Saija Tuupanen etsii edelleen sopivaa tasapainoa levon, työnteon ja liikunnan välillä.
Saija Tuupanen etsii edelleen sopivaa tasapainoa levon, työnteon ja liikunnan välillä.
Julkkikset

Saija Tuupanen on opetellut uupumuksen jälkeen vähentämään suorittamista: ”En enää kurita itseäni niin paljon kuin ennen”

Laulaja Saija Tuupanen oli ennen kova suorittaja niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Uupumisen jälkeen hän on opetellut ajattelemaan, että kaikkea mahdollista ei tarvitse jaksaa. Hyvää oloa Saija saa liikunnasta, terveellisestä ruoasta, parisuhteesta sekä kotiseutunsa Tuupovaaran metsistä.
Teksti: Anneli Juutilainen Kuvat: Liisa Valonen, Saija Tuupasen kotialbumi

Kuin edessä olisi iso metsäryteikkö, jonka juurien ja kantojen yli pitäisi räpiköidä eteenpäin. Siltä laulaja Saija Tuupasesta, 39, tuntui pitkään, kun hän ajatteli omaa elämäänsä. Uraa, ihmissuhteita ja ennen kaikkea omaa henkistä hyvinvointiaan.

Liian kiivas työtahti, kriittisyys itseä kohtaan ja kehno omanarvontunto nakersivat hänen jaksamistaan. Mutta kuluneen vuoden aikana metsän keskelle on alkanut muotoutua polku. Tie, joka johdattaa häntä eteenpäin.

– Olen hiljalleen oppinut rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen ja hyväksymään, että riitän juuri tällaisena. En tiedä olenko tällä matkalla koskaan valmis, mutta sitähän tämä elämä on: jatkuvaa kehittymistä ja eteenpäin menemistä.

Opettelu armollisempaan elämään ei ollut helppoa. Nyt Saija kertoo oman hyvinvointinsa avaimista ja siitä, millaisen matkan hän on kulkenut tähän hetkeen kohti onnellisuutta ja tasapainoa.

Kuntoilu on tärkeä osa Saija Tuupasen elämää ja hyvinvointia.

Kuntoilu on tärkeä osa Saijan elämää ja hyvinvointia.

”En enää lähde treenaamaan, jos kroppani on väsynyt”

”Liikunta on hyvinvointini kannalta ehdottoman tärkeää. Huomaan voivani huonommin, jos se jostain syystä jää pois arjestani vaikkapa kiireen vuoksi. Jos en pääse lenkille, tuntuu kuin pasmani menisivät sekaisin: en jaksa nousta ylös sängystä ja syön mitä sattuu. Liikunta pitää elämäni kasassa.

Lapsuudessani Tuupovaaran kylässä Pohjois-Karjalassa harrastusmahdollisuuksia oli mukavasti. Pelasin salibandya, harrastin yleisurheilua ja hiihdin. Isäni on aina ollut liikunnallinen eräilijä, varsinainen metsien mies. Olen perinyt aktiivisen elämäntavan häneltä.

Ratsastus on ollut minulle pikkutytöstä asti tärkeä harrastus. Korona-aikana ratsastustunneille jäi ihanalla tavalla enemmän aikaa.

Käyn kuntosalilla ja pidän porrastreeneistä lenkkeilyn lisäksi. Käyn juoksemassa niin usein kuin mahdollista – joskus joka päivä, mutta ainakin kolmesti viikossa.

Tiedostan olevani hyvin suorituskeskeinen ja melko ankara itselleni. En ole treenannut itseäni ylikuntoon, mutta olen hakenut rajojani. Joskus olen pakottanut itseni juoksulenkeille tai salille, vaikka olen ollut aivan liian väsynyt kovasta keikkatahdista.

Kymmenen vuotta sitten olin Lapin-kiertueella. Lähdin ennen keikkaa kuntosalille ja pyörryin sinne. Minut vietiin ambulanssilla sairaalaan ja kävi ilmi, että väsymys oli aiheuttanut minulle rytmihäiriöitä. Jouduin perumaan keikan ja olemaan parin viikon ajan pakkolevossa.

Kokemus pysäytti ja opetti lepäämään. Sen jälkeen olen kuunnellut kehoani ja jaksamistani herkemmällä korvalla. Enää en edes yritä lähteä treenaamaan, jos kroppani on väsynyt.”

Saija Tuupanen on opetellut meditoimaan ystävänsä kannustamana.

Saija on opetellut meditoimaan ystävänsä kannustamana. Erityisesti hän haluaisi oppia olemaan paremmin läsnä hetkessä.

”Oloni on parempi, kun syön kevyesti”

”Terveellisen ruokavalion noudattaminen auttaa minua voimaan paremmin. Aloitan aamuni kiireettömästi ja herään aikaisin, jotta saan syödä aamupalani rauhassa, juoda kahvin ja katsella auringonnousua. Syön puuroa, avokadoa ja kananmunaa. Muilla aterioilla suosin kanaa, kalaa ja salaattia, iltaisin nautin marjoja ja jugurttia. Oloni on parempi, kun syön kevyesti.

Esiintyvänä taiteilijana koen ulkonäköpaineita. Yritän harjoitella armollisuutta itseäni kohtaan joka päivä. Se ei aina ole helppoa, sillä sairastuin syömishäiriöön teini-iässä.

Olin hyvin pyöreä lapsi ja jouduin sen vuoksi koulukiusatuksi ala-asteikäisenä. Se romutti itsetuntoni. Kiusaaminen loppui, kun menin yläasteelle ja laihduin nopeassa ajassa kymmenen kiloa. Jo silloin nautin siitä, että ihmiset huomasivat minun hoikistuneen.

Sairastuin syömishäiriöön, kun aloitin kokin opinnot ammattikoulussa yläasteen jälkeen. Bulimia hallitsi elämääni useamman vuoden ajan, kunnes paras ystäväni puuttui sairauteeni.

Pyörryin myös yhden kerran koulussa. Se säikäytti minut. Silloin minun oli pakko tunnustaa terveydenhoitajalle oksenteluni. Toipuminen alkoi, kun pystyin myöntämään asian ja kertomaan asiasta vanhemmilleni.

Kun minut kruunattiin 21-vuotiaana tangokuningattareksi vuonna 2003, keikkatahti oli todella raju. Sen vuoden aikana minulle kertyi kiloja ja sain kuulla huomautuksia jenkkakahvoista ja pyöristymisestä.

Tietysti se kirpaisi. Vuonna 2005 kävin ensimmäistä kertaa terapiassa purkamassa ajatuksiani. Juttelin paljon myös äidilleni ja sisaruksilleni. Tuntui helpottavalta puhua suoraan ja rehellisesti.

Olen hyväksynyt vuosien mittaan, etten tietyllä tavalla koskaan parane syömishäiriöstä lopullisesti, vaikka pääsinkin akuutin vaiheen yli. Aina välillä se nostaa päätään ajatuksissani. Joskus minulle tulee syyllinen tunne, jos olen syönyt liikaa.

Onneksi iän myötä olen koko ajan tullut henkisemmäksi ja ulkoiset asiat ovat menettäneet merkitystään. En enää kurita itseäni yhtä paljon kuin ennen, ja terveys on tullut tärkeämmäksi arvoksi kuin kropan muodot.”

Välillä Saija Tuupanen antaa hetken itselleen. – On tärkeää muistaa hoitaa kehoaan.

Välillä Saija antaa hetken itselleen. – On tärkeää muistaa hoitaa kehoaan.

”Ein sanominen käy nyt jo hieman kepeämmin”

”Olen ollut pienestä asti suorittaja, ja kotona on kannustettu olemaan ahkera. Koulussa olin kympin tyttö ja kaikin puolin tunnollinen. Tämä piirre tuskin koskaan karisee minusta pois.

Sen seurauksena olen myös uuvuttanut itseni työelämässä. Muutama vuosi sitten tuntui, että töitä tulee ovista ja ikkunoista. Tiesin, etten voisi ottaa vastaan kaikkea, mutta tungin silti kalenterini täyteen.

Oma jaksamiseni alkoi repeillä. Bändiläiseni huomasivat uupumiseni oireet, kun purskahtelin itkuun takahuoneissa ilman mitään syytä. Pyyhin kyyneleeni, ja nousin lavalle antamaan yleisölle kaikkeni.

Silloin läheiseni puuttuivat tilanteeseen. En halunnut tehdä uupumisestani haloota, mutta minun oli pakko ottaa muutamaksi viikoksi vapaata. Palasin terapiaan. Tuntui hyvältä avata ajatuksia ulkopuoliselle taholle. Se oli vain minulle tarkoitettu suljettu paikka. Siellä opin, että pahakin tunne menee aina ohi.

Tänä päivänä yritän tasapainoilla sopivan balanssin löytämisen kanssa. Omien rajojen vetäminen ei kuitenkaan ole ihan helppoa, kun työtään rakastaa niin paljon. Nyt pyörittelen mielessäni kysymystä: miten löydän sopusoinnun levon ja työnteon ja liikunnan välillä, jotta olen parhaimmillani ja paras mahdollinen minä?

Koronapandemian aikana tuon kysymyksen äärelle oli vihdoin mahdollisuus pysähtyä. Joskus saatoin tehdä jopa 25 keikkaa kuukaudessa, jonka nyt tiedän olevan aivan liikaa. Toisaalta olen nyt kokenut myös toisen ääripään, kun esiintymiset peruttiin yli vuoden ajalta.

Uupumiseni jälkeen opettelin sanomaan ei. Vielä kymmenen vuotta sitten otin vastaan jokaisen minulle tarjotun esiintymispyynnön. Kun pari vuotta sitten kieltäydyin ensimmäistä kertaa, se tuntui pahalta. Mutta nyt se käy jo hieman kepeämmin, vaikka ei helposti.”

Saijan vanhempien koira Vili tuo valtavasti iloa elämään. Saija haaveilee myös omasta koirasta, nyt on pohdinnassa sopiva rotu.

Saijan vanhempien koira Vili tuo valtavasti iloa elämään. Saija haaveilee myös omasta koirasta, nyt on pohdinnassa sopiva rotu.

”Saan voimaa Tuupovaaran metsistä”

”Olen aina saanut turvaa ja voimaa Tuupovaaran metsistä, jos elämässäni on ollut vaikeita hetkiä. Esimerkiksi silloin kun koin vuosia sitten avioeron, menin metsään ja huusin niin lujaa kuin pystyin. Sain olla yksin hiljaisuuden ja rauhan keskellä. Sen jälkeen oli taas helpompi hengittää.

Asun nyt Helsingissä, mutta kaipaan jatkuvasti vanhempieni luokse Tuupovaaraan. Tuoksut ja rauhaisa miljöö herkistävät kotiseudullani joka kerta. Lapsuuteni vehreiden metsien keskellä oli ihana ja turvallinen.

”Eron jälkeen menin metsään ja huusin niin lujaa kuin pystyin.”

En ikinä unohda niitä hetkiä, kun sain ihan naperosta asti olla isäni kanssa istuttelemassa uusia metsiä. Isä kertoi tarinoita siitä, miten puiden taimet olisivat tarkoitettu jonakin päivänä minun lapsilleni.

Olen nelilapsisen perheen iltatähti, ja minulla on 16 vuoden ikäero nuorimpaan veljeeni. Isäni on ammatiltaan metsuri, ja äiti oli hoitoalalla koko ikänsä. He ovat jo eläkkeellä ja 76-vuotiaita. Meillä on hyvin tiivis perhe ja soittelen äitini kanssa joka päivä.

Työni puolesta minulla on jäänyt kaikki perhejuhlat välistä useiden vuosien ajan. Se on asia, jonka kanssa olen kipuillut paljon. En haluaisi joutua luopumaan jokaisesta juhlapyhästä, mutta tässä työssä se on hyvin vaikea yhtälö. Vain joulu on juhla, jonka olen aina pyhittänyt perheelleni.”

Puoliso Sami Hedberg on Saijan tärkein tukija.

Puoliso Sami Hedberg on Saijan tärkein tukija. Kesällä pari veneili ystäviensä mökille.

”Samin kautta elämääni on tullut iloa ja naurua”

”Tapaan usein ystäviäni kävely- ja juoksulenkeillä. Ne ovat terapeuttisia hetkiä, jolloin voin purkaa ajatuksiani läheisimmilleni. Monet ystävistäni asuvat kotiseudullani ja sen lähistöllä, mutta olen löytänyt myös Helsingistä uusia ystävyyksiä ja ’timantteja’ ympärilleni.

Kun urani lähti lentoon ja keikkatahti oli kova, paras ystäväni istutti minut alas ja sanoi, että olin lipumassa pois. Se pysäytti. Olen kiitollinen, että hän puhui avoimesti menettämisen pelostaan. Se vahvisti suhdettamme.

Ystävien tuki on minulle hyvin tärkeää elämän vaikeissa hetkissä. Olen ollut liikuttunut siitä, miten he jaksoivat tiedustella vointiani koronapandemian aiheuttaman työttömyyden aikana. Jos ahdistuksen tunteet nousevat mieleeni, voin koska tahansa soittaa ystävilleni. Kun saan itkeä hetken ystävälle, maailma on sen jälkeen taas vähän parempi paikka.

Elämäni tärkein tukipilari on kuitenkin avopuolisoni, stand up -koomikko Sami Hedberg. Hän seisoo rinnallani vahvana ja löytää aina oikeat sanat, jos jokin asia painaa mieltäni. Hän on rakastava mies ja hyvä kuuntelija, joka levittää ympärilleen positiivista tunnelmaa.

Ajattelen, että meitä yhdistää jonkinlainen johdatus. Rakastamme molemmat musiikkia ja laulamme ja jammailemme usein kotona keskenämme. Vietämme paljon aikaa yhteisellä kesämökillämme Karjaalla.

Onnistuimme myös yhdistämään parisuhteen ja työelämän, kun Sami ohjasi toukokuun lopussa julkaistun musiikkivideoni nimeltä Vaarallisen hyvää. Tuntui ihanalta, että hän halusi olla innokkaasti mukana minulle tärkeässä projektissa.

Samin kautta elämääni on tullut iloa ja naurua ja olen löytänyt itsestäni humoristisen puolen uudella tavalla. Hän jaksaa joka aamu kehua, miten kaunis ja suloinen olen – vaikka tukkani on pystyssä ja olen kaikkea muuta kuin parhaimmillani.

Koronapandemia vei meiltä molemmilta työt pitkäksi aikaa. Tuimme toisiamme. Molemmat kannattelivat vuorollaan, kun toisella oli vaikeampi päivä. Olemme ajatelleet, että kun tästä selviämme, niin mitä tahansa voi tulla eteen. Kriisi on hitsannut meitä entistä enemmän yhteen – olemme vahvempia kuin koskaan aiemmin.”

Juttu on julkaistu Hyvinvoinnin avaimet -sarjassa Annassa 29/2021.

X