Suosikkikuuluttaja Anna-Liisa Tiluksen matka Himangan maalaistytöstä missiksi ja Pariisin mallimaailmaan: ”Kysyin, mikä on metro”

Anna-Liisa Tilus sai lapsuudenkodistaan hyvät eväät, jotka kantoivat maalaistytön Pariisin mallimaailmaan ja television vakiokasvoksi. Nyt kahden lapsen isoäiti kantaa huolta nuorten jaksamisesta.

Eräänä kesäisenä lauantai-iltana vuonna 1983 joukko himankalaisia nuoria hyppäsi Anna-Liisa Tiluksen pieneen Miniin ja lähti huristelemaan Lestijärvelle kohti Discoland-nimistä tanssipaikkaa. He hengailivat tanssilavan pihalla tapailemassa tuttuja, kunnes ilta sai uuden käänteen. Anna-Liisaa tultiin vetäisemään hihasta.

Discolandissa järjestettiin tuona iltana aikakauslehden nimikkotyttökilpailun aluekisa. Haluaisiko pitkä ja hoikka Anna-Liisa tulla mukaan kilpailemaan?

Anna-Liisalla oli kilpailukokemusta. Hän oli yleisurheillut ja pelannut lentopalloa. Ulkonäöllä kilpaileminen tuntui hänestä vähän kummalliselta. Kauneus on katsojan silmässä, hän ajatteli. Uteliaisuus kuitenkin voitti – ja käytännöllisyys.

– Suostuin sillä ehdolla, että pääsimme kaikki ilmaiseksi sisään, Anna-Liisa muistaa.

Ja niin hän voitti elämänsä ensimmäisen kauneuskilpailun.

Onnellinen isoäiti

Lähes 40 vuotta myöhemmin Yle TV1:n kuuluttaja Anna-Liisa Tilus, 57, istuu kerrostalokodissaan Länsi-Helsingissä ja katsoo seinälle, jolle on ripustanut valokuvia elämänsä varrelta. Teemme haastattelua koronan takia etänä Teamsissa. Anna-Liisa ottaa seinältä kuvan ja näyttää sitä kameralle.

– Tässä on nuorimman ja vanhimman lapsen välillä ikäeroa 18 vuotta.

Mustavalkoisessa kuvassa on Anna-Liisan lapsuudenperhe, kolme vanhempaa veljeä, parivuotias Anna-Liisa sekä isä ja äiti, jonka sylissä on kastepukuun puettu pikkusisko.

Hauska kuvapari seinällä esittelee Anna-Liisan omat lapset: Toisessa ovat Iina, Sauli ja Leo pieninä koululaisina. Tuoreempaan kuvaan he ovat asettuneet samoihin asentoihin aikuisina. Iina on nyt 31, Sauli 27 ja Leo 24. Pojat tunnetaan jalkapalloammattilaisina. Molemmat pelaavat muun muassa Huuhkajissa eli Suomen A-maajoukkueessa.

Toisessa vastikään otetussa kuvassa onnellisesti hymyilevä Anna-Liisa kantaa sylissään pientä vauvaa, toista lastenlastaan. Vanhempi lapsenlapsista on jo pikku koululainen.

– On ollut mielettömän hienoa oivaltaa, että minun tarinani jatkuu näissä pienissä ihmisissä, Anna-Liisa sanoo.

Tunteikas kuvien katselu päättyy äkkiä, kun kuvaruutu muuttuu söhryisen harmaaksi. Anna-Liisan kohta nelivuotias kissaneiti Ella on hypännyt kameran eteen. Siro Ella on varmasti norjalaisen metsäkissan sukua, sillä on pitkä karva ja häntä kuin pölyhuiska. Anna-Liisa maanittelee sitä väistymään ja ilmestyy taas kohta kissan takaa kuvaan.

Juna ei vienyt enää takaisin Himangalle

Moniko enää edes muistaa, että Anna-Liisa on Miss Suomi vuodelta 1984? Tv-kuuluttajana hän on työskennellyt jo reilut 25 vuotta.

Kesäiset aluekilpailut Lestijärvellä poikivat jatkomittelöitä, ja syksyllä Anna-Liisa matkusti Himangalta Helsinkiin kuvauksiin. Hän ei tuntenut Helsinkiä, eikä hänellä ollut mitään käsitystä missin tai mallin töistä. Kerran ulkomailla Ibizalla käynyt nuori nainen suunnitteli pyrkivänsä Opettajankoulutuslaitokseen.

– Helsingissä minua neuvottiin nousemaan metroon, jolla pääsisin studiolle. Kysyin, mikä on metro. Kuvaukset olivat uusi elämys. Seisoin ensimmäisen kerran elämässäni korkokengillä.

Anna-Liisa valittiin aikakauslehden kisassa valokuvaajien suosikiksi. Myöhemmin hänet houkuteltiin Miss Suomi -kisaan. Juna toi hänet taas Himangalta Helsinkiin mutta ei vienyt enää takaisin.

– Vielä kolme vuotta myöhemmin mummoni kysyi, että koska palaan kotiin. Oli pakko vastata hänelle, etten taida enää palata.

”Onneksi missi- ja mallivuoteni olivat 30–40 vuotta sitten”

Missivuoden jälkeen Anna-Liisasta tuli suosittu malli kotimaassa. Puoli vuotta vierähti myös Pariisissa, ja pari kertaa hän matkusti useammaksi kuukaudeksi Japaniin.

Muistellessaan nyt omia nuoruuden kokemuksiaan Anna-Liisa paljastaa huolensa nykynuorten jaksamisesta. Toistakymmentä vuotta jatkunut työ Lastenklinikoiden Kummit ry:ssä on syventänyt hänen kiinnostustaan asiaan.

– Nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät, ja jopa aivan pienet lapset voivat huonosti. Johtuuko se siitä, että nuoret joutuvat nykyisin paljon tiukemmille kuin ennen?

Anna-Liisa ei väitä, etteikö nuorilta olisi ennenkin vaadittu paljon, mutta vaaditaanko heiltä nykyisin jopa liikaa? Ainakin maailma tuntuu pyörivän kaiken aikaa kiihkeämmin, eikä se voi olla heijastumatta lapsiin.

– Saimme ennen olla lapsia pidempään kuin nyt, Anna-Liisa sanoo.

– Saimme olla rauhassa keskeneräisiä. Oli sallittua käyttää aikaa sen miettimiseen, mitä haluamme tehdä ja miksi tulla. Ei ollut kauhea kiire päättää ja pärjätä.

Anna-Liisaa kauhistuttaa, miten aikaisin nuoret nykyisin joutuvat tekemään tulevaisuuttaan koskevia päätöksiä. Heiltä vaaditaan aikuismaista selviytymistä ennen kuin heillä on siihen edellytyksiä. Kovien vaatimusten edessä nuoret ahdistuvat, pelot kasvavat ja he voivat huonosti.

Anna-Liisa sanoo olleensa onnekas, että hänen missi- ja mallivuotensa olivat 30–40 vuotta sitten.

– Olin silloin vielä hyvin keskeneräinen. Tiesin, että edessä on paljon asioita, mutta niille tuntui olevan aikaa ja tilaa. Sain kokea, kehittyä ja oppia rauhassa.

Futismutsius oli ihanaa

Anna-Liisa puhuu mielellään myös yhteisöllisestä vanhemmuudesta. Hän on kokenut sen ilot ja edut sekä omassa lapsuudessaan että kasvattaessaan omia lapsiaan.

– Isäni vanhemmat asuivat Himangalla kanssamme samassa taloudessa koko lapsuuteni ajan. He olivat meille lapsille läheisiä ja kantoivat meistä vastuuta vanhempiemme tukena.

Anna-Liisa tuntee kasvaneensa maaperässä, josta hän sai vahvan uskon siihen, että pärjää, eikä hänellä ole mitään pelättävää. Se auttoi, kun hän maalaistyttönä lähti maailmalle. Hänellä oli paljon tervettä maalaisjärkeä ja jalat maassa.

– Minulla oli vahvat henkselit ottaa vastaan kaikki, mitä tuli. Uskalsin kohdata uudet ihmiset, jutella heidän kanssaan ja kuunnella heidän juttujaan. Silloin myös heidän oli helppo kohdata minut, hän sanoo.

Myöhemmin Anna-Liisa koki ihanaa yhteisöllisyyttä futismutsina poikiensa jalkapallotreeneissä tapaamiensa vanhempien kanssa.

– Ystävystyimme kentän laidalla. Olemme edelleen ystäviä ja tapaamme toisiamme, vaikka monen lapset ovat jo lopettaneet pelaamisen, eikä yhteisiä treenejä enää ole.

Lasten vielä harrastaessa he jakoivat kuljetusvuoroja treeneihin. Samalla he jakoivat kasvatusvastuuta. Kaikki vanhemmat tiesivät, keiden kanssa heidän lapsensa liikkuivat ja mitä kouluja kaverit kävivät. Jos jollakin oli ongelmia, niistä uskallettiin puhua.

– Olisi ollut yllättävää, jos olisin tuolloin loukkaantunut siitä, että joku puuttuu minun lasteni asioihin.

Myös lapset kasvoivat tukemaan toisiaan ja ottamaan vastuuta. He tiesivät, miten läksyt täytyy tehdä, jotta koulu sujui, miten urheilijan oli syötävä jaksaakseen, tai miten piti nukkua, jotta pelit ja treenit kulkivat.

– Lapset kasvoivat yhdessä urheilijoiksi.

Lasten varttuessa Anna-Liisa käytti paljon aikaansa heidän harrastuksiinsa.

– En harmittele sitä lainkaan. Opin samalla raivaamaan omaa aikaa. Kun vein pojat treeneihin, juoksin heitä odottaessani itse tunnin lenkin.

”Ero oli surullinen asia, mutta selvisimme siitä hyvin”

Avioliitto lasten isän Antti Väisäsen kanssa päättyi 2010-luvun alussa.

– Ero oli surullinen asia, mutta olen myös iloinen siitä, miten hyvin olemme siitä selvinneet. Meillä on hyvät välit ja toimimme molemmat lastemme ja lastenlastemme parhaaksi.

Anna-Liisa on seurallinen ja hän nauttii ystävistään, mutta hänen on helppo olla myös itsekseen. Kysymykset uudesta suhteesta hän kiertää.

– On ihanaa, että minulla on koti, jonne lapsillani on avaimet. He voivat mennä ja tulla niin kuin haluavat.

Himangalle Anna-Liisalla on ollut tapana ajaa pari kertaa vuodessa. Viime syksynä hänen isänsä kuoli kannuslaisessa hoitokodissa 95-vuotiaana.

– On hurjaa tajuta, että olen nyt vanhinta elossa olevaa sukupolvea. Elämä on kaari, ja menen jo sen alenevalla puolella.

Isän kuolinvuoteen ympärille Anna-Liisa kokoontui neljän sisaruksensa kanssa. Siitä jäi hyvä muisto.

– Viimeinen viikko isän luona lähensi meitä sisaruksia paljon. Kaikki vanhat teini-iän hankaukset unohtuivat.

Äitinsä Anna-Liisa menetti jo vuosia sitten. Äiti sairastui Alzheimerin tautiin noin 65-vuotiaana ja menehtyi 72-vuo­tiaana vuonna 1997.

– Kun äiti sairastui, minulle tuli hätä kysellä häneltä mahdollisimman paljon kaikenlaista. Halusin tietää, mikä oli ollut hänelle rakkain laulu, miten hän teki suolakurkkuja, istutti porkkanat tai mikä oli hänen taikinajuurensa salaisuus. Äiti oli käytännön asioissa valtavan taitava.

Aina ajaessaan sairastavan äitinsä luota takaisin Helsinkiin Anna-Liisa itki valtoimenaan.

– Oli niin surullista, kun äiti katosi koko ajan kauemmaksi. Tuntui kuin hän olisi valunut pois sormieni läpi.

Vastaavassa tilanteissa oleville Anna-Liisa haluaa muistuttaa, että Alzheimer-potilas katoaa myös itseltään. Hän ei jankkaa asioita tai ole tunnistamatta läheisiään omasta tahdostaan. Läheisiltä vaaditaan voimia ymmärtää tilanne ärsyyntymättä.

– Lohdullista äidin kanssa oli, että kun enää ei ollut sanoja, oli kosketus. Äitini oli ollut hyvä tekemään käsitöitä. Lähes loppuun asti tuntui, että koskettamalla hän tavoitti jotakin tuttua. Joskus se oli läheisen käsi, joskus kangas, jota hän tunnusteli.

Menetyksiinsä Anna-Liisalla on ollut taito suhtautua realistisesti.

– Me kaikki synnymme tänne ja myös lähdemme täältä pois. On tärkeää oppia elämään tätä hetkeä ja nauttia siitä, mitä meillä on tässä ja nyt, hän sanoo.

Kuuluttajan työhön kuuluu myös markkinointia ja toimittamista

Tv-kuuluttajana Anna-Liisa on päätynyt työhön, jossa hän voi käyttää hyödyksi kaikkea elämän varrella oppimaansa. Esiintymiskokemusta tuli missi- ja mallivuosina. Kun esikoinen Iina oli parivuotias, Anna-Liisa pääsi Helsingin yliopistoon opiskelemaan logopediaa eli puheterapiaa. Myöhemmin hän suoritti tiedottajan tutkinnon.

– Tv-katsojille näyn ruudussa, mutta ruututyöskentely on vain osa työtäni. Me kuuluttajat kuulumme TV1:n markkinointitiimiin ja osallistumme ohjelmien markkinointikampanjoiden suunnitteluun ja toteutukseen.

Anna-Liisan vakituiset kollegat Yleisradiossa ovat Maria Jungner ja Nina Sevelius. Heistä Anna-Liisa on ollut talossa pisimpään. Hän houkutteli kuuluttajaksi myös Ninan, joka on omaa sukuaan Rekola ja Miss Suomi vuodelta 1983. Naiset ovat vanhat ystävät. Anna-Liisan missivuoden aikana he asuivat yhdessä. Tiimiin kuuluu myös kaksi freelance-kuuluttajaa, Gedi Lindahl ja Minna Jylhä.

Ruutuvuoroa varten tarvitaan toimittajan taitoja.

– Kokoamme kuulutusta varten ohjelmiin liittyvää tietoa kaikista mahdollisista tietolähteistä ja tiivistämme siitä tekstin, jonka on oltava hyvää puhuttua kieltä. Viestissä on oltava sopivasti sekä tietoa että tunnetta. Niitä vahvistamme valitsemalla ohjelmaesittelyihin taustakuvia ja tekemällä tekstigrafiikat. Kollegoidensa kanssa Anna-Liisa päivittää myös kuuluttajien somekanavia.

Kuuluttajat vastaavat itse ulkonäöstään ruudussa. Esiintymisvaatteet ovat usein omia, ja he meikkaavat itse itsensä.

”Ehkä leikkautan vielä terrieritukan”

– Sen minkä olen menettänyt kasvojen sileydessä, olen saanut takaisin elämänkokemuksena, Anna-Liisa vastaa uteluun, miten hän hoitaa ulkonäköään ja on sinut ikääntymisen kanssa.

– Nukun riittävästi ja hoidan kuivaa ihoani. Ikääntyvän ihon hoitoon tarkoitettuja tuotteita en juuri käytä. Ne tuntuvat vielä liian raskailta. Levitän kasvoilleni yrtti- tai ruusuöljyä ja lisään apteekin kosteusvoiteita. Näin olen löytänyt hyvältä tuntuvia, kosteuttavia yhdistelmiä.

Anna-Liisa ulkoilee päivittäin kävelemällä työmatkansa Pasilaan ja takaisin.

– Talvella olen hyötyliikkuja, kesäisin golfaan ystävien kanssa.

– Elän aika vaatimattomasti. Jos johonkin tuhlaan, niin ehkä sitten kampaajaan.

Anna-Liisa heilauttaa hyvin leikattuja hiuksiaan.

– Ehkä otan jossakin vaiheessa muutaman kuukauden sapattivapaan ja annan hiusteni kasvaa niitä värjäämättä. Sitten leikkautan samanlaisen harmaan terrieritukan kuin brittinäyttelijoillä Judi Denchil­lä ja Helen Mirrenillä. He ovat upeita aikuisia naisia.

Juttu on ilmestynyt Annassa 6/2022.