Sari Siikander: ”En ole seurustellut eron jälkeen, vaikka siitä on jo 13 vuotta”

Teini-ikäisen tyttärensä kanssa elävä näyttelijä Sari Siikander ei ole avioeronsa jälkeen seurustellut kenenkään kanssa. – Rakkaus voi tulla, 
mutta en istu odottamassa sitä, hän sanoo.

”Isä ja äiti erosivat, kun olin 15-vuotias. Se oli minulle suuri yllätys, koska mielestäni vanhempieni suhde oli ollut aivan kunnossa. Minä ja pikkusisareni olimme jo sen verran isoja, että saimme itse valita, kumman luo jäisimme asumaan.

Minä halusin isäntyttönä isän luo, ja sisareni päätti asua äidin kanssa. Ikävää tässä oli se, että kaveruussuhteeni siskon kanssa pakostakin hieman etääntyi.

Silloin ajattelin, että minun lapseni ei ainakaan tarvitse koskaan kokea samaa. Tosin suunnittelin myös, että minulla olisi lapsia vähintään kolme. Toisin kävi.

Menin naimisiin yli kolmekymppisenä (Pirkka-Pekka Peteliuksen kanssa), ja erosimme, kun ainoa tyttäreni Josefiina oli alle vuoden ikäinen. Muutin eron jälkeen paritaloon Nurmijärvelle, ja tämä on ainoa koti, jonka Josefiina muistaa. Olen viihtynyt täällä, ja meistä on muodostunut tiivis kaksikko, hyvä kahden naisen perhe.

Siitä olen onnellinen, että lapsen isällä ja minulla on ollut koko ajan hyvät välit, ja olemme onnistuneet kasvattamaan aurinkoisen ja fiksun tytön.”

Eron jälkeen sinkkuna

”En ole seurustellut eron jälkeen, vaikka siitä on jo pian kolmetoista vuotta. Ei tunteitaan voi suunnitella, näin on vain käynyt. Kaikella on jokin tarkoitus. Harvoin asiat menevät ’by the book’.

Täytyy myöntää, että kynnys on aika korkea, ja varmasti ratkaisuuni liittyy paitsi vastuuntuntoa myös mukavuudenhalua. Uusperheeseen lähteminen vaatii melkoisesti kaikilta osapuolilta. Luultavasti miehen olisi haastavaa sopeutua tällaiseen tiiviiseen, itsenäisen naisen ja teini-ikäisen tytön huusholliin.

Totta kai naisena kaipaan miestä, mutta olen joutunut panemaan asiat tärkeysjärjestykseen. Lapsen lisäksi minulla on työ, jota rakastan, ja arki sujuu oikein hyvin ilman miestä. En tarvitse talonmiespikkaraista tai sulakkeenvaihtajaa avukseni.

En tunne olevani uhrautuja, eikä valintoihini liity suurta pettymystä tai katkeruutta miehiä kohtaan. Miehet ovat ihania! Rakkaus voi tulla, jos on tullakseen, mutta en istu odottamassa sitä.

En kadu mitään, mutta joskus mietin, että olisin voinut olla rohkeampi. Olisin voinut vaikka muuttaa ulkomaille. Olen ehkä vähän saamaton ja nössö. Kotisohvalle on niin helppoa ja mukavaa jäädä.”

Hyvää elämää yksinhuoltajana

”Uskon, että lapsi lähetetään meille, hän valitsee itse vanhempansa. Ajatus on mielestäni lohdullinen: lapsi tarvitsee jotakin minusta, olen hänelle sopiva äiti.

Oma äitini oli 18-vuotias, kun synnyin. Minä sain ainoan lapseni vasta 38-vuotiaana. Olen ollut paitsi eri-ikäinen, myös hyvin erilainen äiti kuin äitini. Hän työskenteli kotona, kunnes menin kouluun. Minä menin äitiysloman jälkeen heti töihin, ja kotona on ollut lastenhoitaja.

Tyttäreni muistuttaa minua yllättävän vähän, paitsi siinä, että tanssi on myös hänelle rakas harrastus. Olemme myös molemmat sosiaalisia ja ystävistä huolehtivaisia tyyppejä.

Lisäksi meillä on yhteinen, hiukan pimeä huumorintaju, ja me nauramme tosi paljon. Josefiina on vielä taitavampi bongaamaan koomisia tilanteita kuin minä – siinä hän on tullut isäänsä.

Hän on nyt 13-vuotias, ja hetkittäin kauhistun, että hän on jo niin iso tyttö. Tavallaan kasvatustyö on jo tehty, ei teini-ikäistä enää muuteta erityisesti mihinkään suuntaan. Silti hän tarvitsee läsnäoloa ja tukea.

Olen käynyt kaikenlaisia elämässä pärjäämisen kursseja, enkä kilahda juuri koskaan mistään, mutta kotona opit välillä unohtuvat, ja otan murrosikäisen kanssa reippaasti yhteen. Me kuitenkin sovimme nopeasti.

Josefiina on minulle myös hyvä peili ja totuudentorvi. Hän saattaa sanoa, että äiti sä et voi lähtee tollasissa vaatteissa. Onneksi saan kuulla joskus myös toisin päin: äiti nyt sä oot tosi nätti.

Olen helpottunut ja ylpeä: hän on ihana tyttö ja koko ajan aikuisempi. Tunnen koko ajan vähemmän syyllisyyttä äitiyteen liittyvistä
asioista kuten vaikka ajankäytöstä.”

Katkelma Annan kansijutusta 12-13/2016.