkuvan.

– Kuntosalista on tullut minulle yksi turvallisimmista ja voimaannuttavimmista ympäristöistä. Olen voinut tarjota korjaavan kokemuksen sisäiselle lapselleni.

”Lapsuudenkokemukset ovat opettaneet minulle valtavasti resilienssiä”

Nyt, 46-vuotiaana, Antti Ervasti ajattelee myötätuntoisesti pientä poikaa, joka kouluvuosina yritti lymytä kiusaajiltaan. Kunpa häntä voisi lohduttaa ja kannustaa: Syy kiusaamiseen ei ole sinussa. Luota itseesi! Uskaltaudu ulos ja luo reippaasti yhteyksiä muihin!

Viime vuosina kivistäviä yksinäisyyden kokemuksia on tullut enää ani harvoin. Antti sanoo tuntevansa omat varjopuolensa ja kipupisteensä. Usein hän osaa jo ennakoida, milloin trauma aktivoituu. Silloin hän tyynnyttelee itseään: ei mitään hätää, et ole lapsi enää.

– Lapsuudenkokemukset ovat opettaneet minulle valtavasti resilienssiä, kykyä selvitä elämän kriiseistä. Olen löytänyt oman vahvuuteni ja selviytymiskeinoni.

Yksinäisyyden selättämisessä on auttanut myös turvallinen parisuhde. Yhteistä taivalta nykyisen avopuolison kanssa on takana viitisen vuotta.

Kotona Antti Ervasti ei ole terapeutti, se rooli jää töihin. Omassa liitossaan hän sanoo olevansa yhtä vajavainen ja erehtyväinen kuin kuka tahansa. Tulee hetkiä, jolloin tuntuu, että toinen ei näe, kuule ja kohtaa. Silloin voi tulla käyttäytyneeksi lapsellisesti. Ammatillisuus näkyy siinä, että regressoitumisen jälkeen terapeutti alkaa varsin nopeasti miettiä, mistä käytös johtui ja miten sitä voisi jatkossa muuttaa.

Intensiivistä läsnäoloa vaativan psykoterapeutin työnsä vastapainoksi Antti kaipaa omaa aikaa ja tilaa. Hyvää yksin­oloa. Työpäivän jälkeen hän kävelee parin kilometrin matkan vastaanotolta kotiin Töölöön. Suihkussa käytyään hän vetää verkkarit jalkaan ja käy sohvalle pitkälleen. Lueskelee, kuuntelee musiikkia tai katsoo hetken jotakin hömppäsarjaa. Puoli tuntia riittää.

Sen jälkeen hän on valmis kysymään puolisolta, miten tämän päivä on men­nyt.

X