Julkkikset

Samu Haber on huomannut, ettei menestys vie pois surua ja pelkoa: ”Hetken voi kuvitella olevansa jotakin suurta, mutta sitten alkaa ahdistaa”

Muusikko Samu Haber on kokenut sen, kun pankkitilillä on seitsemännumeroinen summa rahaa, mutta samaan aikaan ei ole ketään, jolle soittaa yksinäisyyden hetkellä.

Teksti:
Tyyne Pennanen
Kuvat:
Mirva Kakko

– On aikamoinen prosessi sulattaa unelman toteutuminen, Samu Haber sanoo.

Muusikko Samu Haber on kokenut sen, kun pankkitilillä on seitsemännumeroinen summa rahaa, mutta samaan aikaan ei ole ketään, jolle soittaa yksinäisyyden hetkellä.

Olen ikuinen kakara, Samu Haber sanoo ja virnistää.

– Olen sekoitus 16- ja 43-vuotiasta. En halua ikinä kasvaa aikuiseksi!

Kuin sanojensa vakuudeksi hän nostaa jalat helsinkiläisen hotellin loungen sohvapöydälle.

– Ja näitä en lakkaa käyttämästä koskaan, hän sanoo ja osoittaa Conversejaan.

Samu Haberin perustama yhtye Sunrise Avenue on yksi Suomen kansainvälisesti menestyneimmistä, kiitos läpimurron, joka tapahtui vuonna 2006 saksankielisellä markkina-alueella. Yhtye on myynyt kolme miljoonaa levyä ja esiintynyt stadioneilla ja areenoilla Euroopassa. Tänä vuonna Sunrise Avenue on tehnyt seitsemän keikkaa. Samu on kiireisten vuosien jälkeen vetänyt käsijarrun päälle.

– Minulla on hyvä olo. Elämä tuntuu turvallisemmalta ja mageemmalta kuin aikaisemmin.

Samu Haber: Olen itse biisieni suurin fani

”Olen mennyt ja tehnyt, hypännyt päin myrskyjä ja saavuttanut elämässäni paljon.

Eilen illalla istuin pianon ääressä ja sävelsin. Se on terapiaa ja samalla ihaninta, mitä musiikkiteollisuudessa voi tehdä. Olen itse biisieni suurin fani, tykkään niistä ihan sikana. Tulen aina tekemään biisejä. Urani alussa tein musiikkia enemmän teollisuuden ehdoilla. Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Heartbreak Century on ylivoimaisesti paras ja rehellisin albumini. Siinä olen eniten oma itseni.

Olen tehnyt paljon töitä menestyäkseni. Olisin hoitanut asiani aika huonosti, jos kaikkien näiden areena- ja stadionkeikkojen jälkeen olisin nyt tyhjätasku. Kun on tehnyt kovaa duunia, rahoistaan haluaa pitää kiinni. Minulla on varainhoitaja, joka hoitaa sijoituksiani, koska en jaksa seurata pörssikursseja. Työhöni liittyvät neuvottelut hoidan kuitenkin itse.

En pröystäile, mutta on kiva, kun on vähän luksusta elämässä. Minulla on kaksi BMW:tä; avoauto kesäksi ja citymaasturi talveksi. Kerään sveitsiläisiä kelloja, minulla taitaa olla seitsemän Rolexia. Euroopan ulkopuolelle lennän aina business-luokassa. Olen niin pitkä, että muuten joutuisin käymään viikon ajan kiropraktikolla lennon jälkeen!

Vaikka raha helpottaa elämää, se ei tuo onnea. Pankkitililläni on ollut seitsemän numeroa, ja olen käynyt läpi kännykkääni, eikä ole ollut ketään, kenen puoleen kääntyä. Olen ollut yksinäinen ja surullinen. Mutta olisi saattanut tuntua vielä kurjemmalta, jos lisäksi olisin ollut veloissani.

Yksin on tyhmää olla menestynyt ja vaurastunut. Siksi jaan mielelläni omastani. Tilanteeni mahdollistaa asioita esimerkiksi lapsuudenperheelleni. Ja kerran vuodessa piffaan kaverit viikoksi Alpeille. Mukaan tulee aina myös seitsemänkymppinen faijani.”

Lue myös: Samu Haber arvioi ostaneensa 10 Rolexia lahjaksi viimeisen 3 vuoden aikana – naisystäväänsä hän hemmottelee aivan eri tavalla

Samu Haber: Menestys hämmensi

”Vaikka rokkitähteys näyttää mageelta Instagramissa, sen ylä- ja alamäet on kuljettava yksin. Vertaistukea on vaikea löytää. Jos menen vaikeana hetkenä valittamaan kavereille, he katsovat Bemariani ja mageeta kämppääni ja sanovat, että hei, sinulla menee aika hyvin. Mutta menestys ei vie pois surua ja pelkoa. En tunne Ville Valoa, mutta joskus vuosia sitten olisi tehnyt mieli soittaa hänelle ja kysyä, mikä on tämä outo yksinäisyyden tunne. Halli on täynnä jengiä, mutta silti on kamala olo.

On aikamoinen prosessi sulattaa unelman toteutuminen. Yhtäkkiä saa ison yleisön ja myy kolme miljoonaa levyä. Hetken voi kuvitella olevansa jotakin suurta, mutta sitten alkaa ahdistaa.

Kun tulin kuuluisaksi, ihmisten käytös muuttui. Vanhat lukiotutut, joiden kanssa en ollut ollut missään tekemisissä, alkoivat lähettää kutsuja juhliin. Frendit sanoivat, että mennään karaokeen, vedä siellä oma biisisi. Sukulaisjuhlissa kaikki halusivat kuulla juttujani. Oikeasti olisin halunnut olla vain se vanha Samu Haber. Minulla on vain kourallinen rakkaita ja läheisiä ihmisiä. Ehkä kaksi ystävää, joille soitan, jos on vaikeaa. Viihdyn parhaiten hyvän ystävän seurassa mutta pärjään isoissakin porukoissa.”

Samu Haber sanoo, että rokkitähteyden ylä- ja alamäet on kuljettava yksin.
– Vaikka rokkitähteys näyttää mageelta Instagramissa, sen ylä- ja alamäet on kuljettava yksin, sanoo Samu Haber.

Nuoruuden erhe johti vankeustuomioon

”Nuorena häsläsin kunnolla. Lähdin 22-vuotiaana Espanjaan myymään lomaosakkeita suomalaisille. Olin junnu ja halusin esittää jotakin. Piti olla Bossin puvut ja syödä hienoissa ravintoloissa.

Lopetin hommat reilun puolen vuoden jälkeen, kun aloin epäillä firman toimintatapoja. Ihmisiä huijattiin katteettomilla lupauksilla. Palasin Suomeen. Firmaa alettiin tutkia, ja siitä tuli monen vuoden oikeusprosessi. Vuonna 2006 sain vankeustuomion talouspetoksesta, kahdeksan kuukautta ehdollista vankeutta.

Se hävetti pitkään, mutta olen kääntänyt sen voitokseni. Opin itsestäni sen, että pohkeissani riittää virtaa. Jälkimmäiset 20 vuotta olen osoittanut, että hoidan kunnolla juttuni. Oli rankkaa, että oikeusprosessi kesti niin pitkään. Aluksi ajattelin, että kukaan ei koskaan palkkaisi minua mihinkään. Pääsin kuitenkin sijoitusneuvontayhtiöön töihin ja myöhemmin account manageriksi isoon teknologiafirmaan. Molemmissa firmoissa tiedettiin tilanteestani.

Olin noin 26–27-vuotias, kun tajusin, että musiikkitähteys imi minua edelleen puoleensa. Olin soittanut 12-vuotiaasta lähtien kitaraa ja tehnyt omia biisejä. Sunrise Avenuen perustin 16-vuotiaana. Kun kävin irtisanoutumassa, pomo kysyi, mihin firmaan olen vaihtamassa. Sanoin, että en mihinkään, lähden tekemään rokkia. Joo, joo, niinhän me kaikki, hän kuittasi. Irtisanoutumiseni jälkeen istuin yksiöni sohvalla. Ajattelin, että mitä kettu tekisi metsässä, joka on sille yhtäkkiä avoin. Se voi tehdä mitä haluaa, mutta sen on pakko saalistaa rajulla otteella. Tajusin, että minunkin on painettava kovaa. Muusikkouran alku oli vaikea. Oikeusprosessi oli edelleen päällä. Piti lainata rahaa kavereilta. En saanut heti levydiiliä, vaan monta vuotta päälleni syljettiin. Ammattilaiset Suomessa sanoivat, ettei sinusta ikinä tule mitään. Vielä minä näytän teille, ajattelin.

Olen aina ollut hyvä tekemään diilejä ja neuvottelemaan. Olen enemmän myyntimies kuin laulaja. Sain levydiilin Saksasta, joka on suuri musiikkimarkkina-alue. Ensimmäinen albumini On the Way to Wonderland ilmestyi pian kolmekymppissyntymäpäivieni jälkeen toukokuussa vuonna 2006, mutta meni joitakin vuosia ennen kuin aloin pärjätä taloudellisesti. Tuntui tosi hyvältä, kun siivet alkoivat kantaa.”

Samu Haber: Esikoisena olin perheen tähti

”Rakastan lapsia. Minulla on kaksi siskontyttöä, ja käyn välillä heidän kanssaan kaupungilla hengailemassa. Minulla ei kuitenkaan ole kiire hankkia lapsia. Sauli Niinistöstä tuli isä seitsemänkymppisenä, ja ihan kivasti hänellä näyttää menevän. Aikaa on, vaikka ei minusta enää nuorta faijaa saa.

Vartuin Espoon Viherlaaksossa. Lapsuuteni oli turvallinen ja sain paljon kannustusta.

Olin 7-vuotias, kun vanhempani erosivat. Minä ja kaksi vuotta nuorempi siskoni jäimme äidin luokse asumaan. Isää näin joka toinen viikonloppu, sen takia äidistä tuli läheisempi.

Ero ei mennyt ihan taiteen sääntöjen mukaan – tarkoitan sitä, että tuohon aikaan ei osattu miettiä, miten lapsista pidetään huolta erotilanteissa. 1980-luvulla erot olivat myös vähän häpeällisiä. Ero jätti minuun jonkinlaista melankoliaa, jota olen myöhemmin ilmaissut musiikissani.

Molemmat vanhempani löysivät uuden kumppanin, ja äitini sai vielä kolmannen lapsen, ja minä sain 13 vuotta nuoremman veljen.

Esikoisena olin perheen tähti. Kaikki pyöri harrastuksieni, lätkän ja musiikin, ympärillä. Myöhemmin on tehnyt mieli pyytää sitä anteeksi sisaruksiltani, mutta kun minulla oli niin vahvat intohimot, mutsilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kuskata minua treeneihin.”

Samu Haber sanoo, että työt pitää hoitaa ja verot maksaa, mutta elämässä pitää saada nauraa!
– Työt pitää hoitaa ja verot maksaa, mutta haluan vieläkin hölmöillä ja pitää hauskaa. Elämässä pitää saada nauraa! Samu Haber sanoo.

Samu Haber ei pidä fanien lähentely-yrityksistä

”Tunnen olevani hyvässä kondiksessa ikäisekseni. Syön terveellisesti ja treenaan joka arkipäivä pari tuntia valmentajani kanssa kamppailulajeja, erityisesti taekwondoa, tai käyn yksin kuntosalilla. Lisäksi tykkään lumilautailla, pyöräillä ja vesihiihtää. Olen 192 senttimetriä pitkä ja pidän itsestäni juuri tällaisena.

Läpimurto tuntui niin siistiltä, että ensimmäiset pari vuotta bailasin hulluna. Meillä muusikoilla on ikuinen vappu. Tokan levyn ilmestymisen jälkeen huomasin, että olin lihonut. Silloin skarppasin, koska työni puolesta minun täytyy olla kunnossa. Ei keikkoja jaksa muuten vetää.

On kivaa, kun minulle tullaan juttelemaan, mutta fanikuvissa en halua enää olla. Jos päästää sata vierasta ihmistä kainaloon joka päivä, se vie kaiken energian. Eivätkä kaikki osaa käyttäytyä. Jotkut puristelevat takapuolesta, toiset yrittävät pussata. Ihan hygieniasyistäkin haluan pitää vieraat poissa iholta, koska haluan pysyä terveenä.

En koe tuollaista käytöstä seksuaalisena ahdisteluna, koska en pelkää. Se on vain halpamaista. Naiset ovat ihan samanlaisia kuin miehet. Kerran suomalaisen talk show’n naispuolinen juontaja sanoi kesken haastattelun minulle televisiossa, että sori, mä harhauduin vähäksi aikaa, kun mietin sua alasti. Jos Arto Nyberg sanoisi saman Pihla Viitalalle, siitä nousisi hirveä haloo.

Pari vuotta sitten olin piipussa. Vedin isoja keikkoja, esiinnyin Vain elämää -ohjelmassa ja Voice of Germanyssä, jota katsoi kahdeksan miljoonaa ihmistä. Parisuhde ei ollut kunnossa enkä ollut koskaan kotona. En pystynyt nukkumaan ja vedin nukahtamislääkkeitä tai puoli pulloa punaviiniä iltaisin.

Olin varma, että kuolen. Vasen käsi puutui ja kävin sydänfilmissä. Sain paniikkihäiriöitä. Rupesin pelkäämään, että kohta päässä naksahtaa.

Päätin hoitaa sovitut työt, ja sen jälkeen bändi jäi joksikin aikaa tauolle. Voice of Germanystä lähdin pois omasta aloitteestani. Tänä vuonna olen keikkaillut tietoisesti vähän.

Kolme vuotta sitten aloitin terapian. En ole kauhean hyvä tunnistamaan pelkojani ja haaveitani, mutta kun joku lypsää, ne tulevat vähän helpommin ulos.”

Testamentin tekeminen rauhoitti

”Joskus kun lentokone tärisee sivutuulessa, mietin, että oliko tämä nyt tässä. Rauhoitun, kun ajattelen, että olen tehnyt testamenttini. Ei jää mitään epäselvää. Kymmenisen vuotta sitten tein sen ensimmäisen kerran. Olin tehnyt isoja kustannussopimuksia ja aloin miettiä, että mitä niille tapahtuu, jos kuolen. En halunnut, että jengi alkaa riidellä musiikkini oikeuksista.

Vuosien varrella olen alkanut lisäillä testamenttiin asioita. Kirjoitan rakkaille ja tärkeille ihmisille pieniä terveisiä. Siellä ovat myös kaikki salasanani ja tunnuslukuni. Ja ohjeet hautajaisieni järjestämistä varten. Toivon, että ne järjestetään pienellä laivalla Helsingin edustalla ja tuhkat ripotellaan mereen. Ja niiden on oltava hauskat bileet, ei liikaa itkupillitystä! Toivoisin, että Hector soittaisi Mandoliinimies-kappaleen laivan kannella. Olisi dj, safkaa ja drinkkejä. Kaikkien pitäisi ottaa käyntikortit mukaan, jotta he voisivat verkostoitua, nauttia elämästä ja tehdä siistejä asioita.

Päivitän testamenttini joka uudenvuoden aattona ennen juhlia, olin sitten Karibialla, Australiassa, laskettelemassa tai missä vain. Siitä tulee sairaan hyvä mieli, koska ajattelen kauniita asioita ihmisistä ja sitä, mitä vuoden aikana on tapahtunut.

Kerran lensin Aasiasta kotiin, ja oli karmea myrsky. Olin eronnut ja ihan kauhuissani siitä, että paperissa oli vielä väärää infoa. Noloa, että stressasin tuollaista asiaa – mitä se minulle enää siinä vaiheessa kuuluisi! No, jatkoin Kölniin kavereiden kanssa katsomaan Bruno Marsia. Menin suoraan Hiltonin respaan läppärini kanssa ja kirjoitin uuden paperin ja pakotin vastaanottovirkailijat olemaan todistajina ja lähettämään sen kirjattuna kirjeenä Suomeen. Sitten oli taas rauhallinen olo, että nyt saa junat törmäillä.

Tällainen on suhteeni kuolemaan. Haluaisin elää pitkän elämän, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Juuri nyt elän hyvää vaihetta. Ihmissuhteissa on hyvä olla ja rakastan musiikkia, mutta en tiedä, missä muodoissa haluan tehdä sitä tulevaisuudessa. Antaa elämän tuoda, mitä se tuo.”

Juttu on julkaistu Annassa 36/2019.

X