Satu Silvo: ”Huomasin olleeni ilmainen piika”

Näyttelijä Satu Silvo on pudonnut kaksi kertaa tyhjän päälle yli nelikymppisenä. Uudet alut ovat opettaneet hänelle sen, että nainen ei saa koskaan laskea elämäänsä miehen varaan, ei henkisesti eikä taloudellisesti. 52-vuotiaana hän elää vihdoin omannäköistään elämää.

Olen edelleen lapsellisen rakastunut ja ehkä onnellisempi kuin koskaan. Meidän yhteinen arkemme on järjettömän koomista ja hauskaa, Satu Silvo sanoo ja viittaa puolisoonsa, jonka tekstiviestiin hän naputtelee naureskellen pikavastausta kesken haastattelun.

Sadun mies, Reidar Palmgren, asuu Tampereella. Sadun koti on Helsingissä, mutta yhdessä ehditään olla monena päivänä viikossa. Etäpäivinä soitellaan ja lähetellään viestejä, ja koko ajan ollaan hupsuja; innostutaan vaikka erikoisesta linnunpöntöstä tai Reidarille löytyneestä retrosta kipparihatusta.

Samalla Satu sanoo kuitenkin olevansa myös järkevämpi kuin koskaan. Hänellä on takanaan melkoinen elämänkoulu, muun muassa kaksi pitkää suhdetta, joiden jälkeen hän on joutunut aloittamaan kaiken alusta.

– Olen aloittanut elämäni kaksi kertaa tyhjän päältä uudestaan. Erot ovat opettaneet minulle sen, että jotta voi kasvaa ja uudistua, pitää tehdä itse päätöksiä. Nainen ei saa laskea elämäänsä miehen varaan, ei henkisesti eikä taloudellisesti.

Sadun itsenäistymisen elämänkoulu alkoi jo kolmekymmentä vuotta sitten, kulutusjuhlan vuosikymmenellä.

Boheemia elämää

Ruuhkavuosina, 1980-luvulla, Sadulla oli isoja rooleja elokuvissa ja teatterissa, hän meni naimisiin kansansuosikki Heikki Kinnusen kanssa, synnytti kaksi lasta ja yritti olla kaiken keskellä mahdollisimman pätevä näyttelijä ja äiti.

– Minulla oli mies, joka arvosti ja palvoi minua, mutta hän rakasti myös ystäviä ja juhlimista, Satu sanoo. Yhteinen elämä oli Sadun makuun liiankin boheemia. Hän olisi kaivannut enemmän tasaisuutta ja turvallisuutta.

Vuodet kuluivat, asiat ja tapahtumat vyöryivät päälle. Satu joutui myös fyysisesti koville. Lastensa Paavon ja Vilman syntymien jälkeen hänellä oli keskenmeno, jossa hän menetti 18-viikkoisen vauvan, ”Mortti Mortusin”. Sen jälkeen kuoli Sadun isä.

– Jäin pois vakituisesta teatterityöstä, hankin meille kesäksi saaripaikan, yritin hiljentää elämää ja etsiä suuntaa alukselle, johon piti mahtua työ, perhe ja minä itse.

Vuonna 1998 Satu joutui vakavaan rinneonnettomuuteen, jossa hänen alaruumiinsa murtui useasta kohdasta. Satu toipui onnettomuudesta, mutta hänelle jäi pysyviä kipuja, joiden kanssa oli opittava elämään.

– Olin henkisestikin epävarma itseni kanssa ja huomasin yhä useammin tuntevani huonoa omaatuntoa milloin mistäkin. Yritin elää terveellisesti, löytää omat arvoni ja olla hyvä äiti, hän sanoo.

Hän ei halunnut sitä elämää, mitä hän eli, mutta hän ei tiennyt, mihin oli matkalla. Hän opiskeli elämäntaitoja, terveellisen ravitsemuksen vaikutusta ja luontaisia kivunhoitomuotoja kuten hengitystekniikkaa ja joogaa.

– Jossain vaiheessa olin myös mukana porukassa nimeltä ”Himmeet”. Me pohdiskelimme syvällisiä ja vähän hörhöjäkin juttuja, se oli sellaista sielun haavojen hoitoa, hän sanoo naurahtaen.

Vuonna 1999 Satu perusti Kasvisravintola Silvopleen, ja vähitellen hänestä on tullut terveellisen ravinnon pioneeri Suomessa. Hän on ihastunut ajatukseen, että ruumis on ihmisen temppeli.

– Ja temppelistään täytyy pitää huolta sekä fyysisesti että henkisesti. Sitä aatetta olen saarnannut, hän sanoo.

Satu kipuili itsensä etsimisen kanssa, ja taustalla oli myös tieto siitä, että parisuhde ei ollut kunnossa. Hän opiskeli psykologiaa ja vuorovaikutustaitoja ja mietti paljon vastuullisuutta.

– Yritin selvittää, mitkä ovat omat tarpeeni ja millä ehdoilla suhde voisi jatkua. Pian tajusin, että toista ei voi muuttaa eikä toista kannata syyttää. On tehtävä itse omat päätöksensä ja otettava niistä vastuu. Vuorovaikutusta ei voi olla, jos molemmat eivät sitä halua, hän sanoo.

Rakoilevaa avioliittoa häiritsivät viimeisinä vuosina myös talousvaikeudet.

– Minua ei niinkään harmittanut se, että rahaa ei ollut, vaan olin loukkaantunut siitä, että minulle ei kerrottu kaikkea. Parisuhteessa pitää olla avoin myös talousasioissa.

Talo jäi ex-miehelle

Avioero vuonna 2002 ei ollut Sadulle hetken päätös.

– Minun olisi pitänyt erota jo aikaisemmin, mutta taistelin sinnikkäästi perheen puolesta, hän sanoo. Silti käytännön järjestelyt eivät menneet parhain päin.

Talo oli aviomiehen nimissä, joten tuntui luontevalta, että eroa haluava Satu jätti huonekalut ja kodin irtaimiston miehelleen ja muutti pieneen vuokra-asuntoon tyhjin käsin. Murrosikäiset lapset – Paavo oli silloin 15 ja Vilma 14 – jäivät lapsuudenkotiinsa isänsä luo.

Satu halusi suojata arvokkaintaan, itseään ja lapsiaan.

– Kuvittelin, että eläisimme ihanteellista yhteishuoltajuutta, jossa lapset kulkisivat vapaasti kodista toiseen ja asuisivat osittain luonani, mutta ratkaisu ei toiminutkaan niin.

Käytännössä Satu joutui eron jälkeen usein huushollaamaan perheen arkea ex-miehensä talossa, kun lasten isä oli toisella paikkakunnalla töissä.

Ilmainen piika

Vuosi eron jälkeen, 2003, Satu tapasi juristi Juha Rantasilan.

– Ihastuin hänessä turvalliseen ja selkeään asenteeseen. Hän edusti juuri sitä, mitä kaipasin boheemin taiteilijaelämän jälkeen. Tuntui hyvältä olla miehen kanssa, jonka asiat olivat kunnossa.

Satu oli iloinen ja tunsi itsensä arvokkaammaksi, kun uusi mies halusi eläytyä hänen tarinaansa ja arvosti häntä. Myöhemmin puoliso innostui lähtemään mukaan myös Satulinna-hankkeeseen.

– Siitä seurasi se, että minä uuvutin itseni työllä. Ajattelin, että kun toinen laittaa yhteiseen projektiin paljon rahaa, minäkin annan työpanokseni täysillä, Satu sanoo.

Hän sisusti linnan huoneita yhdessä asiantuntijan kanssa, hoiti markkinointia, veti kursseja, emännöi vierasryhmiä, suunnitteli kurssiohjelmia, piti luentoja, valmisti välillä aamiaisia ja lämmitti saunoja. Aina kun Satu oli paikalla, hän teki työtä aamukuudesta yömyöhään.

Puolison omistaman asunnonkin, yhteisen kodin, sisustamisesta Satu vastasi.

Aluksi hän ei edes ajatellut, että mies on varakas. Vähitellen tämän varallisuus kävi kuitenkin selväksi ja Satu tunsi itsensä oudoksi ilmestykseksi kihlattunsa pääomapiireissä. Arvomaailmat eivät oikein kohdanneet.

Sadulla oli edelleen oma kasvisravintolansa. Ehkä hän pelkäsi alitajuisesti, että jos hän menettäisi ravintolan, hän menettäisi samalla ison osan itsestään. Kaikki muu omaisuus oli miehen nimissä.

– Aloin miettiä, mitä tapahtuisi, jos miehelle kävisi jotain tai jos eroaisimme. Niinpä laitoin koko ajan hiukan rahaa säästöön ja ostin lainarahalla pienen yksiön. Halusin, että minulla olisi muutakin omaa kuin ravintola. Halusin oman elämän.

Niin siinä kävi, että seitsemän vuotta sitten Satu joutui jälleen jättämään kaiken: yhteinen koti huonekaluineen ja astioineen jäi miehelle – kuten oli jäänyt edellisessäkin erossa.

– Olin vahvasti keski-ikäinen ja jälleen tyhjän päällä. Kun myin velkaisen yksiöni, sain muutaman tonnin voittoa. Sillä pääsin alkuun, löysin vuokra-asunnon, ostin huonekalut ja perustavarat.

Satulinna jäi eron jälkeen ex-miehelle. Laskelmien jälkeen Sadulle jäi kolmentoista vuoden työstä käteen vain 410 euroa.

– Tajusin, että olin ollut vain ilmainen piika.

Lue myös:

Maija Vilkkumaa: ”Vauvaperheen väsymys ja keikka-arki olivat kuluttava yhdistelmä”
Bull Mentulan ja Maru Vaalikiven rakkaustarina: ”Suhteen alku ei ollut helppo”
Uusperheen äiti Krisse Salminen: ”Oikea kumppani saa minut tuntemaan ylpeyttä itsestäni”

Teksti: Sanna Wirtavuori
Kuvat: Niclas Mäkelä / Otavamedia

Katkelma Annan kansijutusta 30/2015