Julkkikset

Ex-jääkiekkovalmentaja Rauno Korpi on pyytänyt juomistaan anteeksi vaimolta ja lapsilta: ”Mutta tärkeimmän anteeksipyynnön aikoinaan tein äidilleni”

Jääkiekkovalmentajana Rauno Korpi kamppaili voitosta. Samaan aikaan hän kävi sisäistä taisteluaan alkoholiriippuvuuden kanssa. – Raitistuminen on mahdollista vasta, kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin on.

Teksti:
Tyyne Pennanen
Kuvat:
Sara Pihlaja

Rauno Korpi sanoo, ettei ollut läsnä lastensa lapsuudessa.

Jääkiekkovalmentajana Rauno Korpi kamppaili voitosta. Samaan aikaan hän kävi sisäistä taisteluaan alkoholiriippuvuuden kanssa. – Raitistuminen on mahdollista vasta, kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin on.

Omakotitalon makuuhuoneen hyllyllä kimaltelee kymmeniä palkintopokaaleja. Suurin osa niistä kuuluu entiselle taitoluistelijalle Kiira Korvelle, loput hänen siskolleen Petra Korvelle, joka harrasti nuorena luistelua. Mutta missä ovat heidän isänsä mitalit?

– Ne ovat jossain muovikassissa, en minä niitä halua tuoda esiin, Rauno Korpi, 69, sanoo ja huitaisee kädellään.

Hän on Tampereella asuva entinen huippujääkiekkovalmentaja, nykyinen eläkeläinen ja tietokirjailija. Tapparan päävalmentajana hän voitti 1980-luvulla neljä SM-kultaa, yhden hopean ja yhden pronssin. Hän valmensi myös miesten ja myöhemmin naisten maajoukkueita. 1990-luvulla jääkiekko vei valmennustehtäviin ulkomaille, Itävaltaan ja Sveitsiin.

Pitkä ura päättyi vuosituhannen vaihteessa. Samoihin aikoihin, vuonna 2002, Rauno pani korkin kiinni.

Rauno Korpi menetti isänsä varhain alkoholin vuoksi

En juo ikinä. Näin Rauno päätti pienenä. Isä oli tuurijuoppo ja ryyppyputkiensa aikana niin ympäripäissään, etteivät Rauno ja hänen kaksi veljeään kehdanneet tuoda kavereitaan kotiin. Välillä isä sammui pihalle. Se hävetti.

Isän juomisesta ei puhuttu kotona. Isälle siitä olisi ollut turha sanoa mitään, hän olisi vain ärsyyntynyt.

Perhe asui Pyynikillä puutalossa, kolmen huoneen asunnossa. Talossa asui kolme muuta perhettä, ja lapset kokoontuivat yhteiselle pihalle leikkimään.

Isä kuoli alkoholin aiheuttamiin sisäelinvaurioihin sairaalassa 42-vuotiaana.

Isällä oli Korven leipomo, ja siihen kuuluvia myymälöitä, mutta alkoholi-ongelmansa takia hän teki konkurssin.

– Toisenlaisella hoidolla firma olisi voinut menestyä, mutta eihän siitä mitään tullut, Rauno sanoo.

Äiti piti huolen siitä, että viisihenkisellä perheellä oli ruokaa pöydässä. Hän työskenteli Palmrothien Partolan kenkätehtaan taloushallinnossa.

Rauno pelasi Tapparan pikkujunioreissa. Harjoitukset olivat Pyynikin rinteessä olevalla jääkentällä, Santamontussa. Sinne käveltiin luistimet jalassa, muovitupit terien suojina. Usein mummu vei Raunon harjoituksiin.

Isä kuoli alkoholin aiheuttamiin sisäelinvaurioihin sairaalassa 42-vuotiaana. Rauno oli 17-, ja nuorin veli vain 10-vuotias.

– Olimme perheessä jo aiemmin ajatelleet, että lopputulema olisi jotakin tämän kaltaista, hän sanoo.

Isä haudattiin pienin menoin Kalevankankaan hautausmaalle.

Raunolla ei ollut ketään, kenen kanssa puhua isänsä kohtalosta, kunnes koulupäivien jälkeen uskonnonopettaja Martti Mäkituuri jäi juttelemaan hänen kanssaan.

– Tampereen lyseo oli suorituskeskeinen koulu, mutta hän oli sydämellinen, edusti siellä ihmisyyssuuntaa. Hän taisi huomata, että tuo kaveri on vähän huonossa hapessa.

Opettaja neuvoi: Sure nyt, älä vihaa. Muuten suru alkaa joskus myöhemmin jäytää. Kyllä elämä vielä kantaa.

”Minulla on putkiaivot, kun alan perehtyä johonkin, se vie minut kokonaan mennessään”

Lukion ja armeijan jälkeen alkoi opiskelu Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa. Rauno Korpi oli päättänyt jo teini-ikäisenä, että hänestä tulee jääkiekkovalmentaja.

– Ihmisenä itsetuntoni oli juomisen takia välillä kovilla. Kuva: Sara Pihlaja 2021
– Ihmisenä itsetuntoni oli juomisen takia välillä kovilla. Kuva: Sara Pihlaja 2021

Ammatinvalintaan oli vaikuttanut Jarl Ohlson, joka oli Tapparan miesten joukkueen valmentaja 1950–1960-luvuilla. Rauno oli tutustunut häneen pelatessaan Tapparan B-junioreissa. Samassa joukkueessa pelasi Jarl Ohlsonin poika Erik.

Jarl Ohlson kuljetti autollaan poikia peleihin.

– Kerran, kun olimme hävinneet pelin, näimme poisajavan auton pakokaasuhöyryt. Sen jälkeen meidän piti kävellä kotiin. Se oli Jallun kasvatuskeino.

Jarl Ohlson oli kuitenkin Raunolle tärkeä aikuinen, jonka takia hän halusi pelata Tapparassa, vaikka se olikin pienempi kuin Tampereen toinen joukkue, Ilves.

– Hänellä oli valtava karisma, en tiedä, onko tänä päivänä kenelläkään sellaista. Kun omasta isästä oli niin vähän hyviä muistoja, ja isäsuhde jäi rakentumatta, Jallusta tuli minulle esikuva.

Jallu oli toiminnan mies, joka ärsyyntyi laiskasta ja veltosta pelaamisesta. Hänen mielestään aina täytyi harjoitella ja yrittää enemmän. Sen opin Rauno imi itseensä.

Ura käynnistyi toden teolla vuonna 1973 kun hän pääsi Tapparan miesten joukkueen apuvalmentajaksi Kalevi Nummisen apuriksi. Vuonna 1979 hän nousi päävalmentajaksi.

Elämä pyöri jääkiekon – tai jääkiukun, niin kuin Rauno sitä kutsuu – ympärillä. Hänet tunnettiin kovatahtoisena ja autoritäärisenä valmentajana, joka vaati pelaajiltaan paljon.

– Minulla on putkiaivot. Kun alan perehtyä johonkin, se vie minut kokonaan mennessään.

Nyt ”putkiaivot” raksuttivat valmennusstrategioiden ympärillä. Hän keksi soveltaa valmennustyössään itävaltalaisen psykiatrin Viktor E. Franklin kehittämän logoterapian menetelmiä.

1980-luvun loppupuoliskolla hän johti Tapparan ennennäkemättömään voittoputkeen.

Kotona hän oli harvoin.

– Vaimo aina sanoi, että hän on elävän leski.

”Alkoholisti käy vastahyökkäykseen puolustautumalla ja valehtelemalla, häpeä ja syyllisyys ovat niin voimakkaita”

Rauno asui perheineen lähellä Tampereen jäähallia. Hän oli mennyt naimisiin Britan kanssa vuonna 1985. Petra syntyi vuonna 1986, Kiira pari vuotta myöhemmin. Edellisestä liitostaan hänellä on poika Rauli.

Työpäivät venyivät, ja usein Rauno lähti jäähallilta läheiseen baariin, Jäähoviin. Lapsena tehty päätös oli unohtunut, ja parikymppisenä alkanut kaljoittelu lisääntyi kolmekymppisenä.

Hauskasta ajanvietteestä kehittyi salakavalasti pakkomielle. Ajattelu kiertyi alkoholin ympärille, aikatauluja piti muokata niin, että pääsi varmasti juomaan. Hän hoiti työnsä, mutta joi kaljaa päivittäin.

– Koukkuuntumisen rinnalla menettää pikkuhiljaa hallintaansa. Omalla kohdallani se näkyi siinä, että päivät venyivät liian pitkiksi, kun istuin iltaa.

Aluksi alkoholisti ei itse huomaa kontrollin menettämistä, mutta muut huomaavat.

– Kun he puuttuvat asiaan, alkoholisti käy vastahyökkäykseen puolustautumalla ja valehtelemalla. Häpeä ja syyllisyys ovat niin voimakkaita.

Näin kävi Raunollekin. Riippuvuus syveni. Hän alkoi piilotella pulloja toimistoonsa. Valehteli kysyttäessä: ei, en minä ole juonut, vaikka toinen saattoi haistaa viinan hajun aivan selvästi.

1990-luvulla juominen ei enää tuonut mielihyvää, mutta hän ei pystynyt lopettamaankaan. Hän pyristeli irti masennuslääkkeiden ja ilokaasuhoidon avulla, turhaan. Keskustelut lääkäreiden kanssa olivat yhtä tyhjän kanssa.

– Jos lääkärillä ei ole kokemusta jonkinasteisesta pakkomielteestä ja mielihyvän tavoittelusta, hänen puheensa on vain viisastelua, Rauno sanoo.

Oli vedon päälle raittiita kausia, kerran parikin vuotta, mutta sen jälkeen konjakki taas maistui. Repsahdukset seurasivat toisiaan, ja niiden jälkeen häpeä ja itseinho valtasivat mielen, kuin kutsumattomat vieraat. Mieltä alkoi kalvaa epäilys: Minusta ei ole tähän. En pysty lopettamaan juomista.

– Ammatillinen itsearvostukseni on aina ollut hyvä. Tiedän osaavani jotakin, vaikka se onkin aika spesifiä osaamista. Laajemmin ihmisenä itsetuntoni oli juomisen takia välillä kovilla.

”Kun tulin kotiin, oksensin työhuoneeni kamalaan kuntoon”

Rauno Korpi uskoo, että jokainen raitistumaan pystynyt alkoholisti tarvitsee jonkinlaisen pohjakosketuksen, jolloin tajuaa, että joko lopettaa tai tuhoutuu. Hänelle se tuli vuonna 2002. Hän oli siemaillut kotona kymmenkunta kaljaa, minkä jälkeen hän meni tuttavansa luokse istumaan iltaa. Siellä juotiin lisää: olutta, viiniä, viinaa.

– Kun tulin kotiin, oksensin työhuoneeni kamalaan kuntoon.

Seuraavana päivänä eräs kaveri sattui näkemään Raunon, joka oli huonossa kunnossa. Kaverin suosituksesta hän alkoi käydä vertaistukiryhmässä.

Pohjakosketuksensa jälkeen hän ei ole ottanut pisaraakaan alkoholia. Oliko siinä kyse korkeammasta voimasta? Oliko vain ajoitus oikea?

Rauno ei tiedä, hän sanoo, että kokemus oli käsittämätön. Toki taustalla oli vuosikymmenien yritykset ja epäonnistumiset. Hän oli jo 1980-luvulla myöntänyt alkoholiongelman itselleen. Lopettamispäätöstä vahvisti myös oman isän kohtalo. Se kummitteli mielessä varoittavana esimerkkinä.

Vertaistukiryhmä on vuosien aikana osoittautunut korvaamattomaksi. Hän käy edelleen silloin tällöin tapaamisissa.

– Alussa tuntuu kuin saisi perheen, siellä on ihmeellinen hyväksyntä. Viina on kaikilla yhteinen nimittäjä ammattiin tai taustaan katsomatta.

Kerran hän kiitti vertaistukiryhmäläi­siään: Kiitos, että olette joskus pehmentäneet aivojanne etanolilla. Muuten ette olisi täällä.

Rauno Korpi sanoo kärsineensä masennuksesta

Miksi ihmisestä tulee alkoholisti? Rauno on keskustellut tästä veljiensä kanssa. Keskimmäinen veli on farmakologian professori Esa Korpi.

– Hän tuntee addiktion tieteen näkökulmasta. Olemme puhuneet, että tässä on ollut sukupolvien ketju. Uskon siihen, että geeniperimä luo altistuksen huonoille tavoille ja riippuvuuksille, vaikka sitä ei ole ihan täysin pystytty tieteellisesti todistamaan.

Alkoholiriippuvuuden arvoitusta on to­siaan yritetty ratkaista tieteellisesti, mutta lopullista totuutta asiaan ei ole. Tutkijoiden Tellervo Korhosen, Anu Loukolan ja Sirkku Saarikosken mukaan tutkimusten perusteella on kuitenkin arvioitu, että geneettisillä tekijöillä on merkittävä rooli riippuvuusalttiudessa.

– Sen takia joskus sanotaan, että alkoholismi ei ole oma syy. Jos geenit ovat otolliset, alttiuden kanssa on vain opittava elämään.

Toki myös omilla kokemuksilla on suuri vaikutus. Rauno sanoo kärsineensä masennuksesta, mutta oliko se seurausta juomisesta vai sen syy – vaikea sanoa.

– Elämässä on täytynyt olla kokemuksia, joista on alkanut hakea eskapismia alkoholin avulla. Sen jälkeen sitä kuitenkin palaa vähintään yhtä pahaan tilanteeseen.

”Juomiseni ei tehnyt hyvää parisuhteelle”

Hei, pane nyt se korkki kiinni! Vähän itsekuria!

Näin läheiset ja ystävät yleensä neuvovat tuskastuneina viinan himon kanssa kamppailevaa.

Se on turhaa.

Kova tahto ja itsekuri, jotka olivat saaneet Raunon pärjäämään huippu-urheilussa niin monta vuotta, osoittautuivat hyödyttömiksi apureiksi taistelussa viinan kanssa.

Raunon mukaan raitistuminen onnistuu vain, jos sen taustalla on oma sisäinen päätös. Oivalluksen ytimessä on itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on.

– On niin helppo hetula sanoa, että tärkeintä on itsensä hyväksyminen. Mutta kun siihen pystyy, niin voi hyväksyä muutkin ihmiset.

Mikä piirre hänen oli vaikeinta hyväksyä itsessään?

Niitä on monta, hän vastaa ja luettelee: äkkipikaisuus, valehteleminen, kiroilu ja huono kuuntelutaito.

– Ei ole minun syytäni, että minulla on nuo piirteet. Olen vain taipumukseltani tuon tyyppinen ihminen. Mutta vasta kun ne hankalat piirteet hyväksyy, niille voi alkaa tehdä jotakin.

Raunon juominen vaikutti myös lähipiiriin. Kiira kertoi Kiira – ehjäksi särkynyt -elämäkerrassaan, että isän juomisen takia vanhemmat riitelivät. Sisko kävi välillä hakemassa isän baarista kotiin, jottei kotona tulisi riitoja.

– Juomiseni ei tehnyt hyvää parisuhteelle. Vaimo työskenteli opettajana, ja hänellä oli omat työkiireet ja kaksi lasta. Kun olisi pitänyt olla kotona auttamassa, olinkin naapurissa kaljoittelemassa.

Hän sanoo, että vaimoonsa hänen juomisensa on vaikuttanut eniten.

– Mutta toisaalta hän on aina ollut sitä mieltä, että en ole alkoholisti. Hänen mielestään alkoholisti on henkilö, joka on ojan pohjalla.

Miten läheisen juomiseen sitten kannattaisi puuttua?

– Olisi hyvä antaa vahva signaali, että jos jatkat juomista, tuhoat itsesi. Esimerkiksi vanhemmat saattavat mahdollistaa aikuisen lapsen juomisen tarjoamalla katon pään päälle ja sapuskaa. Ei pitäisi tehdä näin. Joku väittää, että tämä ei ole empaattista. Ehkä ei, mutta silloin ei tunneta sääliäkään. Sääli ei auta ketään.

Tyttäriensä lapsuuden Rauno Korpi menetti

Raunon ja Britan kodin eteisaulassa on kaksi isoa, iloisen värikästä maalausta. Petra ja Kiira ovat maalanneet ne pikkutyttöinä.

Nyt he ovat kolmekymppisiä ja jo vuosia asuneet muualla: Kiira New Yorkissa ja Petra Helsingissä.

– Lasten kasvatukseen en ole osallistunut. Kuva: Sara Pihlaja 2021
– Lasten kasvatukseen en ole osallistunut. Kuva: Sara Pihlaja 2021

Tyttäriensä lapsuuden Rauno menetti.

– Lasten kasvatukseen en ole osallistunut, tyttäret olivat kokonaan vaimoni vastuulla. En saa menetettyjä vuosia takaisin, ja olen vain joutunut hyväksymään, että näin kävi.

Hän sanoo, ettei ole antanut Kiiralle valmennusvinkkejäkään.

”Tärkeimmän anteeksipyynnön tein aikoinaan äidilleni.”

– Paitsi kerran sanoin, että asenne on aina valittavissa. Myönteinen asenne kannattelee paremmin kuin kielteinen. Asenne tehtävän alussa määrittelee lopputuloksen.

Lastensa suhteen hänellä on yksi iso toive: että he pysyisivät raittiina.

Entä onko hän pyytänyt anteeksi vaimoltaan ja lapsiltaan juomistaan?

– Kyllä olen, mutta tärkeimmän anteeksipyynnön aikoinaan tein äidilleni. Hän on asunut yksin isän kuoleman jälkeen, ja hänellä oli aikaa murehtia tekemisiäni.

Raunon äiti on 95-vuotias ja asuu edelleen omillaan, kerrostalossa. Joskus äiti on surrut, ettei osannut olla parempi äiti. Rauno on lohduttanut, että niissä olosuhteissa äiti teki parhaimpansa.

– Vaikka pienenä toivoin, että vanhempani olisivat eronneet, ymmärrän nyt, miksi äitini ei lähtenyt. Kuusikymmentäluvulla olisi ollut suuri häpeä jättää mies. Jälkiviisastelu ei kannata.

Millaiset jäljet risainen lapsuus jätti Raunoon?

– Joitakin jälkiä se on jättänyt, ei sille voi mitään. Ehkä olen tunne-elämältäni vammautunut, koska en osaa olla katkera enkä kaunainen enkä kateellinenkaan. Näin on ollut, ja sillä selvä.

Rauno Korpi uskoo nyt pehmeään muutokseen

Älä häiritse, auta. Nämä sanat ovat kapellimestari Jorma Panulan lausumat, ja Raunolle tärkeät.

– Meillä on tapana määritellä ja moralisoida muita ihmisiä asioista, joista kukaan ei ole kysynyt meiltä mitään. Helposti lähdemme neuvomaan ja opastamaan muita.

Viime vuonna Rauno julkaisi Pertti Tanhuan kanssa Sinullakin on oikeus onnistua -tietokirjan, joka kannustaa pehmeään muutokseen. Hän kertoo kirjassaan alkoholismistaan ja sanoo halunneensa olla avoin niin kirjassa kuin tässä haastattelussakin, jos siitä olisi jollekulle apua.

– Liikemiesten elämäkerrat – en viitsi niitä edes lukea, koska ne ovat niin kuorrutettuja. Vaillinaisia ja keskeneräisiähän me olemme hautaan saakka.

– Mielen osuus näissä asioissa on valtavan suuri. Kuva: Sara Pihlaja 2021
– Mielen osuus näissä asioissa on valtavan suuri. Kuva: Sara Pihlaja 2021

Pehmeä muutos on suunnattu kenelle tahansa elämänmuutosta yrittävälle. Siitä voi olla apua riippuvuuksien kanssa kamppailevalle mutta myös esimerkiksi ikuisille laihduttajille tai heille, jotka eivät onnistu yrityksistään huolimatta aloittamaan kuntoilua. Se tarjoaa ajattelun välineitä, joiden avulla voi pyrkiä irti epäonnistumisen kierteestä.

– Mielen osuus näissä asioissa on valtavan suuri. Pehmeän muutoksen ytimessä on löytää uusi näkökulma johonkin itselleen ehkä hankalaan asiaan, minkä jälkeen sen kanssa on helpompi elää.

Pehmeän muutoksen filosofia ei perustu vertailuun, kilpailemiseen eikä siinä tehdä ennakkosuunnitelmia. Sen sijaan etsitään lempeämpää asennetta itseen ja yritetään päästä eroon itsensä rankaisemisesta syyllisyyden ja häpeän tunteilla.

Kovasta valmentajasta pehmeäksi filosofiksi – miten tässä näin kävi? Rauno sanoo uuden ajattelutapansa olevan heijastusta oman riippuvuutensa hyväksymisestä mutta myös iän mukanaan tuomasta pehmentymisestä.

Elämän taisteluissa kamppailu alkoholin kanssa häviää kuitenkin jääkiekolle.

– Kovimmat paikat ovat olleet valmentajan työssä. Kun voitat, olet hyvä. Kun häviät, olet huono. Se on alaston totuus.

Uutta elämän sisältöä etsimässä

Vuosi sitten Rauno ja Brita ostivat kesämökin Pälkäneveden rannalta. 1970-luvun mökkiä on pitänyt korjata, ja Rauno Korpi on opetellut remonttihommia. Hän pitää huolta kunnostaan, vaikka ei kuulemma Lasse Viréniä enää päihittäisikään. Muutama hyvä ystävä riittää. Hän haluaa pysyä raittiina ja nauttia mielenrauhasta, jota on saavuttanut vanhemmiten. Hän kirjoittaa ja tekee kutsuttaessa yritysvalmennuksia, joita hän teki jääkiekkouransa jälkeen.

Hän ei ole varma, riit­tävätkö ne elämän sisällöksi.

– Eläköityminen on myös sitä, että elämä kysyy taas: Entäs nyt? Mitä tarkoituksia olisi vielä jäljellä? Se on vähän hukassa, myönnän sen.

Mutta maaliskuussa syntyy Petran vauva. Hän odottaa kovasti pian syntyvää lapsenlastaan.

– Että osaako sitä elää uudelleen sellaista, mikä ehti jäädä heiveröiseksi.

Jutussa on käytetty lähteenä Tellervo Korhosen, Anu Loukolan ja Sirkku Saarikosken artikkelia kirjasta Käyttäytymisgenetiikka – geeneistä yhteiskuntaan (toim. Antti Latvala & Karri Silventoinen)

X