Julkkikset

Robin Packalen tajusi valitettavan myöhään, että hänenlaisensa kannattaa pitää päiväkirjaa: ”Välillä tekstiä tulee sivukaupalla”

24-vuotiaalla Robin Packalenilla on kymmenen vuoden kokemus siitä, miltä tuntuu olla jatkuvan huomion kohteena. – En pitkään aikaan pystynyt puhumaan niistä vuosista, koska minulla ei ollut hajuakaan, mitä tapahtui.

Teksti:
Piia Sainio
Kuvat:
Sampo Korhonen

– En käy ulkona syömässä kuin puoliksi pakotettuna.

24-vuotiaalla Robin Packalenilla on kymmenen vuoden kokemus siitä, miltä tuntuu olla jatkuvan huomion kohteena. – En pitkään aikaan pystynyt puhumaan niistä vuosista, koska minulla ei ollut hajuakaan, mitä tapahtui.

Turustahan Robin Packalen tulee? Siksi olemme sopineet tapaamisen paikkaan, johon on helppo ajaa Turun moottoritieltä Helsinkiin tultaessa. Lounaspöydässä paljastuu kuitenkin, että Robin on sompaillut tapaamiseen ihan toisesta suunnasta, suoraan keskustan ruuhkista. Hän sanoo viettävänsä suunnilleen puolet ajastaan Turussa, puolet Helsingissä. Pääkaupungissa on työt ja ystäviä, Turussa perhe ja vanhat kaverit.

– Olen pienestä saakka assosioinut Helsingin paikaksi, jonne mennään tekemään duunit.

Työelämästä 24-vuotiaalla Robinilla on jo hulppea 10 vuoden kokemus. Hän oli vain 13-vuotias, kun ensimmäinen single Frontside Ollie nosti hänet jättisuosioon Suomessa. Vaikka Robin edelleen pitää biisiä ”hemmetin hyvänä”, enää hän ei esitä sitä keikoilla. Nyt yleisölle esiintyy aikuinen Robin, joka laulaa englanniksi ja tähtää ulkomaille.

Kansainvälisille musiikkimarkkinoille ponnistaminen on koitos, joka vaatii paljon työtä – josta suurin osa tapahtuu Helsingissä. Onkohan Robin kenties muuttamassa pääkaupunkiin? Hyväntuulinen artisti ei myönnä, että olisi etsimässä asuntoa.

– Kotini on Turussa. Siellä minulla on kahvikone ja sänky. Ja hyviä frendejä asuu samassa rapussa. Mutta viihdyn kyllä Helsingissä, tunnen täältä pelkästään ihania ihmisiä. Täällä puhutaan muista kunnioittavasti. On ollut ihanaa kokea tasavertainen ajattelutapa.

Kun tarjoilija käy kysymässä englanniksi, maistuiko lohikeitto, Robin hymyilee valloittavasti, katsoo tarjoilijaa silmiin ja sanoo ”it was amazing”. Se oli uskomattoman hyvää.

– Uskon karmaan siinä, että jos on inhottava muille, ei tarvitse odottaa, että kukaan lähestyisi sinua. On tärkeää olla muille ystävällinen.

”En pitkään aikaan pystynyt puhumaan niistä vuosista”

”Urani alkuvaiheessa aloin kerätä kollegoilta nimmareita vihkoon. En koskaan ollut ujo lapsi, joten minun oli helppo lähestyä muita keikkapaikkojen takahuoneissa ja erilaisissa tapahtumissa. Jälkikäteen vähän hävettää… Et kai sä jäbä oikeesti sillä tavalla tehnyt? Mutta vihko on edelleen tallessa.

– En vain viihdy itseni kanssa niin hyvin kuin viihdyn muiden kanssa.
– En vain viihdy itseni kanssa niin hyvin kuin viihdyn muiden kanssa.

Vuosista 2012–2014 en muista mitään. Sinä aikana tein neljä studioalbumia, useita kiertueita ja esiinnyin muun muassa Helsingin Olympiastadionilla. Toki isoimmat linjat tiedän, ja joitain hetkiä muistan. Esimerkiksi sitä en unohda koskaan, kun olin Oslossa lämmittelemässä Justin Bieberiä vuonna 2013. Avasin takahuoneen oven suoraan päin Bieberiä. Hän oli siellä lasit vinossa, ja minä pahoittelin. Hän vakuutteli, ettei tässä mitään. Muistan tämän vain siksi, että se oli Justin Bieber.

En pitkään aikaan pystynyt puhumaan niistä vuosista, koska minulla ei ollut hajuakaan, mitä tapahtui. Nyt olen palauttanut asioita mieleeni pikkuhiljaa, vähän niin kuin matkan päätteeksi. Faija onneksi muistaa kaiken. Hän oli keikkareissuilla mukana, koska kuljin hänen kyydillään.

Nykyään kirjaan kohtaamiset muistiin päiväkirjaani. Välillä uppoudun kirjoittamiseen niin, että tekstiä tulee naputeltua sivukaupalla. Siis koneelle. Ei minulla mitään vihkoa ole, herranjestas! Pelkään, että hukkaisin sen.

Tajusin aloittaa kirjoittamisen valitettavan myöhään, vuoden 2017 tienoilla. Silloin jäin tauolle Suomi-musasta. Tauko oli suunniteltu eikä mikään kriisin paikka. Kirjoitin sen aikana ylioppilaaksi ja kävin armeijan. Silloin kuitenkin ymmärsin, että minun on pakko tehdä itsetutkiskelua, muuten homma rönsyilee pahasti. Minulla on tapana aloittaa turhan monta asiaa ja jättää niitä kesken. Oli saatava ajatuksia järjestykseen.

Kirjoitan päiväkirjaani siitä, keitä olen tavannut ja mitä olemme tehneet yhdessä. Kirjoitan tuntemuksistani: turhautumisesta, ilon ja surun hetkistä tai siitä, kun tuntuu, että jotain hyvää on tapahtumassa. Kirjoitan, jotta muistaisin. Tiedän, että minulla ei ole maailman paras muisti. Päiväkirjan avulla voin sitten joskus kymmenien vuosien päästä palata näihin vuosiin.

Ehkä voin myös jossain vaiheessa muodostaa itselleni kaaren ja hahmottaa, missä kohtaa omaa kaartani olen.”

Robin Packalen: ”Minulla ei koskaan ollut fiilistä, että sellainen jättisuosio olisi ollut normaalia”

”Faneilta saamaani ihailuun osasin jo alussa suhtautua neutraalisti. Ymmärsin, mistä se johtuu, ja siksi pysyin järjissäni. Ei kukaan ihaillut minua, vaan rooliani, joka minulla oli tässä musaprojektissa. Kotona äiti käski laittaa pyykit koneeseen ihan entiseen malliin. Sama koulussa: matikanläksyt oli tehtävä.

Minulle sanottiin kotona, että näin ei tule aina olemaan – homma vain sattui menemään näin, eikä tästäkään haittaa ole. Siksi minulla ei koskaan ollut fiilistä, että sellainen jättisuosio olisi ollut normaalia. On kaukana normaalista, että biisit nousevat Spotifyn kärkeen, ollaan kiertueella ja tehdään leffaa.

– Olen aina rakastanut akrobatiaa ja temppuja ylipäätään.
– Olen aina rakastanut akrobatiaa ja temppuja ylipäätään.

Vanhempani eivät ikinä lähteneet hypeen mukaan, ja se on pitänyt minun jalkani maassa. Lisäksi asiaa auttoi se, että kävin uran alkuvuosina peruskoulua. Minulla oli ystäviä, jotka olin tuntenut monta vuotta. Joten varsinaisesti mikään ei muuttunut musiikkiuran alettua. Minulle vain tuli yksi harrastus lisää: hypätä keikkabussiin ja kiertää ympäri Suomea.

Töitä oli paljon. Energia ei minulta helposti lopu, mutta joskus on niinkin käynyt. Muistan, miten kerran tulin kotiin joltain keikkareissulta sunnuntai-iltana klo 21.30 ja paiskasin kamat lattialle. En jaksanut enää. Molemmat vanhemmat tulivat halaamaan minua. Sitten menin nukkumaan ja seuraavana aamuna kouluun, elämä jatkui. Silloin on ollut todella paljon asiaa pienen pojan päässä.

Osin tuo sama mentaliteetti puhuttelee minua edelleen. Kilpailu kansainvälisillä markkinoilla on kovaa. Muistakin maista tulee persoonallisia artisteja, jotka laulavat samalla kielellä kuin minä. Se, että joudun oikeasti tekemään töitä, on mielestäni normaalia. Tämä on nyt sitä, mistä vanhemmat minulle puhuivat, kun olin pieni. Nyt, kun se työnmäärä konkretisoituu, en lyyhisty sen edessä.”

Robin Packalenin lempitemppu on tuplakorkki 1080 mute grabillä

”On freesiä vanheta, vaikka mieli on kuin pienellä pojalla. Totuin olemaan porukan nuorin – enää en välttämättä ole. Se on ihan siistiä.

Olen aina rakastanut akrobatiaa ja temppuja ylipäätään. Vielä en tietääkseni niin vanha ole, että kehityskaari menisi niiden suhteen alaspäin. Päinvastoin. Vuosi vuodelta opin enemmän temppuja ja uskallan enemmän. Varsinkin lasketellessa sen huomaa; pienenä hyppyrit näyttivät tosi isoilta, nykyään olen vähän isompi itse.

Muutaman frendin kanssa minulla on tapana käydä trampoliinipuistoissa. Semivaikea temppu, jota eniten tykkään tehdä, on tuplakorkki 1080 mute grabillä. Siinä pyöritään kaksi kertaa pään yli ja samalla kolme kertaa sivusuunnassa, ja pidetään jalan ulkosyrjästä kiinni. Kaikki tuo yhden ilmalennon aikana.

On oikeasti treenattava, että taito pysyy hallussa. Olen 183 senttiä pitkä, ja pituudesta on ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä tässä lajissa.

Teini-iässä minulla oli kömpelö vaihe. Oli festarikesä, jolloin teimme noin 20 keikkaa. Viidellä keikalla putosin lavalta. Minulla ei ollut mitään kontrollia omiin raajoihini. En hahmottanut, mihin asti jalkani yltää, kun astun eteenpäin.

Kesä päättyi Elämäni lapselle -konserttiin. Silloisen Hartwall Areenan -lava oli yli kaksi metriä korkea. Ennen lähetyksen alkua huomasin, että lavan reuna näyttää tosi tummalta. Pyysin laittamaan siihen neonväristä teippiä. No, kuinkas kävikään. Meikäläinen tipahti suorassa lähetyksessä, menin tosi pahannäköisesti aivan mukkelismakkelis. En ole varmaan koskaan noussut ylös niin nopeasti! Kapusin saman tien kamerakiskoa pitkin lavalle. Suorassa lähetyksessä putoamista ei näkynyt, koska juuri silloin satuttiin kuvaamaan yleisöä parin sekunnin ajan.”

”En käy ulkona syömässä kuin puoliksi pakotettuna”

”Moni lapsuudenfrendeistäni opiskelee yliopistossa. Itsekin olen siinä sivussa oppinut, mitä ovat sitsit ja approt. Joskus tunnen itseni tyhmän lapselliseksi heidän seurassaan. Pitkään pidin itseäni hyvin paljon aikuisempana ajattelijana kuin frendit, koska he eivät olleet joutuneet kokemaan samaa ruljanssia kuin minä. Minun oli pakko aikuistua tosi nopeasti 13-vuotiaana. Ei ole mikään pieni asia antaa haastatteluja isoille medioille tai esiintyä kymmenien tuhansien ihmisten edessä.

Tämä rumba olisi varmasti ollut raskaampaa, jos olisin ollut tyyppi, joka ei saa energiaa muista ihmisistä. Minä kärsin todella paljon yksin olemisesta. En vain viihdy itseni kanssa niin hyvin kuin viihdyn muiden kanssa.

Frendien kanssa meillä on tapana käydä ulkona nappailemassa bisseä, saunoa mökillä ja tehdä ruokaa, veneillä. Välillä penkkiurheillaan, välillä urheillaan.

Määrätyissä asioissa olen ärsyttävän nuuka. En käy ulkona syömässä kuin puoliksi pakotettuna. Kotona teen lounaaksi vaikka kanapastaa, ja usein siitä riittää vielä illaksikin. Alkoholia en ikinä osta pöytiin isoja satseja, se on vain tyhmää. Jos joku varaa padel-vuoron, olen just se jäbä, joka kiroaa sitä, miten kallista se on.

En tiedä, onko nuukuus kovin järkevää rahankäyttöä. On hyvä investoida asioihin. Omaan esitykseen ja lava-showhun olen halunnut panostaa. Shown pitää näyttää hyvältä. Sillä, syönkö hyvin, ei ole minulle mitään merkitystä.”

Robin Packalen lepää ilmassa

”Viime vuoden lopulla huomasin, että päiväni kuluivat kokonaan musiikin tekemiseen. Rakastan musiikkia yli kaiken, mutta sen lisäksi tarvitsin jotain muuta, johon suhtautua palavasti. Alkuvuonna menin moottoroidun varjoliidon kurssille, ja nyt minulla on lupa lennellä itsenäisesti taivaalla.

Aina minun on pitänyt saada jalat jollain lailla irti maasta, olen harrastanut laskovarjohyppyäkin. Tällaiselle lievästi keskittymishäiriöiselle lentäminen on hyvä harrastus, koska siihen täytyy ihan oikeasti keskittyä. On suljettava mielestä kaikki muu, mitä elämässä on meneillään.

Kun olen ilmassa, tunnen vapauden. Saan olla aivan rauhassa. Kukaan ei häiritse minua eikä tule pyytämään nimmaria tai yhteiskuvaa. Se on oma yksityinen hetkeni.

Hienoa on sekin, että tämä harrastus ei ole kenestäkään muusta kiinni, vaan voin aivan yksin lähteä vaikka aamulennolle. Pitää vain löytää tasainen pelto, josta nousta ilmaan. Monesti matkalla Turusta Helsinkiin pysähdyn puolivälissä, Salossa. Laitan kamat pellolle, repun selkään ja asettelen siiven. Valitsen musiikin kuulokkeisiin ja nousen taivaalle. Pörrään puoli tuntia, lastaan kamppeet takaisin autoon ja jatkan matkaa. Jokaisen kerran jälkeen olo on kuin olisin juonut kahdeksan kupillista kahvia.

Lentäminenhän on supervoima, josta ihminen on kautta aikojen haaveillut. Tässä harrastuksessa laitteisto on niin pieni, että minulla on sellainen olo kuin heittäisin supermieshaarniskan päälleni ja olisin kykeneväinen lentämään. Kamoon, hienoin juttu ikinä!”

”Voin luoda nahkani vielä moneen kertaan uudestaan, jos haluan”

”Ensimmäisen tatuointini otin oikeaan käteeni. Siinä lukee Best gig ever. (Paras keikka ikinä.) Samanlainen on muun muassa Blind Channelin jätkillä. Näen sen aina, kun pitelen mikrofonia lavalla. Se tuo minulle hyvän fiiliksen silloinkin, kun sataa ja yleisö on vetäytynyt sadeviittojensa alle. Aina vedetään täysillä.

Syy siihen, miksi lähdin koittamaan siipiäni kansainvälisillä markkinoilla, on se, että halusin kehittää itseäni. 19-vuotiaana mietin vaihtoehtojani. Mitä annettavaa minulla vielä olisi tässä maassa? Tekisinkö musiikkia jollekin muulle? Hakisinko levy-yhtiöön töihin etsimään uusia kykyjä? Eihän minua edes olisi otettu sinne niin nuorena!

Päätin, että minulla on aikaa tehdä, mitä ikinä huvittaa. Voin luoda nahkani vielä moneen kertaan uudestaan, jos haluan.

En ole enää lapsi enkä luontaisesti kaikkien trendien harjalla. Tämä uusi vaihe uralla on ollut äärettömän hieno ja haastava. Olen tiimini kanssa joutunut ratkomaan monenlaisia ongelmia ja käyttämään kyynärpäätaktiikkaa päästäkseni eteenpäin. Näistä englanninkielisistä uran vuosista tulee jäämään enemmän henkisiä resursseja hyödynnettäväksi kuin olisin pystynyt Suomi-urasta tulevaisuudessa ammentamaan.

Olen rakennusvaiheessa samalla tavalla kuin opiskelijat rakentavat itseään työelämää varten. Rakennan itseäni ihmisenä ammatillisesti. Koetan päästä tilanteeseen, jossa voin antaa elämän viedä enemmän kuin tällä hetkellä. Tässä vaiheessa ambitioni eivät ole perheen perustamisessa, ne ovat musiikin, uran ja ystävien parissa. Haaveilen siitä, että voisin muuttaa ulkomaille. Ehkä Tukholmaan, ehkä kauemmas. Nyt se ei ole järkevää, koska kotimaassa on niin paljon tekemistä.

Kymmenen vuoden kuluttua haluan olla maailman kovin artisti, esiintyä ympäri maailmaa, olla pop-musiikin edelläkävijä, myös pop-kulttuurin edelläkävijä, tehdä ihmisistä onnellisempia, iloisempia, energisempiä. Haluan antaa musiikin kautta ihmisille uusia tapoja ajatella.

Haluan, että jos jollain on huono päivä ja hän tulee katsomaan keikkani, sen jälkeen hänellä on hyvä päivä.”

X