Raitistunut menestyskirjailija Marian Keyes: ”Alkoholin avulla uskoin selviytyväni elämästäni”

Marian Keyes, 54, on selviytynyt alkoholismista, lapsettomuudesta ja masennuksesta. Hänestä kypsyi vuosien mittaan menestyskirjailija, joka kirjoittaa vakavista teemoista hauskoja romaaneja. Pääosassa ovat aina naiset.

Marian Keyes maistaa elämänsä ensimmäistä bliniä varovasti. Mädin, smetanan ja raa’an punasipulin yhdistelmä paksun letun päällä epäilyttää häntä selvästi.

– Olen irlantilainen! Ei meillä ole totuttu tällaisiin. Mutta mmm… todella hyvää! Meillä olisi kylläkin kotona nyt vasta aamiaisaika, en taida jaksaa syödä kaikkea, irlantilaiskirjailija rupattelee helsinkiläisen venäläisravintola Bellevuen kabinetissa.

Marianin seura tuntuu samanlaiselta kuin hänen kirjansakin: välittömältä ja iloiselta, kuin olisi tapaamassa vanhaa ystävää. Megaluokan menestys – 35 miljoonaa myytyä kirjaa – ei tunnu nousseen vaatimattomista oloista kotoisin olevan kirjailijan päähän.

Marianin toi Suomeen hänen tuorein romaaninsa Aikalisä (suom. Kristiina Vaara).

– Kirja kertoo siitä, kuinka pitkä suhde muuttuu ja kuinka siitä selvitään. Elämme nykyisin niin paljon vanhemmiksi kuin ennen, että se haastaa arvioimaan yksiavioisuutta uudella tavalla.

Kirjan alussa kolmen teini-ikäisen tyttären äiti Amy järkyttyy, kun hänen kiltti ja luotettava puolisonsa Hugh ilmoittaa tarvitsevansa Amysta ja heidän avioliitostaan puolen vuoden aikalisän. Sen aikana Hugh reissaisi ympäri Aasiaa – sinkkuna, pitämättä minkäänlaista yhteyttä Amyyn.

Marian ei keksinyt parisuhteen aikalisän ajatusta itse.

– Niitä otetaan nykyään Amerikan länsirannikolla, ja se mikä tapahtuu siellä, rantautuu myöhemmin muualle, Marian uskoo.

Marian halusi kuvata keski-iän kriisiä tekemättä kriisiytyjästä hölmöläistä tai idioottia.

– Halusin tarkkailla rehellisesti sitä, mitä tarkoittaa rakastaa toista hyvin pitkä aika, ja haastaa sitä myyttiä, että pitkä suhde on jatkuvaa ja muuttumatonta onnea. Päinvastoin kaikki muuttuu koko ajan ja kyse on siitä, kuinka me muutoksessa navigoimme.

Kriisit ja suunnanmuutokset ovat Marianille tuttuja myös omasta elämästä.

Alkoholi tuli kuvioihin parikymppisenä – ”Alkoholi rentoutti ja vapautti”

Marian muutti Lontooseen parikymppisenä heti valmistumisensa jälkeen. Suvun ensimmäinen yliopisto-opiskelija oli kuuliaisesti suorittanut lakitieteen opinnot loppuun Dublinin yliopistossa. Koulutukseen uskovat vanhemmat olivat hänestä kovin ylpeitä, mutta Marian itse ei tiennyt, mitä elämältä halusi.

– Pakenin Lontooseen paitsi Irlannin pahaa lamaa myös maan ahdasmielisyyttä. Irlanti oli nuoruudessani täysin eri maa kuin nyt. Kaikki tunsivat toisensa, kirkko oli mukana monilla elämänalueilla eikä mitään jännittävää tapahtunut koskaan. Oloni oli siellä kuin rintani päälle olisi pinottu kasa tiiliä enkä pystyisi hengittämään.

Lontoossa oli toisin. Siellä saattoi kokeilla uusia asioita ja tehdä, mitä halusi, ilman valvovia silmiä. Marian jakoi asunnon homoystävänsä kanssa, biletti ja teki hommia ravintoloissa ja kahviloissa.

Vaikka maailman portit olivat auenneet, Marian ei voinut hyvin.

– Tunsin koko ajan, että minusta puuttui jokin palanen – että olin vääränlainen, ulkopuolinen. Pelkäsin myös alituisesti, että jotain kamalaa tapahtuisi ihan kohta. Alkoholi auttoi. Se rentoutti ja vapautti niin, että uskoin selviäväni jokapäiväisestä elämästäni.

Kävi toisin. Hilpeä biletys muuttui risaiseksi elämäksi ja alkoholismiksi, johon Marian uskoo saaneensa taipumuksen jo geeneissään. Kolmikymppisenä juominen oli riistäytynyt käsistä niin pahoin, että Marian yritti itsemurhaa.

– Se oli hätähuuto, joka onneksi kuultiin. Pääsin Irlantiin vieroitushoitoon.

Kuuden viikon aikana Marian yllätyksekseen raitistui.

– Se oli rankkaa. Vieroitus mursi torjunnan kuoren, jonka olin ympärilleni rakentanut. Tajusin, että kaikki paha, mitä minulle oli tapahtunut, oli tapahtunut alkoholin takia. Oli yksinkertaista ja selvää, että minun piti lopettaa juominen.

”Uskoin ansaitsevani miehen, joka kohtelee minua huonosti”

Ennen vieroitukseen menoaan Marian oli alkanut kirjoittaa.

– Kirjoitin viisi novellia, ja ne olivat yksi harvoista asioista, joista olin pitkään aikaan ollut ylpeä. Siihen asti olin ajatellut aina, että olen niin säälittävä ja hyödytön, että jos minä pystyn tekemään jotain – esimerkiksi lakitieteen tutkinnon – kuka tahansa pystyy siihen.

Kirjailijan urasta Marian ei ollut osannut edes haaveilla.

– Perheeni kuului alempaan keskiluokkaan, ja ajattelin aina, että kirjailijan osa oli varattu vain varakkaille, mahonkipöydän takana istuville aristokraateille.

Lontooseen palattuaan Marian kirjoitti lisää. Novellit muuttuivat kustantamon ehdotuksesta romaanikäsikirjoitukseksi.

Aiemmin Marian oli viettänyt vapaa-aikaansa pubeissa ja ravintoloissa, nyt hän alkoi tavata ystäviään kahviloissa, puistoissa ja elokuvateattereissa. Yksi ystävistä oli labour-aktivisti Tony Baines.

– Olin tutustunut Tonyyn jo silloin, kun vielä join. Mutta silloin tykkäsin pahoista pojista. Olin nuori ja typerä, ja itsetuntoni oli niin alhaalla, että uskoin ansaitsevani vain miehen, joka kohtelee minua huonosti. Olin myös addiktoitunut huonojen parisuhteiden tunnemyrskyihin – draamaan, huutamiseen, ovien paiskomiseen ja niiden jälkeiseen sopimiseen.

 

”Olin ajatellut aina, että olen niin säälittävä ja hyödytön, että jos minä pystyn tekemään jotain – esimerkiksi lakitieteen tutkinnon – kuka tahansa pystyy siihen.”

 

Tony oli toisenlainen kuin Marianin aiemmat miehet: ystävällinen, kiltti ja älykäs herrasmies, joka piti Mariania vertaisenaan. Ystävyytenä alkanut suhde syveni kuuden kuukauden aikana seurusteluksi. Kun seurustelua oli jatkunut kolme kuukautta, Marian ja Tony menivät kihloihin.

– Me olimme oikeita toisillemme. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani aikuinen, joka tajuaa, mitä suhteelta haluaa, Marian kertoo.

– Poliittiset näkemyksemme olivat myös yhtäläiset, minkä merkitystä harvoin tulee miettineeksi romanttisessa huumassa. Varsinkin myöhemmin elämässä sillä on ollut valtavasti merkitystä, kun olen itse tullut kiinnostuneemmaksi politiikasta, vaikuttamisesta ja feminismistä.

Marianin esikoisteos Naura, Claire, naura (suom. Liisa Laaksonen) ilmestyi vuonna 1995. Sen saama loistava vastaanotto vakuutti Marianin siitä, että hän voisi elättää itsensä kirjailijana. Samana vuonna pariskunta meni naimisiin, ja pari vuotta myöhemmin he muuttivat Dún Laoghairen rannikkokaupunkiin lähelle Dublinia.

Iso talo Dún Laoghairessa oli tarkoitus täyttää lapsilla, mutta toive ei täyttynyt.

– Lasten yrittäminen ja se, ettemme niitä saaneet, sitoi meidät entistä tiukemmin yhteen. Jos meillä olisi lapsia, suhteemme olisi varmasti erilainen.

Marian kirjoitti lapsettomuudesta romaanissaan Enkelit (suom. Liisa Laaksonen).

– En saanut keskenmenoja kuten kirjan päähenkilö, mutta olen tuntenut samoja epäonnistumisen tunteita ja ajatellut, että minussa ja ruumiissani on jotain perustavanlaatuista vikaa.

Marian ja Tony päätyivät Marianin päätöksestä siihen, etteivät ryhtyisi adoptioon.

– En kadu päätöstäni. Kyse oli minusta ja Tonysta – halusin jonkun, joka olisi kuin Tony, Marian kertoo.

– Kun tajusin, ettemme saisi omia lapsia, tuntui, että maailmankaikkeus puhutteli minua. Se sanoi että hei, sinä raitistuit, sinulla on ihana työ, tapasit ihanan miehen, jonka kanssa sinulla on tasaveroinen suhde – lakkaa vaatimasta lisää, sinulla on jo tarpeeksi. Päätin, että näin on, tuo kaikki on totta, enkä valittaisi enää koskaan mistään.

Feministi, ja ylpeä siitä

Marianin ura eteni vauhdikkaasti. Häneltä ilmestyi kirjoja tasaiseen tahtiin, ja jossain vaiheessa Tony ryhtyi hoitamaan vaimonsa uran käytännön puolta, sopimuksia ja aikatauluja.

Lukijat ympäri maailman ahmivat elämänmakuisia ja humoristisia vahvojen naisten kuvauksia. Marian otti kirjoissa yhä rohkeammin kantaa kokemiinsa epäkohtiin: parisuhdeväkivaltaan, raiskauksiin, työelämän epätasa-arvoon.

– Kasvoin aikana, jolloin feminismi oli jo saanut paljon aikaan. Sitä kohtaan oli noussut vastavoima, jonka mukaan feminismi on jotain rumaa, inhottavaa ja äänekästä, jotain mitä tyttöjen ei kannattanut missään nimessä olla.

Marian uskoi itsekin pitkään, ettei feminismille ole enää tarvetta: että lasikatot olivat särkyneet, naiset olivat saavuttaneet tasa-arvon ja saattoivat kävellä kaduilla iltaisin väkivaltaa pelkäämättä.

– Vaistoni sanoi, ettei se ollut totta, mutta lopullisesti tajusin asian vasta 1990-luvun lopussa. Viidentoista viime vuoden aikana olen tullut yhä äänekkäämmäksi feminismin puolestapuhujaksi ja olen ylpeä siitä, Marian sanoo.

Uudessa Aikalisä-romaanissa feministisenä teemana on Irlannin aborttilainsäädäntö, joka kuului Euroopan tiukimpiin. Kirjassa yksi Amyn teinityttäristä tulee pillereistä huolimatta raskaaksi ja Amy auttaa häntä hankkimaan raskauden keskeyttämiseen tarvittavat pillerit.

– Aihe oli minulle hyvin tärkeä kevään aborttia koskeneen kansanäänestyksen takia. Aborttipillereiden käytöstä saattoi saada jopa 14 vuoden vankeustuomion.

Aikalisä oli viime vuoden toiseksi myydyin kirja Irlannissa. Sillä oli ehkä osansa siinä, että kansanäänestyksessä vanha aborttilaki kumottiin äskettäin kahden kolmasosan enemmistöllä.

– Irlannissa on yhä rankkaa olla nainen, mutta nuoret naiset ovat rohkeampia kuin oma sukupolveni oli. On ihanaa, kuinka he rohkaisevat minuakin, Marian sanoo.

Marian Keyes sairastui vakavaan masennukseen

Uusi vaikea jakso Marianin elämässä alkoi vuonna 2009, kun hän sairastui vakavaan masennukseen.

– Sairaus iski minuun nopeasti, varoittamatta, ja oli pahinta, mitä olen koskaan kokenut. En yhtään tajunnut, mitä minulle tapahtui, enkä tajua oikeastaan vieläkään. Se oli kuin toinen tietoisuuden tila, elämää jonkun muun painajaisessa. Oloni oli hyvin pelokas ja äärimmäisen yksinäinen. En rakastanut ketään ja uskoin, ettei kukaan rakastanut minua.

Marian käski Tonya lähtemään, jättämään hänet – rakkaus oli kadonnut, eikä hän halunnut olla vastuussa Tonyn onnellisuudesta.

– Tony ei lähtenyt mutta keksi omat keinonsa selviytyä tilanteesta. Siihen asti olimme tehneet kaiken yhdessä, mutta nyt hän alkoi tehdä asioita myös itsekseen. Hän alkoi kiipeillä jäätiköillä ja vuorilla – sellaisilla kuin Mount Kenya tai Mont Blanc! – ja matkustella ilman minua. Hänestä tuli hyvin paljon itsenäisempi. Arvostan sitä kovasti.

Masennusta kesti kaikkiaan neljä vuotta, mutta toipuminen tapahtui yhtä nopeasti kuin sairastuminenkin.

– Se oli uskomatonta. Tunsin olevani valtameren pohjassa, josta yhtäkkiä aloin kohota ylös. Haluan antaa toivoa kaikille masentuneille: sinnitelkää, sillä paraneminen voi alkaa koska tahansa.

Sinnittelyllä Marian viittaa hengissä pysymiseen.

– Itse koin sen velvollisuudekseni. Se oli hyvin epämiellyttävää, koska oikeasti halusin kuolla. Uskoin, etten paranisi koskaan.

”Elän nyt sitä elämää, mitä ennen en uskaltanut”

Masennuksen jälkeen Marian kokee tulleensa myönteisemmäksi, kykeneväisemmäksi iloon.

– Aiemminkin pidin itseäni onnekkaana, koska olin saavuttanut niin paljon ja sain tehdä rakastamaani työtä. Mutta siihen liittyi alituinen paine siitä, että minun täytyy koko ajan pitää varani, etten mokaa ja menetä sitä kaikkea. Elin hyvin kontrolloitua elämää, pidin asioista tiukasti kiinni.

Nyt Marian osaa höllätä, nauttia asioista enemmän.

– Kun aiemmin saavuin pr-kiertueilla jonnekin, hoidin vaaditut hommat ja palasin ensimmäisellä mahdollisella lennolla kotiin. Nyt haluan tutustua paikkoihin ja nauttia niistä. Suomessakin viivyn muutaman päivän, haluan nähdä esimerkiksi Porvoon. Elän nyt sitä elämää, mitä ennen en uskaltanut.

Suomessa ja Porvoossa on mukana myös Tony.

Marian koputtaa pöydän pintaa.

– En koskaan pidä häntä itsestäänselvyytenä. Emme enää ole samoja viattomia tähtisilmiä kuin tavatessamme. Lapsettomuus, masennukseni ja se, että Tony luopui omasta työstään ja alkoi hoitaa minun asioitani… Se kaikki on ollut rankkaa, ei pelkkää onnea todellakaan. Mutta sellainen pitkän parisuhteen tulee ollakin, että siinä on myös blaah-päiviä. Niistä selvitään ja mennään eteenpäin, Marian sanoo.

.