Julkkikset

Äiti arvosteli omaishoitaja Hilkka Ahteen otteita tavalla, joka herätti: ”Ymmärsin, että hellyys on tärkeämpää kuin tehokkuus”

Hilkka Ahde on aina hoitanut. Ensin lapset, sitten vakavasti sairaan miehen ja nyt muistisairasta äitiä. Itse hän haluaa aikanaan mieluummin laitokseen kuin omaishoidettavaksi.

Teksti:
Maria Mäkelä
Kuvat:
Aleksi Niemelä

– Joka aamu silittelemme, suukottelemme ja halimme.

Hilkka Ahde on aina hoitanut. Ensin lapset, sitten vakavasti sairaan miehen ja nyt muistisairasta äitiä. Itse hän haluaa aikanaan mieluummin laitokseen kuin omaishoidettavaksi.

Vuonna 63.

Alzheimerin tautia sairastava Kerttu Riikonen, 87, ei muista omaa ikäänsä eikä aina tunnista tytärtään Hilkka Ahdetta, 65, mutta Anna-lehden syntymävuosi putkahtaa hänen muististaan empimättä.

Hilkkaa naurattaa.

– Äiti on tilannut Annaa sen ensimmäisestä numerosta lähtien. Nyt hän taitaa katsoa lehdistä enää kuvat, mutta emme ole uskaltaneet lopettaa tilausta ilman hänen lupaansa.

Tänäkin aamuna Kerttu selailee lehtiä aamupalan ohessa kodissaan Helsingin Oulunkylässä. Erityisen tarkkaan hän katselee läpi entisen kotipaikkakunnan paikallislehden Valkeakosken Sanomat, ja sieltä kuolin­ilmoitukset. Tänään ei näy tuttuja.

– Syö äiti se leipä loppuun. Ja juo mehu myös, Hilkka kehottaa.

Hän on huolehtinut äidistään täyspäiväisesti pian kolme vuotta. Kun Hilkan puoliso Matti Ahde menehtyi syöpään vuonna 2019, Kerttu muutti Valkeakoskelta tyttärensä luo Helsinkiin. Jo sitä ennen Hilkka toimi äitinsä omaishoitajana viikonloppuisin seitsemän vuoden ajan oman työnsä ohessa.

– Lähdin perjantaina työpäivän jälkeen ajamaan Valkeakoskelle, jossa minua odottivat pyykit, siivous, ruoanlaitto ja äidin hoito. Sunnuntai-iltana ajoin takaisin kotiin ehtiäkseni maanantaina töihin.

Nyt on paremmin. Hilkka on jäänyt eläkkeelle ja jakaa äidin hoitovastuun yhdessä tyttärensä Tiinan, 40, kanssa. Kun Kertun muuttoa alettiin suunnitella, Tiina tarjoutui muitta mutkitta muuttamaan yhteen äidin ja mummin kanssa: ”Et sä äiti yksin tuosta selviä, mä tulen avuksi.”

Kolmen naisen yhteiselo on sujunut Hilkan mukaan yllättävän hyvin. Joskus Tiina pyörittelee silmiään sille, miten Hilkka järjestelee tavaroita ja hukkaa ne sitten. Mutta se on pientä.

– Olemme kaikki kolme aika helppoja ihmisiä.

”Ei tästä tulisi ilman Tiinaa mitään”

Kello lähestyy aamukymmentä, Tiina on lähdössä töihin. Hän työskentelee toimistokoordinaattorina Veikkauksella, jonka toimitusjohtajana Matti-isäkin aikoinaan toimi.

– Tule sitten viimeistään puoli neljä, Hilkka huikkaa eteiseen.

Neljältä Hilkan pitää olla jo kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunnan kokouksessa. Kerttua ei voi jättää hetkeksikään yksin, joten Hilkka ja Tiina vuorottelevat menojensa kanssa. Se vaatii ahkeraa kalenterointia, mutta moneen omaishoitajaan verrattuna Hilkka kokee olevansa etuoikeutettu.

Hilkka Ahde kotonaan Helsingissä.
Hilkka Ahde kotonaan Helsingissä.

– Meitä on kuitenkin kaksi jakamassa hoitovastuuta. Ei tästä tulisi ilman Tiinaa mitään.

Viime toukokuusta lähtien Kerttu on ollut yhden viikon kuussa intervallihoidossa hoivakodissa. Vapaaviikolla on suuri merkitys jaksamisen kannalta, mutta tyhjältä koti silloin tuntuu.

– Viikossa ehtii tulla kamala ikävä. Joskus itken ilosta, kun äiti tulee kotiin.

Hilkan ja Kerttu-äidin välit ovat aina olleet läheiset. Äiti oli se, joka huolehti Hilkasta ja hänen veljestään isän ollessa paljon poissa kotoa. Kun Hilkka nuorena kilpaili rytmisessä voimistelussa, liikunnanopettajana työskennellyt Kerttu toimi hänen valmentajanaan.

Aivoverenvuoto iski kymmenen vuotta sitten yllättäen. Leikkauksen yhteydessä Kerttu sai vielä kaksi aivoinfarktia ja halvaantui. Infarktien on katsottu myötävaikuttaneen myös Alzheimerin taudin syntyyn. Kertun suurin pelko oli joutua laitokseen makaamaan. Siksi Hilkalle oli aina selvää, että hän haluaa hoitaa äidin kotona – muuta vaihtoehtoa ei koskaan ollut.

Hilkka Ahde ei kaunistele omaishoitajan arkea

Tahdon kotiin. Helsinkiin muuton jälkeen oli iltoja, jolloin Kerttu itkien vaati Hilkkaa soittamaan hänelle taksin. Piti päästä kotiin laittamaan isälle ruokaa.

– Äiti piti meitä ilkeinä, kun emme päästäneet häntä lähtemään. Siinä meinasi itku päästä itseltäkin.

Kun Kerttu sai lääkityksen Alzheimerin tautiinsa, ahdistus hellitti.

Hoitotaipaleen alkupuolella Hilkka kipuili myös kaksoisroolinsa kanssa. Miten olla sekä tytär että hoitaja? Varsinkin äidin intiimialueiden hoito tuntui kiusalliselta.

– Minua on helpottanut se, että toimenpiteitä tehdessäni siirryn tietoisesti tyttären roolista hoitajan rooliin.

Hilkka ei kaunistele omaishoitajan arkea. Kun liikuntakyvyttömän aikuisen vaipat pitää vaihtaa, tehtävään varustaudutaan kumisaappain ja jälkikäteen pesun tarpeessa on koko kylpyhuone. Vanhuksen iho vaatii rasvausta, korvat putsausta, taipeet tarkkailua hautumien varalta.

– Tämä on kuin lähihoitajan työtä, jota tehdään ilman koulutusta. Riittämättömyyden tunne on välillä hirveä.

Tietysti arkeen mahtuu myös toisenlaisia hetkiä. Aamuhetket ovat Hilkalle rakkaimpia. Herättyään äiti ottaa Hilkan vastaan yllättyneenä mutta onnellisen oloisena. Hän tarttuu kädestä ja hymyilee: ”Mistä sinä tiesit, että minä täällä olin?”

– Joka aamu silittelemme, suukottelemme ja halimme. Se on tärkeää meille molemmille.

Päivisin Hilkka ja Kerttu katselevat usein päät yhdessä vanhoja valokuvia. Kerttu kuuntelee mielellään myös tyttärensä laulua eikä ole moksiskaan, vaikka esitys päättyisi välillä vollotukseen.

– Laulan äidille vanhoja kansanlauluja. Se sujuu hyvin siihen asti, kunnes vuoroon tulee Maan päällä paikka yksi on. Se saa minut aina liikuttumaan.

”Liikunnasta en suostu tinkimään, se pitää minua hengissä”

Hilkan puhelin soi, esikoispoika Timo soittaa. Pääsisiköhän Hilkka hakemaan pojanpoikaa tänään päiväkodista?

– Tänään ei käy millään, Hilkka pahoittelee. – Mutta kysypä Tiinalta!

Lapsenlapsi on Hilkan silmäterä. Joka tiistai hän tulee mummin, isomummin ja tädin luokse saunomaan ja yökylään.

– Se on ehdottomasti viikkoni kohokohta. Viime viikolla teimme pojan toiveesta Pikku kakkosen ohjeella lohipuikkoja.

Omaishoitajana, äitinä ja mummina Hilkan elämä on palapeliä, jossa kaikkia paloja ei millään saa aina kohdalleen.

– Omat hommat tuppaavat jäämään viimeiselle sijalle. Mutta liikunnasta en suostu tinkimään, se pitää minua hengissä.

Hilkka on tottunut hoitamaan kehoaan ja mieltään liikkumalla. Nuoruudessaan hän oli rytmisen kilpavoimistelun ensimmäisiä suomalaistähtiä, nykyään hän livahtaa uimahalliin hydrobiccaamaan aina kun on tilaisuus.

Hiljattain Hilkka aloitti kummina Maria Akatemian ja Miina Sillanpään säätiön Läheisenä työelämässä -hankkeessa, jonka tarkoitus on tukea työssäkäyviä läheishoivaajia. Pestissään hän aikoo painottaa erityisesti sitä, että itsestään täytyy pitää huolta, vaikka olisi kuinka kiire.

– Meistä omaishoitajista ei ole mitään hyötyä, jos olemme burnoutissa.

Hilkka haluaa puhua myös tunteista – siitä, että omaishoitotyössä kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja ymmärrettäviä. Niitä ei pidä pelästyä, ei edes hermostumista.

– Tärkeintä on tunnistaa uupumus, jolloin siihen osaa hakea apua.

Hilkan oma pinna kiristyy harvoin, mutta hän osaa heti nimetä hetken, jolloin niin helposti käy. Kiireiset lähtötilanteet ovat äidin kanssa vaikeita.

– Tyypillinen tilanne on se, että invataksi odottaa meitä pihalla ja huomaan, että äidin vaippa onkin vaihdettava.

Silloin ei auta kuin puhallella hetki ja vaihtaa ne vaipat.

”Olen iloinen, että Matti ehti viettää aikaa lapsenlapsemme kanssa”

Hilkka on aina ollut emotyyppiä. Seitsemänvuotiaana hän sylitteli onnellisena vastasyntynyttä pikkuveljeään ja alkoi hoitaa tuttujen lapsia jo 12-vuotiaana. Niin paljon lapset kiinnostivat, että Hilkka opiskeli varhaiskasvatuksen opettajaksi.

Aamulla Hilkka ja Kerttu selaavat lehdet.
Aamulla Hilkka ja Kerttu selaavat lehdet.

Mattinsa Hilkka tapasi alle parikymppisenä, ja 25-vuotiaana hän oli jo kolmen lapsen äiti. Matti matkusti paljon työnsä vuoksi, joten Hilkka oli käytännössä yksinhuoltaja. Roolijako pysyi koko avioliiton ajan. Hilkka huolehti kodista myös siirryttyään työelämään.

– Minulla on aina ollut paljon ylimääräistä energiaa. Muista huolehtiminen on minulle luonteva tapa kanavoida sitä.

Vuonna 2017 Matti oli ollut eläkkeellä vuosia ja Hilkankin eläkeikä alkoi lähestyä. Toiveissa siintelivät leppoisat päivät jossakin lämpimässä golfia pelaillen. Sitten Matti sairastui haimasyöpään. Vaikka alkujärkytys oli suuri, yli 40 vuotta rinnalla kulkeneen puolison hoitaminen tuntui Hilkasta päivänselvältä.

– Toivoimme molemmat, että Matti pystyisi olemaan kotona loppuun saakka.

Matti pysyi lähes viimeiseen asti jaloillaan ja järjissään, mutta voimat sairaus vei. Hilkka laittoi ruoat, vaikkei mies mitään voinut syödäkään, tyhjensi nesteen keuhkoista, suihkutteli ja pesi.

Viimeinen yhteinen kesä oli kaunis. Sen Hilkka ja Matti viettivät mökillä Pertunmaalla kuten aina. Syöpähoidot oli lopetettu eikä toivoa enää ollut.

– Kuolemasta emme juuri puhuneet, vaan yritimme nauttia hyvistä hetkistä parhaamme mukaan.

Matti kuoli kotonaan joulukuussa 2019.

– Siitä olen iloinen, että Matti ehti viettää aikaa lapsenlapsemme kanssa. Pojan vierailut tekivät hänet niin onnelliseksi.

Hilkka Ahde: ”Tiina on oman osuutensa tehnyt jo mummin kanssa”

Hilkka on tottunut olemaan se, joka jaksaa. Elämässä on kuitenkin ollut hetkiä, jolloin auttajasta on tullut autettava.

Vuonna 2001 Matti sai potkut Veikkauk­sen toimitusjohtajan pestistä suurta julkisuutta saaneen häirintäkohun saattelemana. Tukiessaan miestään Hilkka vajosi syvään masennukseen.

– Suuri merkitys toipumisessani oli sillä, että oli läheisiä, jotka repäisivät minut ylös sängynpohjalta ja veivät kävelylle korttelin ympäri.

Ammattilaisten apuun Hilkka on aina turvautunut mielellään. Reilut 10 vuotta sitten hänen voimisteluvuosien kuluttamaan lonkkaansa vaihdettiin tekonivel, toinen lonkka operoitiin vuosi sitten. Sitä pidempään hän on ollut toisten hoidettavana vain lastensa syntyessä; nelisenkymmentä vuotta sitten kun oli tapana, että tuore äiti ja vauva viettivät sairaalassa viikon kerrallaan. Hilkka muistelee aikaa kaiholla, joka naurattaa häntä itseäänkin.

– Olen aina viihtynyt sairaaloissa! Oli ihanaa, kun ei tarvinnut tehdä itse mitään, ruokakin tuli valmiina eteen.

Omaan hoitotahtoonsa Hilkka aikoo kirjata, että muistisairauden tai muun vanhuuden vaivan iskiessä hänet pitää kiikuttaa hoitolaitokseen.

– Olisin tyytyväinen, jos saisin seurustella muiden asukkaiden kanssa ja ottaa välillä hömpsyn konjakkia.

Tiina on tarjoutunut hoitamaan myös äitiään tarpeen joskus niin vaatiessa, mutta sen Hilkka on kieltänyt jyrkästi.

– Se olisi mielestäni liikaa vaadittu. Tiina on oman osuutensa tehnyt jo mummin kanssa.

Mutta Hilkka tuntee tyttärensä ja epäilee, että aiheesta tullaan käymään vielä keskusteluja.

– Tiinassa on aivan upeaa herkkyyttä ja empatiaa. Hän aistii tilanteita ja tarpeita monesti minua paremmin.

Miltä tuntui, kun ei tarvinnut hoitaa ketään?

Lasten aikuistumisen ja äidin sairastumisen välissä oli vuosia, jolloin Hilkka ei hoivannut ketään päätyökseen. Hän pysähtyy miettimään, miltä elämä silloin tuntui.

– Silloin oli enemmän aikaa toteuttaa itseään. Minä uppouduin työntekoon.

Hilkan ja Kertun välillä on hellyyttä.
Hilkan ja Kertun välillä on hellyyttä.

Hilkka saa yhä virtaa lukuisista luottamustoimistaan, joista eniten aikaa syö paikka Helsingin kaupunginvaltuustossa. Pitkän linjan vaikuttajana hän on tottunut siihen, että jos epäkohtaan törmätään, se korjataan. Tai ainakin siihen pyritään.

Äskettäin Hilkka sai läpi yhden itselleen erityisen tärkeän tavoitteen. Hänen aloitteensa mukaisesti Helsinki tarjoaa nyt omaishoitajille ilmaiset liikuntapalvelut kaupungin omissa liikuntapaikoissa. Askel on pieni, mutta oikeaan suuntaan.

”Ymmärsin, että hellyys on tärkeämpää kuin tehokkuus”

Kertun silmät alkavat lupsahdella. Hilkka vilkaisee kelloa, se lähestyy yhtätoista. Pian on lounas, ja sen jälkeen hän peittelee äidin päiväunille, pyyhkäisee pehmeästi poskea.

Koko ikänsä Hilkkaa on määritellyt nopeus, mutta äidin hoitaminen on opettanut hänet laskemaan kierroksiaan.

– Alkuaikoina äiti sanoi minulle kerran, että sinulla on kovat kädet. Se pysäytti. Ymmärsin, että hellyys on tärkeämpää kuin tehokkuus.

Verkkaisen päivärytmin vastapainoksi Hilkka janoaa ympärilleen elämää. He pitävät Tiinan kanssa huolta toisistaan järjestämällä kummallekin arvokkaita vapaailtoja.

– Silloin käyn konserteissa, teatterissa ja oopperassa. Se pitää minut järjissäni.

Myös ihmisten tapaaminen on aina ollut Hilkalle ilon lähde. Ehditkö käydä treffeillä?

– Ei tuollaisia saa kysellä! Hilkka huudahtaa ja nauraa päälle.

– Mutta kyllähän jokainen ihminen kaipaa kosketusta, minäkin. Ja saankin sitä ihan riittävästi. Elän täyttä elämää.

X