Julkkikset

Superhittien tekijä Matti Mikkolasta tuli isä 42-vuotiaana: ”Monet luovan alan ihmiset pelkäävät, että jälkikasvun myötä työtilaisuudet menevät sivu suun ja itseilmaisu unohtuu”

Tehosekoitin-yhtyeessä uransa aloittanut Matti Mikkola on aina halunnut tehdä asiat omalla tavallaan. Yhteistä taivalta arkkitehtipuolison kanssa on takana jo kuusitoista vuotta. Isä Matista tuli toissa vuonna, 42-vuotiaana. – Ehdimme elää pitkään lapsettoman parin boheemia elämää.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Tommi Tuomi, OM-arkisto

Puhelimen näytölle ilmestyy kaistale otsaa ja vaalea hiuskiehkura. Taustalla vilkkuu männynrunkoja. Sitten ruudun täyttää Matti Mikkolan, 44, hieman väsyneen näköinen naama.

Mikkola ottaa hallituksen eristyskehotuksen tosissaan ja haluaa tehdä haastattelun puhelimitse. Perhe on paennut korona-arkea kotoaan Etelä-Helsingistä Lahden lähellä sijaitsevalle mökille.

Täällä arki on kaikkea muuta kuin tylsää. Lähimaastossa käydään jos minkälaista soidinmenoa. Aamutuimaan Matti pääsi todistamaan ilmataistelua, jossa kaksi varista hätyytteli varpushaukkaa. Siipiä ja nokkia sisältävä pyörremyrsky eteni mekastaen talon yläpuolelta kauas horisonttiin.

Taistelua on käyty myös sisällä mökissä. Kaksivuotias Mikkola junior saapui aamupesulta tupaan kelteisillään ja huvitti itseään pakenemalla pukijoita selkä kaarella ympäri takkaa. Ensimmäisen tarjotun aamupalan, karjalanpiirakan ja kananmunan, poika lähetti ilmassa takaisin keittiöön. Toinen yritys, kiisseli ja muroja, sentään kelpasi.

– Olen hämmästellyt kavereiden muksuja, jotka syövät kiltisti lautasensa tyhjäksi. Meillä nousee infernaalinen älämölö, jos kurkku on leivällä väärinpäin. Pöydän ympärille pitää varata kaikki mahdolliset lelut ja suunnilleen sirkus pyörimään, ennen kuin ruoka uppoaa, isä päivittelee.

Ei ihme, että hänellä on pussit silmien alla.

Matti Mikkola

Matti Mikkolasta tuli isä kaksi vuotta sitten. – Tällä hetkellä hienointa on seurata, kuinka aika geneerisestä vauvapallerosta alkaa kehittyä persoona.

Perheen toimeentulosta Matti Mikkolan ei onneksi tarvitse kantaa huolta edes korona-aikana, niin vapaa taiteilija kuin onkin.

– Olen tehnyt 30 vuoden aikana melkoisen määrän sävellyksiä, joista putoilee tasaisesti tekijänoikeuskorvauksia. Isäksi tulemisen jälkeen olen muutenkin downshiftannut työntekoa. Tänä keväänä olen voinut rauhoittua olemaan kotona perheen kanssa.

Ura alkoi Tehosekoitin-yhtyeessä

Puhelimen ruudulla näkyvä naama ei välttämättä ole kaikille tuttu. Matti Mikkola ei ole esiintynyt tv-visailuissa eikä juuri viihdelehtien sivuilla. Nimikin on niin geneerinen, ettei se tartu heti mieleen. Mutta hänen duuninsa kyllä tunnetaan.

Ura alkoi Tehosekoitin-yhtyeessä, jonka suurin hitti Hetken tie on kevyt on Matin sävellys. Sen jälkeen hän on säveltänyt, sovittanut ja tuottanut kappaleita muun muassa sellaisille tähdille kuin Kaija Koo, Paula Koivuniemi ja Jari Sillanpää. Viime vuosien soitetuimpia biisejä lienevät Lauri Tähkän Morsian ja Antti Ketosen Olisitpa sylissäni.

Studion nurkassa Ikea-kasseissa on yli 30 kulta- ja platinalevyä. Suurmenestystä ei siis varsinaisesti tarvitse enää tavoitella. Se on jo koettu. Viime vuosina työnkuva onkin muuttunut.

– Nykyään haluan yhä enemmän tehdä itsenäistä ja taiteellisesti vapaata, ei niin kaupallista duunia, hän toteaa.

Parhaillaan tekeillä on studiolevy Saimaa-orkesterin kanssa, musiikkia tv-dokumenttiin sekä uusia biisejä muutamille ykköskaartin artisteille.

Matti Mikkola ei ole itse koskaan havitellut framille. Osaksi se johtuu siitä, että bändin keulakuvaksi valikoituu yleensä solisti, ja Matti ei laula. Osaksi siitä, että hän on vähän ujo.

– Tykkään kyllä höpöttää itsestäni, jos joku kysyy. Pienessä porukassa olen sosiaalinen, suulas ja dominoivakin. Mutta jos paikalla on iso joukko tuntemattomia, vetäydyn kuoreeni tarkkailemaan.

Taidat olla introvertti?

– No joo. Toisaalta minulla on valtava palo esiintymään, mikä on ekstrovertin hommaa. Sitä mylvintää ja energiaa, joka tulee vastaan lavalle noustessa, ei voi verrata mihinkään muuhun. Sen tuottama adrenaliini on addiktoivaa. Harvasta työstä palkitaan aplodeilla, hän toteaa.

– Mutta olisi narsistista ja alhaista, jos suosio olisi ainoa motiivi esiintymiseen.

Sellaistakin näkee. Tähdenalku, jolta kysytään, millaista musiikkia tämä haluaisi tehdä, saattaa vastata: ”Ei tyylillä niin väliä, kunhan tulee hittejä”. Tuolla asenteella ei Matin mielestä läpäistä taiteilijan ajokorttia.

Matti itse on viime vuodet soittanut kitaraa kymmenmiehisessä, mahtipontisesta musiikistaan tunnetussa Saimaa-orkesterissa. Vuonna 2014 yhtye nosti uudelleen pinnalle laulajakonkari Pepe Willbergin, joka sai Saimaan solistina ensimmäisen kultalevynsä liki seitsemänkymppisenä.

– Keikalla meidän musiikki luodaan paikan päällä. Iso osa on improvisaatiota, joten se on täysin uniikki elämys. Jahtaan yhä uudelleen sitä hetkeä, jolloin tähdet ovat kohdillaan ja soitto irtoaa. Se on minun polttoaineeni.

Matti Mikkolan päässä soi koko ajan

Tavallinen pulliainen pystyy kenties ymmärtämään, kuinka laulujen sanoituksia sorvataan. Kaikkihan me tuotamme sanoja. Mutta mistä sävelet syntyvät?

Metodeja on Matti Mikkolan mukaan monia, samoin kuin esimerkiksi kuvataiteessa. Joku työskentelee pikkutarkasti siveltimellä, toinen ruiskii värejä kankaalle. Peruslaulu voi syntyä vaikkapa näin: Puuhailet keittiössä ja alat hyräillä jotakin tuttua kappaletta, jonka kuulit edellispäivänä radiossa. Et muista kaikkia sanoja, etkä ihan säveltäkään, joten keksit itse lisää. Kohta olet jo kaukana alkuperäisestä melodiasta. Jos ajatus tökkii, inspiraatiota voi hakea ympäristöstä.

– Nytkin tuolla järvellä lipuu joutsen. Jouutsen! Jouu-utsen! Sitten voi alkaa leikitellä tavuilla: jou-jou-joutsen, lennä jo luoksein! Okei, tämähän voisi jo olla joku Isto Hiltusen kappale, hän hörähtää.

”Nytkin tuolla järvellä lipuu joutsen. Jouutsen! Jouu-utsen! Sitten voi alkaa leikitellä tavuilla: jou-jou-joutsen, lennä jo luoksein!”

Matti Mikkolan päässä soi koko ajan. Hänen aivonsa vastaanottavat ympäristön äänet musiikkina, kaikkialta kantautuu rytmejä ja melodioita, solisteja ja säestäjiä. Kadulla seisoo tyhjäkäynnillä kuorma-auto, jonka tasainen hurururur käynnistää grooven. Siihen yhdistyvät tuulessa hakkaavat lipputangon narut muodostavat yhdessä ”polyrytmisen kudelman”, jonka päälle lokki rääkäisee soolonsa.

Hänen korvansa ovat oppineet poimimaan musiikkia joka puolelta, tavaratalossa, lääkärin vastaanotolla, ohi ajavasta autosta. Analysointi käynnistyy heti: Mikä biisi? Ketkä sitä soittavat? Mitä soittimia?

Monien musiikkimaku on sidottu tiettyyn genreen. Joku kuuntelee pelkästään räppiä, toinen slaavilaista kirkkomusiikkia. Matti Mikkolan mielestä se on sama kuin söisi pelkkää pizzaa. Itse hän laatii itselleen soittolistoja, jotka kuljettavat hyvän dj:n tavoin tunnelmasta toiseen.

– Haluan, että musiikki vie minut kiireettömään tilaan. Johonkin unenomaiseen, eteeriseen maailmaan.

Matti Mikkola: ”Biisiä tehdessä rakennan oman pienen universumini”

Katso nyt tätä, Matti Mikkola sanoo ja kääntää puhelimen kameran hetkeksi pois itsestään. Näytölle levittäytyy tyyni järvenselkä, jonka pinnalla valkeat poutapilvet soutelevat. Järveä reunustavat kallionnyppylät ja kuiva kangasmetsä. Jossain huutaa kuikka.

Näissä maisemissa Matti on kirmaillut koko ikänsä. Hän varttui Lahdessa, sairaanhoitajaäidin ja tilintarkastajaisän ainokaisena. Kesät vietettiin mökillä. Joskus mukaan sai kavereita, mutta usein Matti leikki yksin.

– Vaimo kysyi juuri, oliko minulla täällä silloin tylsää. Ei, piti vain käyttää mielikuvitusta.

Matti oppi nyhjäisemään tyhjästä. Tai melkein tyhjästä. Hän piirsi ja maalasi pihamaalla, rakenteli pikkuautoista ja action-figuureista pieniä kaupunkeja tai dinosauruksista ja hirmuliskoista paleoliittisen kauden metsämaisemia. Mustikanvarpuhan on kuin puu, kun tarpeeksi läheltä katsoo.

– Jos mukana oli joku fyysisempi poika, se yleensä halusi heti hajottaa valmiin rakennelman. Onneksi löysin ystäviksi myös kaltaisiani nörttejä, jotka ymmärsivät, että kaikkea ei tarvitse polttaa tai räjäyttää.

Matti Mikkola

Matti Mikkolan aivot vastaanottavat ympäristön äänet musiikkina.

Lapsuuden rakennelmista on helppo vetää yhtäläisyys nykyiseen työhön.

– Biisiä tehdessäkin rakennan oman pienen universumini.

Pikku-Matti laitettiin soittotunnille jo alta kouluikäisenä. Noihin aikoihin, 1970-luvun loppupuolella, oli tavallista, että tulotason noustessa kotiin hankittiin piano. Niin Mikkoloillekin. Kolmevuotias Matti halusi kokeilla soittopeliä: hän painoi ensin vasemman laidan kosketinta, josta kuului matala bamm, sitten oikeaa laitaa, josta löytyi kirkas bimm. Kiehtovaa! Hän jatkoi kokeiluja ensin yhdellä sormella, sitten kahdella ja kohta koko kädellä, nopeammalla ja hitaammalla rytmillä. Musiikkileikkikoulussa tiedon pyramidi alkoi kasvaa ja poika paukutti: ti ti taa taa, tontut marssia saa.

Omasta mielestään Matti Mikkola ei ole musiikillisesti edes erityisen lahjakas

Virtuoosimaista pianistia Matista ei kuitenkaan kehkeytynyt. Omasta mielestään hän ei ole musiikillisesti edes erityisen lahjakas.

– En ole jaksanut opetella kunnolla nuotteja enkä soittamaan niin hyvin, että pystyisin toisintamaan kaikki ideani. Minun kohdallani tämä ratkaisu on kuitenkin toiminut. Maailmassa on jo ihan riittävästi himmelintekijöitä.

Himmelintekijöiden ei pidä nyt loukkaantua. Termi on Matti Mikkolan yleisnimitys niille, jotka osaavat mallin perusteella kopioida sinänsä taidokkaasti jonkin asian tai esineen. Mutta luomuksesta puuttuu oma idea.

– Taiteen tekemisessä johtoajatus on kokeilla uutta. Keksiä jotakin, mitä kukaan ei ole aiemmin keksinyt ja siten herättää ajatuksia ja tunteita.

Vähän toisella kymmenellä Matti sai lahjaksi käytetyn sähkökitaran, ja viidentoista vanhana hän oli perustamassa ensimmäistä yhtyettään. Bändille piti keksiä nimi. Matkalla kesämökille poika tiedusteli isältään, mikä olisi pieni ja sympaattinen kone, jonka nimi viittaisi kovaan voimaan. – Kävisikö tehosekoitin? isä ehdotti.

Se oli siinä. Punk-yhtye Tehosekoitin oli syntynyt.

Matti Mikkola tunnettiin klassisena vihaisena nuorena miehenä

Horisontti puhelimen näytöllä alkaa heilahdella ylös alas. Matti Mikkola on istuutunut pihakeinuun muistelemaan uransa alkuvaiheita. Tuolloin hänet tunnettiin klassisena vihaisena nuorena miehenä. Rääväsuuna, joka haukkua louskutti kaikki.

– En minä nyt niin vihainen oikeasti ollut, hän toppuuttelee.

– Se oli suuri väärinymmärrys.

”En minä nyt niin vihainen oikeasti ollut. Se oli suuri väärinymmärrys.”

Kun Tehosekoitin alkoi menestyä, pojankloppi heitettiin varoittamatta maailmaan, jossa yleisö oletti bändin olevan palveluammatissa toteuttamassa sen toiveita. Jossa joka jannu saa lausua kovaan ääneen mielipiteensä esiintyjistä. Ja jossa tytöt voivat asettaa soittajat paremmuusjärjestykseen ulkonäön perusteella. Ei Matti sellaiseen suostunut.

Samoihin aikoihin pinnalle nousi Marco Bjurström ja lanseerasi naminami-käsitteen. Tehis halusi olla kaikkea muuta, mahdollisimman anti-naminami.

– Ilmoitimme, että homma menee niin, että me teemme musaa. Jos tykkäät siitä, voit ostaa levyn. Mutta me ei ruveta olemaan kenellekään mielin kielin. Vakuudeksi kaivettiin provosoivasti nenää, syljeskeltiin ja kiroiltiin.

Punk valikoitui Tehosekoittimen tyylilajiksi, sillä sen jäsenet eivät halunneet nuoteista soittaviksi himmelintekijöiksi. Se olisi ollut pois mielikuvituksesta ja luovuudesta.

– Tuohon aikaan moni kavereistani alkoi harjoitella kitaransoittoa ja siihen tuli sellainen vinksahtanut huippu-urheilufiilis. Kaikki treenasivat kammioissaan ja kisasivat siitä, kuka tiluttaa taitavimmin. Ne eivät tajunneet musiikin funktiota. Meille tärkeämpää kuin tekninen taituruus oli tehdä hyviä biisejä ja saada soitto soimaan yhdessä, bändinä.

Matti Mikkola

Nuorena Matti Mikkola tunnettiin rääväsuuna. Nyt hän on tasoittunut, mutta ei särmätön. Kuva on vuodelta 2014.

Matti Mikkola: ”Minusta tuli ruoan alkemisti”

Himmeli-filosofia pätee Matti Mikkolan mukaan oikeastaan lähes kaikkeen. Esimerkiksi ruoanlaittoon. Aterian valmistaminenkin on oman pienen maailman rakentamista.

Kiinnostus gastronomiaa kohtaan heräsi jo alta viisivuotiaana. Kotona syötiin joskus ranskanperunoita, jotka kumottiin jäisinä pussista uunipellille. Vääntelipä lieden hanikoita miten tahansa, lopputulos oli aina sama: läjä kalvakkaita, osin jäisiä, päistään kärventyneitä pötkylöitä. Kun Lahteen tuli ensimmäinen katukeittiö, joka tarjosi rasvakeittimessä paistettuja ranskiksia, ero oli niin suuri, että lapsikin sen huomasi.

– Sen jälkeen minusta tuli ruoan alkemisti. Haluan tietää, millaisista raaka-aineiden yhdistelmistä seuraa tietynlainen reaktio. Reseptit ovat vähän kuin nuotit. Turvaudun niin vain silloin, kun haluan murtaa jonkin koodin. Voidakseen valmistaa kohokkaan täytyy ymmärtää hieman kemiaa. Sen jälkeen voi lähteä vapaasti kokeilemaan.

Renessanssi-ihmistä on turha houkutella tekemään tuttua tattirisottoa

Matin kaltaista renessanssi-ihmistä on turha houkutella tekemään vaikkapa tuttua tattirisottoa – kelpo ruokalaji sinänsä. Mutta mitä hauskaa on ryhtyä kokkaamaan, kun jo suunnitteluvaiheessa tietää suunnilleen, miltä annos tulee maistumaan. Yllätys puuttuu!

Mieluummin Matti katsoo, mitä jääkaapista löytyy ja ryhtyy säveltämään. Parin vuoden ajan hän on testannut, miten munakasta voisi kehittää. Jokin aika sitten seokseen lirvahti reilulla kädellä leivinjauhetta. Kotoisen kokkisodan tuloksena oli koostumukseltaan pesusientä muistuttava, kuohkea paistos, jonka mausteet ja juusto kruunasivat.

Kotikeittiössä valmistuu myös lapsiperheen perusruokaa, mutta omalla twistillä. Taannoin Matti laati makaronilaatikon, johon hän haudutti tomaattimurskaa uunissa viitisen tuntia niin, että se karamellisoitui. Suolasienet ja balsamico kruunasivat herkun.

– Ymmärrän, että kaikilla ei arjessa riitä aika ja kärsivällisyys tällaiseen.

Lue myös: Hittinikkari Matti Mikkola säveltää myös keittiössä: ”Parhaat ruuat syntyvät vahingossa”

Jälkikasvun saaminen on vähän kuin leivinjauhe munakkaassa

Tulevana kesänä Tehosekoittimen oli tarkoitus koota rivinsä ja lähteä kiertueelle. Matti Mikkola ehti jo palata nuoruutensa frisyyriin, otsikseen ja takatukkaan, sekä kaivaa esiin nahkatakin, pillifarkut ja niittivyön. Keikkakesä olisi ollut mukavaa vaihtelua, sillä aktiivinen kiertue-elämä jäi Tehiksen ­hajottua kuusitoista vuotta sitten. Saimaa-orkesteri kun ei mahdu mihin tahansa baarin nurkkaan soittamaan.

Matti Mikkola

Matti Mikkola ehti jo palata nuoruutensa frisyyriin, otsikseen ja takatukkaan, sekä kaivaa esiin nahkatakin, pillifarkut ja niittivyön.

Matti sanoo viihtyvänsä mainiosti kotona. Siellä ovat rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset. Yhteistä taivalta arkkitehtipuolison kanssa on takana jo kuusitoista vuotta. Isä Matista tuli toissa vuonna, 42-vuotiaana.

– Ehdimme elää pitkään lapsettoman parin boheemia elämää. Saatiin keskittyä työhön, bailata ja matkustaa. Monet luovan alan ihmiset pelkäävät, että jälkikasvun myötä työtilaisuudet menevät sivu suun ja itseilmaisu unohtuu. Minultakin on kysytty, onko lapsen saaminen ollut vaivan arvoista. En ole kehdannut…

”Ehdimme elää pitkään lapsettoman parin boheemia elämää.”

Kuvaruutu pimenee ja ääni katoaa. Mitä kummaa? Kohta puhelin pirahtaa: akku pääsi loppumaan. Nyt Matti istuu autossa ja jatkaa lausetta:

– …tarpeeksi hehkuttaa vanhemmuuden riemua.

Matin mukaan jälkikasvun saaminen on vähän kuin leivinjauhe munakkaassa: yllättävä elementti, joka muuttaa kaiken. Pariskunta ehti jo kuvitella, miten he vanhenisivat kahdestaan. Työtä olisi paiskittu pidäkkeettä ja kasvatettu varallisuutta. Lopulta istuttaisiin valkealla hiekkarannalla jet setin suosimalla Mustiquen saarella ja siemailtaisiin tympeinä piña coladaa, joka ei ihan vastaisi vaativan asiakkaan odotuksia. Mikään ei tuntuisi oikein miltään, kaikki olisi vähän haaleata ja haalistunutta.

Lapsen kanssa pääsee näkemään maailman tuorein silmin. Lapselle kaikki on uutta. Sen ymmärtää, kun kyykistyy kaksivuotiaan kanssa tutkimaan lätäkköä, jota tuulenvire rypyttää ja pysähtyy kuuntelemaan peipon kevätlaulua. Maailmassa on kirkkaat, vitaalit värit.

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 22/2020.

X