Julkkikset

Sijoituslapsensa ja äitinsä menettänyt Olga Temonen: ”Rakkaistaan pitää myös osata luopua”

Olga Temonen syntyi onnellisten tähtien alla. Näyttelijänä 
hän on jopa kärsinyt siitä, ettei ole kokenut traumoja, 
joista ammentaa työhönsä. Viime syksy toi kuitenkin elämään 
synkempiä sävyjä, kun Olgan äiti kuoli ja sijoituslapsi 
Kirppu palasi biologisen perheensä luokse.

Teksti:
Anna.fi

Olga Temonen syntyi onnellisten tähtien alla. Näyttelijänä 
hän on jopa kärsinyt siitä, ettei ole kokenut traumoja, 
joista ammentaa työhönsä. Viime syksy toi kuitenkin elämään 
synkempiä sävyjä, kun Olgan äiti kuoli ja sijoituslapsi 
Kirppu palasi biologisen perheensä luokse.

Olga Temonen, 37, tunnetaan supernaisena ja elokuvaohjaaja Tuukka Temosen vaimona, joka pystyy yhtä aikaa pyörittämään maatilaa, tekemään tv- ja radio-ohjelmia, kirjoittamaan ruokakirjoja ja pitämään blogia. Siinä sivussa hän hoitaa kotona neljää lastaan, kolmea koiraa, kahta kissaa, kahdeksaa hevosta, aasia ja alpakkaa.

Olga Temonen

Täysillä elämisen taustalla on hillitön elämänjano, mutta myös kuolemanpelko. Olga herää joka aamu ajatukseen, että tästä päivästä pitää ottaa kaikki irti ja nauttia joka hetkestä.

Suhteet: Äidistä luopuminen

”Jo siinä vaiheessa, kun menimme Tuukan kanssa naimisiin ja nyt kuusivuotias Helga syntyi, äidistä näki, ettei hän ollut kunnossa. Äidillä oli nippu erilaisia neurologisia sairauksia. Tiedostin ja ymmärsin sen, että hän menee aika nopeasti huonoon kuntoon.

Äidin hoitaminen oli minun ja isän yhteinen juttu. Vanhempani muuttivat lähellemme, 200 metrin päähän, ja äiti oli kotihoidossa siihen saakka, kunnes hänet oli pakko siirtää sairaalaan. Siinä vaiheessa minä jo patistin iskää muuttamaan Helsinkiin. Teki pahaa katsoa, kun hän vain suri äitiä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin hänestä huolissani.

Koska äiti sairasti yli viisi vuotta, ajatukseen hänen kuolemastaan ehti tottua ja tavallaan jopa toivoa, että hän pääsisi pois.

Äiti kuoli viime vuoden lopulla, 74-vuotiaana. En ole koskaan kokenut niin raskasta päivää. Oman suruni lisäksi otin kantaakseni myös isän ja sisarusteni surun.

Suurin oivallus äidin kuolemassa oli se, että koko hoitoaika unohtui saman tien. Muistan nyt vain sen terveen, entisen, lapsuuteni äidin. Jollain tavalla minusta tuli nyt aikuisempi, se vanhin sukupolvi, vaikka isä vielä elääkin. Meidän Nurmeksen tiiviin perheemme ydin oli äiti, ja nyt me olemme kaikki omillamme.

Jos jokin jäi harmittamaan, niin se, ettei äiti koskaan ehtinyt tukemaan minua äitinä olemisessa. Aloin yhtä aikaa hoitaa sekä omia lapsiani että häntä.”

Olga Temonen

Suhteet: Mukaan turvaa

”Sijoituslapsemme Kirppu tuli meille kymmenkuisena vauvana kuutisen vuotta sitten. Vaikka sijaisvanhemmuus on ollut rikasta ja ihanaa, se on ollut myös tosi hankalaa. Nykyään Kirppu asuu meillä vain viikonloppuisin. Jatkosta ei vielä tiedä, asiat hakevat yhä paikkaansa.

Lapsi, jonka lähtökohdat eivät ole ihan samanlaiset kuin muilla, on jollain tapaa ikäisiään kypsempi. Vaikka Kirpun olemuksessa ja kehityksessä näkyy, ettei elämä ole mennyt niin kuin Strömsössä, hänessä on jotain hyvin vahvaa. En ole hänestä huolissani ollenkaan, hän kyllä pärjää.

Olen tosi iloinen siitä, että olen saanut olla jo kuusi vuotta Kirpun äiti. Kun hän perjantaisin tulee, hän ensimmäiseksi kiljaisee ’äiti’ ja juoksee syliini. Olen etuoikeutettu.

Samalla haluan kuitenkin olla aikuinen ja kypsä siinä asiassa, että annan Kirpun kasvaa omiensa parissa. Koska tykkään Kirpusta ja koska hän on minun tyttöni, on oikein, että hän lähtee. Rakastamistaan ihmisistä pitää myös osata luopua silloin, kun on oikea hetki.

Sijaisvanhemmuutta leimaa sellainen lähtökohtainen ajatus, että kun lapsi pääsee sijaiskotiin, se on hänelle paras paikka. Se ei välttämättä ole niin. Jos side biologiseen vanhempaan onnistutaan säilyttämään, oma äiti on oma äiti, vaikka hän olisi vähän rikkinäinenkin. Häntä ei kukaan voi ikinä täysin korvata – minä voin toimittaa äidin virkaa, olla tukena ja kasvattaa, mutta ainakin Kirpun mielestä hänellä on vain yksi oma äiti. Niin se vain on.

Haluan kuitenkin uskoa siihen, että Kirppu kantaa koko loppuelämänsä mukanaan jotakin meistä: ohjeita, elämänasennetta ja sitä meininkiä, mitä hän meiltä sai.”

Olga Temonen

Mieli: Traumojen puute

”Elämäni oli pitkään aika helppoa. Näyttelijänä olen jopa kärsinyt siitä, ettei minulla ollut mitään traumoja, joista ammentaa. Muistan, kun parikymppisenä olin joissain näyttelijäharjoituksissa, jossa kaikki muut pystyivät parkumaan omia traumojaan. Minulla ei ollut mitään, ei mitään! En ole koskaan ollut masentunut, minulla ei edes särje koskaan päätä.

Äidin sairaus ja kuolema toivat lisää syvyyttä tunneskaalaani. Ja nyt kun minulla on omia lapsia, kaikki maailman pelot ja ahdistukset kyllä löytyvät, se repertuaari on nyt käytettävissä.

Viime syksynä lapsuudenystäväni menetti kolarissa perheensä. Emme ole nähneet kunnolla vuosiin, mutta silti tapaus järkytti minua suuresti. En pääse millään yli siitä, että elämä on niin epäreilua ja että jollekin voi käydä noin.”

Mieli: Suren nopeasti

”Vaikka syksyn aikana tapahtuikin paljon, en ole ollut mitenkään erityisen surullinen. Tapanani on vollottaa kerralla oikein kunnolla, mutta kun on lapset, ei siinä voi kovin pitkäksi aikaa jäädä nyyhkimään. Jotkut ihmiset tarvitsevat enemmän aikaa, mutta minä olen kaikessa nopea, myös suremisessa. Välillä pillahtelen itkuun, kun kuulen kappaleen, jota äiti on laulanut, mutta se kuuluu asiaan ja on pian ohi.

Kirppuakaan en osaa surra. Hänellä on sellainen elämä kuin on. Minä teen parhaani, ja sitten kaikki menee niin kuin menee.”

Teksti: Iina Alanko Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia

Katkelma Annan kansijutusta 12/2015.

X