Pihla Viitala ja Pamela Tola tutustuivat kymmenisen vuotta sitten, kun Pihla soitti etäisesti tutulle Pamelalle työasiassa. Puhelu johti salamaystävystymiseen ja yhteisen lyhytelokuvan tekoon.
Julkkikset

Samoista rooleista kilpailevat ystävykset Pamela Tola ja Pihla Viitala: ”Ystävyys punnitaan siinä, pystyykö toinen myötäelämään ja iloitsemaan kanssasi”

Kun näyttelijät Pamela Tola ja Pihla Viitala tutustuivat, tunne oli kuin voimakas ihastuminen. Toisen kanssa oli sairaan hauskaa. Kymmenen vuoden ystävyyden aikana kuherruskuukausi on mennyt ohi, mutta keskinäinen ihailu ja arvostus ovat säilyneet.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia

Pamela on myöhässä.

– Se on varmaan eksynyt. Sillä ei ole yhtään suuntavaistoa, Pihla Viitala, 35, toteaa ja vetää jalkoihinsa punaiset villasukat.

Samassa puhelin soi. Pamela Tola, 36, siellä ihmettelee, missä hän mahtaa olla. Lyhyen sananvaihdon jälkeen käy ilmi, että hän on jo pihassa.

Olemme Kaurilan tilaussaunassa Helsingin Meilahdessa. 1800-luvun lopulta peräisin oleva rakennus siirrettiin tänne alkuperäiseltä paikaltaan parikymmentä vuotta sitten. Tila on Pihlalle tuttu, sillä se ei ole kaukana hänen lapsuudenkodistaan.

Naiset halaavat pikaisesti. Pihla vilkaisee Pamelaa päästä jalkoihin:

– Ootpas sä hienona. Mä oon vaan tämmöinen tonttu, hän toteaa ja kiiruhtaa lisäämään ripsiväriä kuvausta varten.

Illalla on luvassa juhlat: Karppi-tv-sarjan kutsuvierasensi-ilta. Pihla näyttelee sarjassa nimiosaa, rikostutkija Sofia Karppia, ja Pamelan puoliso Lauri Tilkanen hänen työpariaan. Pamela esittää naista, jonka kuolemaa poliisikaksikko tutkii.

– Minäkin näyttelisin mielelläni joskus rikostutkijaa. Kyllä tämmöinen kääpiökasvuinen blondikin voisi olla poliisi tai lääkäri tai vartija, Pamela purnaa.

– No mutta saithan sä sentään esittää ruumista rikossarjassa, Pihla heittää ja molemmat tyrskähtävät nauruun.

Tällaista heidän yhdessäolonsa usein on, hellää piikittelyä, itseironiaa ja hervotonta naurua.

”Se oli salamaystävystyminen”

Kaikki alkoi yhdestä puhelinsoitosta. Kymmenisen vuotta sitten Pamela pirautti työasioissa Pihlalle. Naiset olivat ohimennen kohdanneet Teatterikorkeakoulun käytävillä. Läheisesti he eivät toisiaan tunteneet, sillä Pamela opiskeli kaksi vuosikurssia ylempänä.

Ensimmäinen puhelu kesti pari tuntia. Sen päätteeksi sovittiin tapaaminen. Kohta he olivatkin jo täyttä päätä tekemässä yhteistä lyhytelokuvaa.

– Se oli salamaystävystyminen, Pamela kuvaa.

Elma ja Liisa on Thelma ja Louise -henkinen kasvutarina, jossa päähenkilöt lähtevät automatkalle halki kesäisen Suomen ja ajautuvat rötöstelemään. Lopulta naiset joutuvat pysähtymään ja kysymään itseltään, mihin elämä heitä oikein on kuljettamassa.

Ystävyksillä oli rajaton luotto omiin kykyihinsä. He paitsi käsikirjoittivat, ohjasivat ja näyttelivät myös lavastivat ja puvustivat elokuvansa omin voimin. Leffan tekeminen oli iso ponnistus, joka vaati intensiivistä yhdessäoloa. Toiseen tutustui heti perusteellisesti.

– Ihailen Pamelan tarmokkuutta. Hän ei jää jahkailemaan vaan tarttuu heti toimeen ja siirtyy ideasta käytännön tasolle. Elma ja Liisa oli osoitus siitä, Pihla sanoo.

– Rytmimme on samanlainen, olemme nopeita ja kärsimättömiä. Viehätyin heti Pihlan spontaaniuteen, huumorintajuun ja älyyn, Pamela jatkaa.

Naiset kuvaavat suhdettaan työhön kietoutuvaksi ystävyydeksi. Koska he työskentelevät samalla alalla, toiselle ei tarvitse selostaa yksityiskohtia. Myös huumorintaju osuu yksiin. Aina ei ole tarvis edes sanoa mitään, pelkkä katse riittää.

– Jo silloin ensimmäisen puhelun aikana alkoi tuntua kuin olisin tuntenut Pamelan jo kauan. Nyt tunteesta on tullut totta ja takana on jo pitkä ystävyys.

– Olemme molemmat saaneet tehdä kiinnostavia rooleja riittävästi. Siksi kilpailuasetelma ei ole koskaan hiertänyt välejämme, Pamela sanoo.

”Oletkohan sinäkin eskimo?”

Puhe etenee Tiku ja Taku -tyyliin päällekkäin ja lomittain, toinen jatkaa saumattomasti toisen aloittamaa lausetta. Myös ulkoisessa olemuksessa on paljon samaa. Pituuseroa tosin on – Pamela on kaksitoista senttiä lyhyempi – mutta molemmilla on epäsuomalaiset pikisilmät.

– Oletkohan sinäkin eskimo – tai siis inuiitti? Siskoni teki dna-testin, jonka mukaan hänessä on 1,5 prosenttia inuiittia, Pihla paljastaa.

Ei ole tavatonta, että naiset sekoitetaan toisiinsa. Karpin kuvausten aikana ohjaaja Rike Jokela kutsui Pihlaa säännönmukaisesti Pamelaksi. Usein he ovatkin ehdolla samaan rooliin. Onko toinen koskaan napannut osan, jonka olisi itse kovasti halunnut?

– No, minä olisin halunnut kaikki Pihlan roolit! Mutta koska hän on niin saman näköinen, voin lohduttautua ajattelemalla, että minähän siinä olen, Pamela sanoo nauraen ja vakavoituu:

– Olemme molemmat saaneet tehdä kiinnostavia rooleja riittävästi. Siksi kilpailuasetelma ei ole koskaan hiertänyt välejämme. Ystävyydessä on tärkeätä voida jakaa paitsi surut ja huolet myös ilot.

Pihla myötäilee:

– Ystävyys punnitaan siinä, kenelle voi soittaa silloin, kun on saanut hyviä uutisia, vaikkapa kiinnostavan työn. Kuka pystyy myötäelämään ja iloitsemaan kanssasi?

”Anteeksi on pyydetty”

Tutustumisvaihe oli eräänlainen kuherruskuukausi. Toisessa näytti olevan pelkkiä hyviä puolia, mikään ei ärsyttänyt.

– Se oli kuin ihastumista, Pihla kiteyttää.

– Yhdessäolo oli vaan sairaan hauskaa, Pamela komppaa.

Ajan kuluessa naiset ovat huomanneet, ettei toinen sentään ihan kaikesta ajattele samalla tavalla – eikä tarvitsekaan. Erilaiset ominaisuudet täydentävät toisiaan.

– Pamela on näyttelijäntyön lisäksi tehnyt valokuvanäyttelyn ja kirjan. Häneltä olen oppinut, että kukaan ei tee puolestasi niitä asioita, joista haaveilet. Unelmat pitää toteuttaa itse.

– Pihla taas on opettanut minulle pelottomuutta. Hänet on kasvatettu niin, että hän uskaltaa haastaa ja kyseenalaistaa, Pamela kehuu.

Ystävysten perhetaustat ovat hyvin erilaiset. Pihla varttui ydinperheessä Helsingissä. Pamela menetti vanhempansa jo nuorena ja kasvoi lastenkodissa ja sijaisperheissä Joensuussa. Molemmilla on kolme täyssisarusta, Pamelalla lisäksi ”parisenkymmentä” puolisisarusta. Tarkkaa lukumäärää hän ei kuulemma muista.

– Isossa porukassa kasvamisessa on se hyöty, että oppii raivaamaan oman tilansa ja saamaan äänensä kuuluviin, Pihla toteaa.

Yhdessä työskennellessään naiset uskaltavat kinastella ja sanoa ääneen keskeneräisetkin ideat. Sanomisia ei tarvitse sensuroida, toinen kyllä ymmärtää kontekstin. Ideoita ei ikinä tyrmätä. Niistä keskustellaan, ja niitä jalostetaan yhdessä.

– Voin luottaa siihen, että Pamelalta saan rehellistä palautetta. Hän ei mielistele. Erimielisyydetkään eivät vähennä keskinäistä arvostusta.

Pamela myöntää, että ystävyydessä on ollut vaiheita, jolloin he eivät ole osanneet kommunikoida ja on syntynyt väärinkäsityksiä. Niistä on opittu.

– Nyt, jos joku toisen sanoma asia jää kaivelemaan, nostamme sen esiin heti tai ainakin soitamme perään: ”Mua jäi vaivaamaan se, kun sä sanoit…” Emme pui väärinkäsityksiä toistemme selän takana. Molemmat kertovat oman näkemyksensä tapahtuneesta, ja sitten yritetään keksiä ratkaisu.

Pihla tunnustaa olevansa kaksikosta suorasukaisempi. Hän laukoo mielipiteitään joskus harkitsemattomasti, jolloin Pamela saattaa pahoittaa mielensä.

– Pihla pystyy myös myöntämään olevansa joskus väärässä. Itse saatan olla aikamoinen jästipää. Anteeksi on pyydetty puolin ja toisin, Pamela kuittaa.

Ystävyyden alkuaikoina naiset tapasivat usein Pamelan luona, koska Pamelalla oli kaksi pientä poikaa. Myöhemmin Pihlakin tuli Astrid-tytön äidiksi.

”Joskus iskee epäilys”

Keskustelu katkeaa Pamelan puhelimen pirinään. Luurista läpi kaikuu pienen pojan ääni. ”Kuule, älä mene sinne Leeville, jos sillä on nyt se streptokokki”, Pamela opastaa. Äiti-ihmisen on otettava kantaa monenlaisiin tilanteisiin pitkin päivää.

Ystävyyden alkuaikoina Pamelalla oli jo kaksi pientä poikaa, Pihla oli lapseton. Yhteiseloon ei koskaan ole kuulunut vaihetta, jolloin he olisivat viilettäneet kahdestaan Helsingin yössä. Tapaamiset sovittiin usein Pamelan luo.

– Perheellisen saattaa olla vaikea löytää yhteistä aikaa lapsettomien kanssa. Lasten mukana oleminen ei koskaan haitannut Pihlaa, hän solahti luontevasti mukaan.

Pamela yllytti Pihlaakin lapsentekoon. Hän oli varma, että tästä tulisi hyvä äiti. Toive toteutui, kun Pihla sai reilut kuusi vuotta sitten ainokaisensa Astridin.

– Äitiys ei ole koskaan ollut minulle mikään mysteeri, enkä usko, että se on muuttanut minua ihmisenä mitenkään. Arkeen vanhemmuus on tietysti vaikuttanut. Enää ei voi toimia niin impulsiivisesti kuin perheettömänä.

Nykyään Pihla ja Pamela saattavat tavata leikkipuistossa tai pulkkamäessä. Tosin työkiireet ja perheen pyörittäminen asettavat rajoituksia yhteydenpidolle. Aikataulut menevät usein ristiin: kun toisella päättyy intensiivinen työputki, toisella alkaa.

– Joskus, kun on kulunut puolikin vuotta ilman että ehditään tavata, tulee epäilys siitä, onko ystävyys hiipunut, Pamela tunnustaa.

– Ystävyyskin on eräänlainen parisuhde, jota pitää vaalia, Pihla sanoo.

”Vaikeudet syvensivät ystävyyttä”

Kuherruskuukausi päättyi aikaa sitten, mutta ystävyys on säilynyt. Kymmenen vuoden aikana molempien yksityiselämässä on tapahtunut isoja muutoksia. Pamela on eronnut kahden ensimmäisen lapsensa isästä, mennyt naimisiin näyttelijäkollega Lauri Tilkasen kanssa ja saanut kolmannen pojan.

Pihlan avioliitto säveltäjä Kerkko Koskisen kanssa päättyi vuonna 2008. Nyt hän elää kazaktanilais-saksalaisen Alex Schimpfin kanssa, joka on Astridin isä.

– Isot kriisit on käsitelty yhdessä, ja ne ovat syventäneet ystävyyttä. On ollut helpottavaa, kun toinen kulkee rinnalla vaikeinakin aikoina, Pamela sanoo.

Pihla muistuttaa, että ystävyyskin on eräänlainen parisuhde. Myös sitä pitää vaalia. Se vaatii toisen huomioonottamista ja halua ymmärtää.

– Arvostan pitkän ystävyyden aikana syntynyttä luottamusta. Näiden vuosien jälkeenkin yhä rakastan, ihailen ja kaipaan Pihlaa, Pamela tunnustaa ja saa Pihlan silmät kostumaan.

Edellisenä päivänä Pihla oli seissyt ratikkapysäkillä hyytävässä pakkasessa, kun hänelle tuli äkisti pakottava tarve pirauttaa Pamelalle. Kännykkä oli kaivettava esiin heti silläkin uhalla, että sormet jäätyisivät.

– Pamela on niitä harvoja ihmisiä, jotka pystyvät vaivatta seuraamaan ajatuksenjuoksuani. Voin huoleti loikkia asiasta kolmanteen ja takaisin.

Ja kun Pihla soittaa, Pamela vastaa, vaikka olisi ”tilanne päällä”. Sitten hän kuuntelee, mitä ystävällä on sydämellään samalla, kun työntää makaronilaatikon uuniin, kattaa pöytää ja ohjaa koululaisia läksyjen teossa.

Pihlaa on vaikeampi tavoittaa. Hän vastailee laiskasti puheluihin ja viesteihin. Pamela on päättänyt olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti: ”Pihla nyt vain on tuollainen.”

– Pettymyksetkin kuuluvat ystävyyteen. Välillä ajattelen, että ei tämä ollutkaan sellaista kuin olin kuvitellut. Emme olekaan täysin samanlaisia emmekä ymmärräkään toisiamme täydellisesti. Mutta kypsä ystävyys hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on, Pamela sanoo.

– Tunnen, että me nyt, puolivälissä neljääkymmentä, olemme uuden vaiheen edessä. Kummallakaan ei ole enää sylivauvaa ja meillä on enemmän resursseja sekä työlle että ystävyydellemme, Pamela toteaa.

”Syökää puista persikoita, lapsukaiset”

Vanhemmiten yksinolo on käynyt molemmille naisille yhä arvokkaammaksi. Koska aika on rajallinen, on mietittävä tarkoin, kenen kanssa sen haluaa jakaa.

Pamela sanoo ymmärtäneensä, että kaikkia ihmissuhteita ei ole tarkoitettu kestämään. Jotkut kulkevat rinnalla vain osan matkaa.

– Minulla on sellainen tunne, että tämä meidän ystävyytemme tulee olemaan elämänmittainen. Energia, ilo ja hulluus, jotka meillä oli kohdatessamme, ovat yhä olemassa. Ne ovat meidän ystävyytemme voima.

Naiset innostuvat visioimaan yhteistä vanhuutta.

Pamela: Mä näen meidät jossakin ihanalla huvilalla ulkomailla. Istuttaisiin puutarhassa hedelmäpuiden alla…

Pihla: …ja ympärillä pyörisi parikymmentä lastenlasta, joille me huudeltaisiin, että ”syökää puista persikoita, lapsukaiset!”

Pamela: Tuskin me maltettaisiin ihan jouten olla. Ehkä me tehdään jatko-osa: Elma ja Liisa yhdeksänkymppisinä. Siinä ne yhä sekoilee ja etsii itseään. Ja kun ne viimein löytävät elämän tarkoituksen, ne eivät enää muista sitä.

X