Putous-tähti Pilvi Hämäläinen: ”Haluan oppia sallimaan onnellisuuden it­selleni”

Pilvi Hämäläisestä tuli näyttelijä, vaikkei häntä hyväksytty Teatterikorkeakouluun edes kahdeksannen yrityksen jälkeen. – Kun unelma oli saavutettu, tuli tietynlainen tyhjyys. Mitä minä seuraavaksi haluan? Ainakin Pilvi aikoo mennä terapiaan.

Puhelun aikana Pilvi Hämäläiselle valkeni, että kaikki tarinat eivät pääty hyvin.

Oli kevät 2012, ja hän oli tähdännyt näyttelijäksi vuosia. Takana oli jo näyttelijän hommia ympäri Suomea. Heräävää toivoa joka kerta, kun hän sai jonkin pienen roolin, ja kouraisevaa pettymystä, jos se ei poikinutkaan uusia töitä.

Ainaista muiden puhetta siitä, että ei tälle alalle kannata tähdätä, ei tälle alalle työllisty, ja loputonta itsensä psyykkaamista yrittämään silti. Hän alkoi vihdoin päästä ammattiin kiinni. Niin hän uskoi. Mutta ammattiteattereista ei vieläkään tahtonut irrota töitä.

Ja nyt alkoi näyttää siltä, että se olisi hänen tarinansa, joka ei päättyisi hyvin. Hän oli tehnyt soittokierroksen pikkukaupunkien teattereihin. Kuunnellut eioota, koonnut itsensä aina uudelleen tarttumaan luuriin.

Tähän puheluun hän vielä pystyisi.

Luurin toisesta päästä kuului: “Voi kuule tyttö, luuletko sinä, että tulet ilman koulutusta mitään näyttelijän töitä saamaan!”

Pilvillä oli elokuva-alan tutkin­to Turun AMK:n Taideakatemiasta, ja hän suoritti parhaillaan teatteri-ilmaisun ohjaajan tutkin­toa Metropolia-ammattikorkea­koulussa.

Mutta puhelimessa ollut teatte­rialan ihminen tarkoitti koulutuk­sella Teatterikorkeakoulua.

”Kunnianhimoinen Pilvi”

Onpas se meidän Pilvi kunnian­himoinen. Niin äiti sanoi. Äiti oli kuvataiteilija ja oli antanut Pilvil­le, tämän siskolle ja naapurin po­jalle piirustustehtävän. Sisko ja poika hutaisivat paperille jotakin, mutta Pilvi halusi tehdä piirus­tuksesta hyvän.

Tämän jälkeen Pilvi innostui piirtämisestä mutta lopetti yläas­teella, koska hänellä ei ollut riittä­västi omaa näkemystä. Kunhan piirteli. Niin Pilvi asian näki.

Vuonna 1996 keihäänheittäjä Heli Rantanen voitti olympiakul­taa Atlantassa. 11-vuotias Pilvi katsoi kisoja yöllä salaa isonveljen huoneessa, ja voitto, se tuntui rin­nassa niin! Heittäjä oli tehnyt val­tavan työn ja sai siitä palkinnon.

Pilvin perhe asui Lieksassa omakotitalossa, jonka vieressä oli kartonkitehdas – ja jääkiekkokau­kalo. Kaukalo soveltui keihään­heittoon, Pilvi keksi. Hän keräsi teiden varsista aurauskeppejä ja heitteli niitä, kunnes isä ja äiti va­kuuttuivat siitä, että kyseessä ei ollut vain hetken hullutus, ja osti­vat hänelle oikean keihään.

Lieksan urheilukoulussa olisi opetettu muitakin lajeja, mutta Pilviä kiinnosti vain keihäänheit­to. Ja kilpaileminen.

Hän voitti kaikki kisat, joihin osallistui. Ja harjoitteli niin, että heittokäteen tuli rasitusvamma. Keihäänheitto ei siihen loppunut. Se loppui, kun Pilviä alkoi kalvaa epäilys, ettei hän voisi enää kehit­tyä lajissa pidemmälle.

Olihan niitä uusia unelmia.

Kartonkitehtaassa tuotanto- ja henkilöstöpäällikkönä työsken­nellyt isä näki tyttäressään lahjoja kartongintekijäksi, mutta kun tä­mä ei tytärtä sytyttänyt, isä kan­nusti tekemään sitä, mihin Pilvi itse tunsi paloa.

Se jokin olisi ehkä kirjoittami­nen. Pilvi voitti Pankaa Paperille -kirjoituskilpailun, jossa piti ker­toa tarinoita omasta kaupungin­osasta Pankakoskesta. Hän kir­joitti tositarinan naapurin San­tusta, joka juuttui jalastaan puu­hun. Ylioppilaskirjoituksiin men­nessä suunta oli selvä. Pilvi päätti, että äidinkielestä olisi pakko kir­joittaa laudatur, yritti liikaa ja kir­joitti magnan.

Näyttelijänhommista hän ei lapsena edes ajatellut, että sem­moisia voisi tehdä työkseen. Ei, vaikka olo Pikku-Laurina koulu­näytelmässä tuntui omalta. Ei en­nen kuin naapurin poika – Jari Virman – rupesi tekemään niitä työkseen. Jos kerran Jari, miksei sitten Pilvi.

”Tuli hirveä kelpaamattomuu­den tunne, kun minua ei hy­väksytty kouluun”

Varmin tie näyttelijän töihin olisi Teatterikorkeakoulu.

Mutta Pilviä ei hyväksytty opis­kelijaksi. No, vuodeksi lukion jäl­keen Paimion kansanopistoon teat­terilinjalle ja seuraavana keväänä uudestaan hakemaan. Hän ei pääs­syt sisään silloinkaan, eikä seuraa­vana vuonna eikä sitä seuraavana. Hän haki Teatterikorkeakouluun kaikkiaan kahdeksan kertaa.

– Tuli hirveä kelpaamattomuu­den tunne, kun minua ei vain hy­väksytty kouluun, vaikka kuinka yritin. Jossain vaiheessa lakkasin itsekin uskomasta, että voisin kos­kaan päästä sisään, hän sanoo.

Siihen hän ei kuitenkaan suos­tunut, että muutama ihminen pääsykokeiden tuomaristossa voisi määrittää hänen tulevai­suutensa. Teatterikorkeakoulu ei voinut olla ainoa tie näyttelijäksi.

Hän eteni määrätietoisesti koh­ti unelmaansa hylkäyksistä huoli­matta.

Lahjakkuus huomattaisiin ja vaivannäkö palkittaisiin lopulta. Siihen hän uskoi. Kunnes tuli tuo keväinen päivä vuonna 2012 ja työnhakukierroksen viimeinen puhelu.

– Sen puhelun jälkeen muser­ruin täysin. Alkoi näyttää siltä, et­tä teinpä unelmani eteen kuinka paljon töitä tahansa, mitään ei vain tapahtunut, Pilvi kertoo kuuden vuoden takaisista ajatuksistaan.

Hän syö voileipää ja juo kahvia kahvilassa Helsingin Pursimie­henkadulla. Tällä kadulla hän tuolloin asui, harmaan kivitalon neljännen kerroksen soluasun­nossaan hän purki pettymystään aina, kun sai huonoja uutisia.

Kahvila ei ole hänelle tuttu. Tut­tuja eivät ole muutkaan kulmat täällä nykyään. Pilvi muutti pois vuonna 2014 eikä käy täällä enää koskaan.

– Sain urani alkuvuosina vähän väliä turpaan, mutta jostain aina löysin voimia jatkaa.

Sillä kertaa tilanne oli pahempi kuin koskaan aiemmin.

– Pari päivää vain itkin ja raivo­sin. Aloin katkeroitua, kun kukaan ei uskonut minuun. Pelkäsin jo, et­tä minusta tulisi negatiivinen, kat­kera ihminen, jonka unelma ei koskaan käynyt toteen.

Hän vuodatti tunteensa päivä­kirjaan. Vuodatuksen lopussa lu­kee: ”Kuinka se kehtaa sanoa mi­nulle noin. Minä näytän sille vielä. Minä näytän kaikille.”

Hän elvytti vanhan kirjoittajanunelmansa ja alkoi kirjoittaa näy­telmää veljeksistä, Hillosta ja Ruupasesta. Ne olivat lymynneet pöytälaatikossa jo pitkään.

Peppi Pitkätossu avasi ovet

”Nyt on semmonen homma, että me haluttaisiin sut Pilvi tänne ke­säksi.”

Pilvi seisoi kotinsa lähellä Iso Roobertinkadun raitiovaunupy­säkillä ja yritti käsittää juuri kuu­lemansa. Puhelu tuli Turun kesä­teatterista. Ohjaaja Marika Va­paavuori roolitti Peppi Pitkätossu -näytelmää seuraavaksi kesäksi 2012 ja halusi Pilvin pääosaan.

Pilvi alkoi nauraa. Hän ei anta­nut sen haitata, että oli yksin julki­sella paikalla vaan nauroi vain, ko­vaa, sydämensä pohjasta.

Näytelmä sai hyvän vastaan­oton.

Ja poiki Pilville lisää töitä. Tu­russa, Tampereella, Kuopiossa, Kotkassa. Vuonna 2016 hän sai Kokkolan kaupunginteatterista ensimmäisen kiinnityksensä.

Hän kirjoitti Hillosta ja Ruupa­sesta kertovan näytelmänsä val­miiksi. Sen nimeksi tuli Jäähyväi­set Pamela Andersonille, ja sitä esi­tettiin Kokkolan kaupunginteat­terissa.

Hän pääsi Villi kortti -urheilu­paneeliohjelman vakiopanelistik­si televisioon.

Vihdoinkin tämä alkaa mennä niin kuin pitää, Pilvi ajatteli. Vaik­ka kaikki tarinat eivät pääty hy­vin, ehkä minun tarinani voi sit­tenkin päättyä.

Sitten häntä pyydettiin tv-ohjel­ma Putoukseen kevääksi 2017. Siellä hänestä tuli negatiivinen ja katkera ihminen, mutta se tapah­tui tarkoituksella, lavalla, sketsi­hahmokilpailussa, jossa hän kisa­si luomallaan hahmolla Aina In­keri Ankeinen. Katsojat äänesti­vät hänet voittajaksi.

Aina Inkeri Ankeinen

Tv-elokuva Ankeisen jouluter­vehdys. Vierailurooleja elokuvissa ja tv-sarjoissa. Komediakeikkoja niin paljon kuin hän pystyi teke­mään. Paikka Putouksen kevään 2018 kaudelle. Ja vieläpä rikostoi­mittaja Minna Passin rooli sar­jassa Keisari Aarnio, joka pyörii nyt Ruutu-palvelussa.

Ja sitten iski ajatus: mitä jos tä­mä loppuu?

– Elin unelmaani ja olin siitä hirvittävän kiitollinen. Vihdoin­kin minuun uskottiin. Mutta minä en itse enää uskonutkaan itseeni. Aloin pelätä, että menetän kaiken.

Kun Pilvin taitoja oli vuosien varrella epäilty, hän oli aina lopul­ta ajatellut, että epäilijät olivat väärässä. Kun hänen taitojaan nyt kehuttiin, hän ei uskonut kehuja. Älkää liioitelko, hänen teki mieli huutaa.

– Olin tottunut olemaan altavas­taaja. Ajatus siitä, että vielä minä näytän epäilijöilleni, oli ollut toi­mintani moottori. Nyt en osannut­kaan suhtautua uuteen tilantee­seen. Olin aina tähdännyt vain sii­hen, että saisin tehdä näyttelijän ja kirjoittajan töitä, ja nyt, kun unel­ma oli saavutettu, tuli tietynlainen tyhjyys. Mitä tämän jälkeen? Mitä minä seuraavaksi haluan? Jou­dunko aina pelkäämään, että muille paljastuu, että kaikki on­nistumiseni ovat olleet vahinkoja enkä oikeasti osaakaan mitään? Mitä jos niin todella on ja minua epäilleet olivatkin oikeassa?

Pohdinnat päättyivät aina sa­maan ydinkysymykseen.

– Miksi minä en osaa olla onnel­linen?

”Siitä on aikaa, kun viimeksi olen seurustellut”

Mieli kääntyy uuteen asentoon hitaasti. Varsinkin yksin sitä on vaikeaa kääntää. Pilvi ei ole mi­kään erakko, mutta:

– Ei minun sosiaalinen elämäni mitenkään vilkasta ole, hän sanoo.

– Jos on enemmän vapaata, näenystäviäni paljonkin, mutta kun menossa on jokin intensiivi­nen proggis, en oikein pysty kes­kittymään muuhun.

Nyt Pilvin elämä on ollut yhtä intensiivistä proggista, ollut ke­vään 2017 Putouksesta saakka.

Haastattelua edeltävänä iltana hän on ollut elokuvissa. Yksin. Hän viettää vapaa-aikaansa pal­jon yksin.

Kenen kanssa Pilvi tuulettaa onnistumisiaan?

Äidin ja isän. Lapsuudenystä­vänsä Millan. Marjon, johon tu­tustui lukiossa. Taideakatemian ajoilta Pilvin elämään jääneiden Raunon ja Tiinan. Aijan, joka on ystävä Kokkolan kaupunginteat­terin ajoilta. Ja nyt myös näyttelijä Kirsi Ylijoen, jonka kanssa Pilvi ystävystyi Keisari Aarnion kuvauksissa. Haastattelua tehtäessä Pilvi on juuri palannut Meksikos­ta, mihin hän lähti, kun Aarnion ja Putouksen kuvaukset olivat ohi. Hän lomaili siellä Kirsin ja heidän yhteisen ystävänsä kanssa. He oli­vat vuokranneet sieltä talon.

– Olin paljon vain rannalla, olin niin uupunut alkuvuoden tiiviin työputken jälkeen, hän sanoo.

Haastattelun jälkeen Pilvi me­nee töihin, tietysti.

Ensin edessä on äänitesti – hän ei muista, mihin hänen lukuisista projekteistaan se liittyy – ja sen jälkeen Villin kortin käsikirjoitus­palaveri. Sieltä hän suuntaa kotiin käymään läpi työsähköposteja.

Hänen kotinsa on Kallion kau­punginosassa Helsingissä. Se on 50-neliöinen kaksio. Hän otti asuntolainaa ja osti sen lokakuus­sa, vaikka oli jo ajatellut, ettei kos­kaan voisi tehdä niin. Viime vuon­na tienestit kasvoivat rutkasti.

Hän asuu yksin.

– Siitä on aikaa, kun olen viimek­si seurustellut. Totta kai haluaisin löytää kumppanin. Ihmisen, jonka keskeneräisyyden voisin hyväksyä ja joka voisi hyväksyä minun ja jon­ka kanssa voisimme yhdessä yrit­tää kasvaa. Jonkun, jonka kanssa ihmetellä tätä maailmaa.

”Jos opin hyväksymään itse­ni, en tarvitse niin paljon hyväk­syntää muilta”

– Olen elämässäni keskellä suurta muutosta. Ensimmäistä kertaa minulla on tunne, että mi­nun tarvitsee vähän tutkailla it­seäni ja muokata ajatteluani.

Hän aikoo mennä terapiaan. Pa­ri kaveria on suositellut Pilville erästä tiettyä psykoterapeuttia.

Hän olisi varannut ajan jo, mut­ta alkuvuosi oli sellaista pyöritys­tä, ettei siinä ehtinyt. Nyt hän ai­koo tehdä sen.

”Menen terapiaan, koska haluan oppia sallimaan onnellisuuden itselleni. Jos opin hyväksymään itseni, en tarvitse niin paljon hyväksyntää muilta.”

– Menen terapiaan, koska haluan oppia sallimaan onnellisuuden it­selleni. Jos opin hyväksymään itse­ni, en tarvitse niin paljon hyväk­syntää muilta. Mielestäni kaikille tekisi hyvää mennä terapiaan, jos siihen vain on mahdollisuus.

Yksi käsittelyyn päätyvä asia on Pilvin mukaan hänen epävarmuu­tensa: hän on omien sanojensa mukaan maailman huonoin teke­mään päätöksiä.

Putouksen viime kauden tuo­tantotiimille se näyttäytyi siten, että Pilvi vaihteli sketsihahmoaan yhtä mittaa.

Pilvi on myös ”kauhea mennei­syydessä roikkuja, joka vatvoo vanhoja asioita ja päätöksiä”.

Hän on kuitenkin päättänyt, ettei kadu eikä harmittele. Ei varsinkaan sitä Teatterikorkeakoulua. Jos hän olisi mennyt sinne, hän ei olisi pää­tynyt opiskelemaan elokuvaa. Siitä taas on ollut hyötyä kirjoittamises­sa, ja sillä suunnalla saattaa kajas­taa uusi unelma. Se on tv-sarjan tai uuden näytelmän käsikirjoittami­nen. Ehkä. Hänen edellisiltana kat­somansa elokuva, Three Billboards Outside Ebbing, Missouri oli niin taitavasti tehty, että Pilville tuli tunne, joka hengästytti.

Hän innostui.

Pilvi Hämäläisen haastattelu julkaistu alun perin Anna 18/18 -numerossa.