Juontaja Susanna Laine on toteuttanut monia unelmiaan unelmatyöstä Puoli seitsemän -ohjelmassa teatterissa näyttelemiseen. Perheettömänä hän on kokenut luontevaksikin omistautua työlle. Neljänkympin lähestyessä hän on pohtinut, mitä lapsettomaksi jääminen hänelle merkitsisi.
”Olin juuri viikon syyslomalla ja vietin sen yksin kotona. Työni on hyvin sosiaalista, mutta sen ulkopuolella minulla on välillä taipumus erakoitua. Vapaa-ajalla inhoan suunnitelmien ja aikataulujen laatimista. Kun ystävät ehdottavat yhteistä tekemistä sanon aina, että katsotaan.
Kun allakassa ei ole sovittuja menoja, voi tapahtua mitä vaan. Usein ei tapahdu mitään, ja se onkin ehkä parasta. Olen tottunut viihtymään itsekseni.
Kasvoin tavallaan ainokaisena. Syntyessäni siskoni Tiina oli jo muuttanut pois kotoa ja veli Timokin oli teini-ikäinen. Minua ei laitettu tarhaan, vaan vietin päivät kotona isäni kanssa. Usein leikin yksin omassa huoneessani, piirtelin tai touhusin mielikuvitusystävieni kanssa.
En kuulunut koulussa suosituimpiin oppilaisiin. Olin ujo ja arka sivustakatsoja. Minua jännitti jopa viitata, ja luokan edessä puhuminen oli kamalinta, mitä tiesin. Samalla tunsin viehtymystä esiintymiseen. Kaipa esille pyrkimiseen liittyy jonkinlainen haavan puhdistaminen. Minulla on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi, saada huomiota ja hyväksyntää, jota olen jäänyt vaille.
Esiintymisjännitys oli uran kompastuskivi
Aloitettuani Puoli seitsemän -ohjelmassa syksyllä 2014 jännitin ensimmäisen vuoden niin, että viikonloput makasin lattialla sikiöasennossa toipumassa. Se oli superraskasta. Tajusin, etten voi tehdä tätä työtä, ellen saa jännitystä aisoihin. Päätin ottaa tilanteen haltuun. Nykyään suoran lähetyksen tekeminen on jopa kotoisaa.
Lapsuuden suuri haave toteutui, kun pääsin Uuteen Iloiseen Teatteriin kaksi vuotta sitten. Jännitys oli pilata ensi-iltani. Pidättelin oksennusta aamusta asti ja pelkäsin mokaavani koko esityksen. Meditaatioharjoitus pelasti tilanteen. Pääsin sen avulla johonkin ihan omaan tilaan, ja horkka katosi. Esityksen jälkeen taika raukesi.
Mokaamisen pelko on ihmisessä syvällä. Oivalsin, että jos kirurgi tekee virheen, se voi olla fataalia. Mutta jos tv-juontaja tai näyttelijä joskus sekoilee sanoissaan, maailma ei kaadu siihen.
Viimeiset hetket ryhtyä äidiksi
Viisi kesää olen viettänyt kesäteatterissa. Kun tv-ohjelma on jäänyt kesätauolle, olen aloittanut näytelmäharjoitukset. Parin viikon mittaisen loman aikana olen palautunut ja valmistautunut seuraaviin duuneihin. Käytännössä minulla ei ole juuri ollut vapaa-aikaa. Ehkä vähän jopa pakenen sitä. Koska minulla ei ole perhettä, olen täyttänyt elämääni työllä.
Juhlapyhinä minulle tulee joskus orpo olo. Perheellisillä ystävillä on valtavasti suunnitelmia ja tekemistä, silloin tunnen joskus oloni ulkopuoliseksi.
Kolmekymppisenä, kun kaverit alkoivat saada lapsia, minulle tuli huoli: pitäisikö minunkin? Sitten rauhoituin ja tuumin, että ehtiihän tässä vielä. Nyt olen 38 ja käsillä alkavat olla viime hetket perheen perustamiseen. Mutta ei sellaista asiaa voi lähteä suorittamaan kuin jotakin projektia. Sen pitäisi tapahtua luonnollisesti, omalla painollaan.
Olen jotenkin hyväksynyt sen, ettei kaikkien naisten tarvitse saada vauvoja. Tietysti mietin, jäänkö jostain paitsi, jos en koe äitiyttä. Varmaan jään. Mutta olen saanut jo niin paljon, että olen onnellinen näinkin.”
Luit juuri lyhennelmän Annan kansijutusta, jonka on kirjoittanut Miia Siistonen. Juontaja Susanna Laine puhuu Vastaparit-sarjassa muun muassa siitä, mikä sai hänet aikanaan hakeutumaan säännölliseen terapiaan. Mitä mieltä hän on televisiotyön ulkonäköpaineista? Milloin hän on kokenut olevansa kaikkein yksinäisin? Lue koko juttu Annan numerosta 44/2019 tai digilehdestä! Voit tilata digilehden täältä!
