Julkkikset

Ressu Redfordilla on omalaatuinen ruokarytmi: ”Harrastin sitä jo paljon ennen kuin siitä tuli trendikästä”

Muusikko Ressu Redford tekee mielellään ruokaa mutta syö erikoisen ruokarytmin mukaan.  – Raaka-aineista suosin mereneläviä, jättikatkarapuja ja mustekaloja.  Nautiskeluun kuuluu myös hyvä viini.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Vesa Tyni

– Kerran kokeilin nukahtamispilleriä ja luulin, että kuolen, Ressu Redford kertoo unettomuudestaan.

Muusikko Ressu Redford tekee mielellään ruokaa mutta syö erikoisen ruokarytmin mukaan.  – Raaka-aineista suosin mereneläviä, jättikatkarapuja ja mustekaloja.  Nautiskeluun kuuluu myös hyvä viini.

”Joskus perääni jopa syljettiin”

”Täytin heinäkuussa 60. Syntymäpäivänäni olin keikalla Tampereella ja minulle laulettiin onnittelulaulu. Juhlallisuudet olivatkin siinä. Tykkään kyllä osallistua toisten synttäreille, mutta en oikein osaa olla juhlakalu. Saati että järjestäisin itse bileet kunniakseni.

Minusta ikää ei kannata tuijottaa liikaa. Tunnen olevani edelleen fyysisesti ja henkisesti täydessä iskussa. Ainoan ikäkriisini koin 28-vuotiaana. Synttäripäivänäni katselin ulos asuntoni ikkunasta pienessä krapulassa. Yhtyeeni Bogart Co. oli juuri kuopattu, ja suunnitelmissa oli siirtyä taustajoukkoihin tuottamaan musiikkia muille. Koin olevani liian vanha poppariksi. Vähänpä tiesin!

Soolourani lähti liikkeelle vähän vahingossa. Vuonna 1990 Juha Tapaninen pyysi minua laulamaan television suklaamainokseen. Epäröin, koska en ollut aikuis-iällä esittänyt suomenkielistä musiikkia. Kävin kuitenkin studiossa vetäisemässä laulunpätkän Kuka on se oikea. Tajusimme heti, että tästä on tehtävä kokonainen biisi. Siitä tulikin valtava hitti, ja urani sai aivan uuden suunnan. Sen jälkeen en ole ikääni murehtinut.

Uudella levylläni on biisi, jossa pohditaan mitä sanoisit nuorelle itselles / joka seisoo miettien risteykses? Itse kehottaisin nuorta itseäni keskittymään enemmän koulunkäyntiin. Minä lähinnä häsläsin ja rummuttelin pulpetinkantta. Yo-tutkinnon jälkeen opiskelin kauppaoppilaitoksessa markkinointi- ja matkailulinjalla, mutta niitä hommia en ehtinyt tehdä, sillä heti valmistuttuani Bogart teki viimein läpimurron.

Tuon aikaisia kuvia katsellessa kieltämättä naurattaa. Meillä oli isot tukat, tiukat housut ja glitteriä takinliepeissä. Ompelija teki vaatteet toiveittemme mukaan, kaupastahan täällä ei sellaisia saanut. Räikeät asut täydensivät näyttävää lavashow’ta. En tosin vapaa-aikanakaan kulkenut perusfarkuissa. Vietimme paljon aikaa Tukholmassa, ja sieltä tarttui värikkäämpi pukeutumistyyli. Se aiheutti tietysti huutelua, ja joskus perääni jopa syljettiin.

Lapsille ja nuorille olimme superidoleita, mutta monille muille superinhokkeja. Aika usein sain kuulla olevani ’v-n homo’. Siinä nahka parkkiintui.

Kaikki muuttui, kun aloin tehdä musiikkia suomeksi ja ulkoinen tyylini muuttui hillitymmäksi. Jo 1980-luvun lopulla pitkä hiuskuontaloni oli jäänyt miamilaisen parturin lattialle. Minusta tuli helpommin lähestyttävä, etenkin miehille. Kun lauloin suomeksi hei, älä mee, he hoksasivat, että tuo kaverihan murehtii ihan samoja asioita kuin me. Pystyin myös tulkitsemaan tekstejä syvällisemmin äidinkielelläni, kun ymmärrän sen pienetkin vivahteet. Yleisöni laajeni, ja entisestä teini-idolista tuli aikuispoppari.”

”En ole pelännyt julkisuuden menettämistä”

”Somessa on nykyään tapana paljastaa itsestään lähes kaikki niin sisältä kuin ulkoa. Itse tiedotan Facebookissa ja Instagramissa vain työ­asioita. Kavereihini pidän yhteyttä henkilökohtaisesti.

Tulin julkisuuteen vähän päälle parikymppisenä. Imagoni takia moni varmasti kuvitteli, että olen pilvilinnoissa elävä leuhka poika. Mutta julkikuvani oli osa show’ta. Ainakin omasta mielestäni minulla on aina pysynyt jalat maassa.

En ole koskaan pelännyt julkisuuden menettämistä. Siksi minun ei ole tarvinnut tehdä epätoivoisia temppuja pysyäkseni otsikoissa. Olen luottanut siihen, että vaikka suosio välillä laskee, se kääntyy myöhemmin taas nousuun.

Popmusiikin perinteeseen kuuluu taiteilijanimen käyttö. Reddie Redfordin keksi muuan tyttö, jonka mielestä muistutin kai vähän näyttelijä Robert Redfordia. Taiteilijanimi oli ehkä yksi keino varjella yksityisyyttä, mutta en minä ristimänimeäni salaillut. Kysyjille kerroin, että olen Mäkelän Esa.

Olin ilahtunut, kun minua alettiin kutsua Ressuksi. Lapsuudessani Juhat olivat Jusseja ja Jarmot Jarppeja, mutta Esasta ei oikein saanut väännettyä lempinimeä. Nykyään lähinnä vain äiti ja pari ystävää kutsuvat minua Esaksi.

Kasvoin duunariperheessä. Isä työskenteli koko elämänsä levyseppänä Wärtsilän telakalla, äiti sairaala-apulaisena. Musiikkiurani alku oli takkuinen, ja vanhemmat jo suosittelivat, että menisin oikeisiin töihin. Kun läpimurto sitten tuli, he olivat valtavan iloisia ja ylpeitä. Äiti keräsi minusta leikekirjaa monta vuotta. Nyt hän asuu hoivakodissa, isä kuoli jo kymmenen vuotta sitten pitkään sairastettuaan.”

”Ainoa ohjenuorani kasvattajana oli rakkaus”

”Olen perusoptimisti: pyrin näkemään asiat aina myönteisessä valossa. Pettymyksiä kohdatessa en ajattele, että ’No niin, tämä oli tässä. Koskaan ei tule mitään yhtä hienoa’.

Olen saanut kokea isoja onnen hetkiä niin uralla kuin yksityiselämässäkin ja tiedän, että ne eivät koskaan jatku loputtomiin. Raskaampien vaiheiden aikana pyrin suuntaamaan katseen kauemmas horisonttiin. Lopulta onni on aina palannut.

Merkityksellisintä elämässäni ovat tietysti poikani, Frans, 23, ja Elliot, 21. En ollut enää mikään nuori sälli heidän syntyessään, lähempänä neljääkymmentä. Aikaisemmin en vain ollut riittävän kypsä isäksi ja onneksi ymmärsin sen. Kavereiden lasten varpajaisissa kuuntelin isäjuttuja päätäni pyöritellen.

Kun esikoinen sitten syntyi, maailmantuskani lisääntyi sata prosenttia. Katsoin uutisia sydän syrjälläni: tällaiseenko paikkaan olen saattanut uuden ihmisen! Alkuvaiheessa koin joskus riittämättömyyttä vanhempana. Halusin olla kaikessa mukana ja vauvan itkiessä yritin hyssytellä, mutta hän rauhoittui vasta kun pääsi äidin rinnalle. Silloin tuli hetkeksi hylätty olo. Onneksi myöhemmin minäkin olen kelvannut lohduttajaksi.

Kasvattajana olen etsinyt oman tieni. Isäni oli perinteinen suomalainen mies, hyvin hiljainen ja pidättyväinen kaveri. Lapsuudenperheessäni ei puhuttu ongelmista, eikä kyllä rakkaudestakaan. En muista isän koskaan halanneen minua, äiti hoiti tunnepuolen.

Omien poikieni kanssa olen toiminut aivan toisin. Meillä ei noudatettu mitään kasvatusmetodeja, ainoa ohjenuora on ollut rakkaus. Emme juuri asettaneet rajoja lapsille tai pakottaneet mihinkään, olemme vain luottaneet. Tuolloin ei voinut varmasti tietää, mihin se johtaa. Nyt näen, että ratkaisu oli oikea. En muuttaisi pojissani mitään.”

”Nauraminen on paras rentoutumiskeino”

”Erosin poikieni äidistä Ninasta kuutisen vuotta sitten. Se oli niin iso paukku, että hakeuduin mindfulness-ryhmään etsimään keinoja käsitellä asiaa. Optimismista huolimatta minulla on taipumus murehtimiseen. Kela päässä alkaa pyöriä illalla silloin, kun valo on sammutettu ja pitäisi käydä nukkumaan.

Kävin ryhmässä parin kuukauden ajan. Sitten sekin alkoi stressata, kun sinne piti sännätä studiolta tiettyyn kellonaikaan. Mindfulnessista jäi päällimmäiseksi mieleen neuvo ’unohda se, mihin et voi vaikuttaa’. Jos tehdyt virheet harmittavat, ne kannattaa käydä läpi ja miettiä, miten tulevaisuudessa voi toimia viisaammin. Sen jälkeen asiaan ei tarvitse palata.

Ressu Redford Annassa
– Pidän itseäni henkisesti vahvana.

Univaikeuksia oli jo ennen avioeroa. Kerran kokeilin nukahtamispilleriä ja luulin, että kuolen. Tuntui, kuin olisin vajonnut jonnekin, ja kauhoin pintaan hartiavoimin. Toiste en ole turvautunut unilääkkeisiin. Aamuöinen pyöriminen sängyssä on turhauttavaa, mutta en tunne liiemmin kärsiväni univajeesta. Pärjään jonkin aikaa 5–6 tunnin yöunilla.

Nykyään, jos pään sisäinen kela uhkaa sänkyyn käydessä käynnistyä, selaan puhelimesta vielä kerran päivän uutiset. Sitten katson Saturday Night Liven ­jenkkiversiota siihen asti, että luuri kopsahtaa otsaan. Nokkela sketsiviihde auttaa siirtämään ajatukset mukavampiin asioihin.

Hyvää oloa tuo urheilu. Pikkupojasta asti olen pelannut jalkapalloa ja lukiolaisena aloin käydä punttisalilla. Fudiksen tilalle on nyt tullut nelistään pelattava padel, eräänlainen tenniksen ja squashin yhdistelmä. Tykkään joukkueurheilusta, vain punttisalille menen yksin.

Olen harrastanut pätkäpaastoa jo paljon ennen kuin siitä tuli trendikästä. En syö aamupalaa enkä lounasta, keskitän syömiseni iltaan. Teen mielelläni ruokaa. Raaka-aineista suosin mereneläviä, jättikatkarapuja ja mustekaloja. Usein teen pastaa, thaikkuruokaa tai curryja. Nautiskeluun kuuluu myös hyvä viini.

Paras rentoutumiskeino on kuitenkin nauraminen. Kunnon naurun jälkeen tuntuu kuin olisi sportannut kunnolla, käynyt saunassa tai harrastanut hyvää seksiä. On ihanan voipunut olo.”

”Minun on tosi vaikeata olla yksin”

”Kasvoin ainoana lapsena. Koulun jälkeen minulla oli aina kauhea kiire heittää reppu nurkkaan ja lähteä ulos kavereiden kanssa. Illalla muut palasivat kotiin sisarustensa kanssa, minä jouduin menemään yksin. Ehkä juuri sisarusten puutteen takia olen aina vaalinut ystävyyssuhteita. Olen yrittänyt pitää huolen siitä, ettei parisuhdekaan tule ystävyyden väliin. Uskon, että omien ystävien kanssa vietetty aika koituu lopulta myös parisuhteen onneksi.

Minun on tosi vaikeata olla yksin. En esimerkiksi vapaaehtoisesti lähtisi yksin matkalle, haluan jakaa kokemukset. Enkä voisi kuvitellakaan viettäväni viikkoa yksin mökillä. Tulisin pois vaikka uimalla!

Lähipiiriini kuuluu lasten ja kumppanin lisäksi kymmenkunta hyvää ystävää. Kuulun miesten aamupiiriin, joka kokoontuu kahvilaan arkiaamuisin ennen töihin lähtöä. Usein kommentoimme päivän uutisia. Viimeksi puhuimme siitä, kuinka yliopisto-opiskelijoista suurin osa on nykyään naisia, ja kauhistelimme Taliban-hallinnon naisia koskevia määräyksiä. Pienen väittelyn saimme aikaan Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Voiko sellainen liitto onnistua, jossa kumppaniin tutustutaan vasta hääpäivänä? Toisaalta, minulla on omakohtaista kokemusta siitä, ettei pitkäkään seurusteluaika takaa sitä, että liitto kestää.”

”Minulta tulee helposti itku”

”Pidän itseäni henkisesti vahvana. Kestän paineita ja höykytystä aika hyvin. Työnteko on jatkunut silloinkin, kun ura on ollut suvantovaiheessa eikä minua ole näkynyt mediassa. Olen tuottanut musiikkia muille sekä tehnyt mainoksia radioon ja televisioon. Elanto on ollut taattu.

Vahvuus ei sulje pois herkkyyttä. Minulta tulee helposti itku. Uuden levyni kappale Viimeinen päivä kertoo hetkestä, jolloin ihminen miettii mennyttä elämää ja oivaltaa, että rakkauden voi myös menettää. Kun vedin biisin ekan kerran studiossa, aloin pillittää kesken kaiken. Se meni ihon alle.

Saatan itkeä myös vähän hassuissa paikoissa. Frendit on lempisarjani, ja saan aina roskan silmään, kun Chandler monien kommelluksien kautta kosii Monicaa.

Haavoittuvimmillani olen ollut tultuani jätetyksi. En silti sanoisi erojen kolhineen itsetuntoani. Niihin ei ole liittynyt niinkään itsesyytöksiä kuin suurta surua menetyksestä. Vaikka totta kai tekisin nyt joitakin asioita toisin. Olen esimerkiksi nykyään vähän parempi puhumaan asioistani kuin vielä muutama vuosi sitten.

Kumppania en ole koskaan etsinyt ostoslistan kera, että pitäisi olla tuollainen ja tällainen. Toimin impulssien mukaan: joku vain kolahtaa. Muutama vuosi sitten vierelle löytyi mukava nainen. Hänkin on eronnut ja hänelläkin on lapsia.

Jotkut haluavat perustaa uusperheen saman tien, mutta me asumme eri osoitteissa. Siinä on puolensa. Yhteistä arkea on vähemmän, mutta intohimo säilyy paremmin, kun ei olla koko ajan kylki kyljessä.

En tiedä, tuleeko mikään suru koskaan lopullisesti käsitellyksi. Mutta sen tiedän, etten enää kaipaa menneeseen. Luonteeseeni ei kuulu kyynistyminen. Missään vaiheessa en menettänyt uskoani rakkauteen.

Vielä surullisempaa kuin rakastetun menettäminen on se, ettei haavoittumisen pelossa uskaltaisi enää rakastaa. Minä uskallan.”

X