Rankkaa kritiikkiä kokenut Maria Sid: ”Kesti pitkään toipua ulkonäköni arvostelusta”

Maria Sid oli tehnyt jo pitkän uran teatterin puolella, kun hänestä 37-vuotiaana tuli Donna Paukkuna koko kansan tähti. Julkisuuden myötä alkoi myös ulkonäön arvostelu. Pahiten Mariaa ovat kuitenkin satuttaneet ex-miehen sanat. Maria kertoo Annan jutussa vartalonsa tarinan.

Maria Sidin aurinkoinen olemus sai alkunsa äidin hyväksyvästä katseesta. Tämä kasvatti tyttärensä ilman sukupuolirooleja ja rajoittavia normeja.

Mariasta kasvoi nainen, joka suhtautuu biologiaan vakavasti, ulkonäköönsä rennosti ja elämään iloisena seikkailuna. Työn takia kroppa on kuitenkin välillä joutunut koville.

Poikatytön lapsuus

”Lapsena en ajatellut, että on olemassa tyttöjä ja poikia, oli vain ihmisiä. Haluan yhä ajatella samoin.

Vanhempani erosivat, kun olin yksivuotias. Olimme äidin kanssa pitkään kahdestaan. Sain sisaruksia vasta täytettyäni kymmenen, kun äiti meni uudelleen naimisiin.

Olin liikunnallinen, rasavilli ja ärsyttävyyteen asti aktiivinen luonnonlapsi. En miettinyt vartaloani lainkaan. Se oli tekemisen väline, joka mahdollisti liikkumisen, kiipeilyn ja leireillä käymisen.

Kun olin kuuden, kuvaussihteerin työskennellyt äitini piti sapattivuoden ja asuimme pienessä kalastajakylässä Kreikassa. Vietin tuon vuoden uikkareissa, polskin meressä ja hypin rantakallioilla. Kaikki kaverini olivat poikia, erottauduin heistä vain vitivalkean hiuspehkoni vuoksi. Öisin menimme kalastajien kanssa jahtaamaan mustekaloja.

Äitini oli aina hirveän tarkka siitä, että minä olen minä, eikä minun tarvitse olla mitään muuta. Hän ei yrittänyt pukea minua nätteihin mekkoihin tai mukauttaa normeihin. Olen siitä kiitollinen, varsinkin kun itse vastustan kovasti sitä häpeän kautta kasvattamista, jonka myöhemmin tajusin olevan hyvin tavallista.”

Teini-iän yllätykset

”Teini-iässä huomasin, että oho, vartalossani alkaa tapahtua muutoksia. Mutta koska minulla oli kova vauhti päällä, en jäänyt pohtimaan sitä sen enempää.

Pääsin Kallion lukioon varmaan viimeisillä pisteillä ja muutin yksin Helsinkiin. Maalaispoika jäi ja lukion biletys alkoi.

Kaksikymppisenä en kuulunut kauniiden tyttöjen joukkoon millään tavalla. Olin yhä poikatyttö, keskityin elämysten hankkimiseen ja opiskelemiseen.

Olin 23, kun pääsin Teatterikorkeakouluun. Opiskeluaika meni verkkareissa. Teatteripuvustuksen kautta aloin ajatella vaatteita ja laittautumista ensi kertaa elämässäni. Sain myös tehdä prinsessojen, kuningattarien ja can can -tanssijattaren rooleja, joissa nautin naisellisuudestani täysillä. Se oli mahtavaa.”

Kameleontin työtä

”Kehoni on vuosien varrella joutunut taipumaan moneen. Olen ollut raskaana kolmesti ja lihonut joka kerta 30 kiloa. Totta kai ne kilot piti saada jotenkin pois.

En ole voinut vain maata sohvalla ja olla tyytyväinen, vaan olen joutunut tekemään paljon työtä kehoni eteen.

Svenska Teaterin Chorus Line -musikaalissa vuonna 1999 näyttelin tanssijatarta. Ohjaaja sanoi minulle, että nyt sinä laihdutat 10 kiloa, muuten et ole uskottava. Tein sen. Ruotsalaisen Hallåhallå-elokuvan pääroolia varten vuonna 2012 minua taas pyydettiin lihottamaan itseäni. Tein senkin.

Jokaisessa roolissa sukeltaa jonkun muun elämään. Siihen kuuluu myös roolihahmon fyysisyys ja ulkonäkö. Tämän kevään tanssin ja laulan Mamma Mian esitykset läpi korkokengissä. Selässä tuntuu ja paukkuu.

Kaksikymppisenä samojen liikkeiden jatkuva toistaminen ei tuntunut missään, mutta tässä iässä se vaatii monien asioiden huomioon ottamista.

Tänäänkin menen viideksi kuntosalille ja seitsemältä olen näyttämöllä. Ennen tuollaista esitystä on pakko lämmitellä, muuten keho menee rikki.

Ohjaajan työ on pitkälti pelkkää istumista, ja silloinhan minä vasta rikki menenkin, koska en pääse liikkumaan.

Kun olen näyttämöllä, laihdun. Kun ohjaan, lihon.”

Arvostelun kohteena

”Donna Paukku -televisiosarja vuonna 2006 teki minusta tunnetun yhdessä yössä. Olin 37, ja tehnyt jo pitkän uran teatterissa.

Minua ja ulkonäköäni alettiin saman tien arvostella julkisesti. Oli kuitenkin eri asia tulla julkisuuteen siinä iässä kuin parikymppisenä. Minä olin jo minä.

Ulkonäköäni ovat arvostelleet melkein pelkästään naiset. Osaan odottaa ja valmistautua siihen. Pidän itseäni eräänlaisena ihmiskokeena, ja mielenkiinnolla tutkin, mitä tällaisesta sanotaan. On kuitenkin aika julmaa, miten naiset lyövät ulkonäöllä toisiaan.

Ihmiset kuvittelevat, että elämäni on pelkkää positiivisuutta. Mutta minunkin on täytynyt käydä omat kovat kouluni.

Pahiten minua on arvostellut ensimmäinen mieheni. Suhteen päättymisen jälkeen tapahtunut lyttääminen teki minusta ihan maan matosen. Ajattelin olevani rumin, huonoin, hirvein – en minkään arvoinen. Samalla lakkasin pitämästä myös kehostani.

Olin silloin 28-vuotias ja luulin, etten enää koskaan ole onnellinen. Jos saa turpiinsa naisena, katoaa kokonaan myös itseltään. Siihen verrattuna myöhemmät arvostelut ja piikittelyt ovat olleet pientä.

Tie ylös oli raskas. Uppouduin työhön ja yritin sen kautta päästä jaloilleni – ja onnistuinkin. Päätin olla oma itseni ja uskoa itseeni. Sen koommin en ole päästänyt itseäni sellaiseen tilanteeseen.”

Teksti: Iina Alanko
Kuvat: Sampo Korhonen/Otavamedia

Katkelma Annan kansijutusta 23/2015