Laulaja, näyttelijä ja musiikkituottaja Hanna-Riikka Siitonen sai kuulla 29-vuotiaana sairastavansa kilpirauhassyöpää. Siitä huolimatta Hanna-Riikka pysyi vahvana ja päätti elää tässä hetkessä. ”Sairauteni on vahvistanut minua. Se on kasvattanut sisua”, Hanna-Riikka kertoi vuonna 2014 Anna-lehden haastattelussa. Rakastettu laulaja ja äiti nukkui pois 47-vuotiaana.

Vuonna 2014 laulaja-näyttelijä Hanna-Riikka Siitonen kertoi Annan Tässä iässä -haastattelussa tuntoja ruumiissaan, mielessään, suhteissaan. Hanna-Riikka Siitonen menehtyi 23. heinäkuuta 2018 pitkäaikaiseen sairauteen.

Hanna-Riikka Siitonen: ”Olen ollut jo pitkään jatkoajalla”

Kilpirauhassyöpä löydettiin, kun Hanna-Riikka oli 29-vuotias: ”Minulle povattiin kymmentä elinvuotta”

”Sairastin lapsena astmaa, allergiaa ja krooni­sia korvavaivoja. Totuin sairaaloihin enkä pe­lännyt tutkimuksia. Minut oli nukutettu jo tei­ni-iässä yli kymmenen kertaa.

Kilpirauhassyöpä löydettiin, kun olin 29-vuotias, ja se oli tietysti iso järkytys, vaikka se selittikin väsymykseni ja oireeni. En ollut­kaan laiska, olin sairas. Minut leikattiin, sain sädehoitoja ja tajusin, että krooninen syöpä ei ole koskaan ohi. Diagnoosin jälkeen minulle povattiin kymmentä elinvuotta, joten olen oi­keastaan ollut jo pitkään jatkoajalla.

Sairaus on projekti, jonka kanssa elän, mutta jonka en salli hallita elämääni. Sävähdän aina kun luen, että joku on selvinnyt syövästä. Se tuntuu vähän hassulta, ei kai tästä voi selvitä. Joskus menee hyvin, joskus vähemmän hyvin.

Minulta otetaan kolmen kuukauden välein verikokeet, ja seurataan niitä elimiä, joihin tauti voisi levitä. Alkuaikoina pelkäsin tutki­muksien jälkeisiä puhelinsoittoja, mutta muu­taman takapakin ja monien hyvien tietojen jäl­keen olen vähitellen jopa tottunut tilanteeseen. Minut on leikattu useammankin kerran, mutta juuri tällä hetkellä tunnen voivani hyvin.

Tauti on vähän kuin näyttelijän ammatti. Iso osa on odottelua ja valmistautumista, näyttä­möllä tai kuvauksissa ollaan vain hetki.

Sairaalassa potilaiden kesken tunnen erään­laista sotakaveruutta. Voimme esittää suoria ja henkilökohtaisia kysymyksiä, koska tiedäm­me, että toinen tajuaa tilanteen.”

”Minun olisi helppo vaieta sairaudestani, mutta haluan kertoa siitä”

”Viime keväänä maksassani oli yllättävä löy­dös, joka jouduttiin leikkaamaan. En hirvittä­västi hätkähtänyt tietoa. En itkenyt, en mennyt paniikkiin enkä jaksanut pohtia, onko joku ar­vo hälyttävä.

Ryhdyin heti järjestelemään: Kuinka kauan olen pois töistä? Kuka hoitaa Vienon? Pääsen­kö juhannuksena mökille? Olen vitsaillut, että onneksi en ole uimapukumalli, joten arven nä­kymisestä ei tarvinnut huolehtia.

Totta kai kävin läpi myös huonoimmat vaih­toehdot, kuten olen tehnyt ennenkin. En kui­tenkaan jäänyt lillumaan synkkiin ajatuksiin.

Joskus olen miettinyt, että huijaanko itseäni, kun olen näin viileä. Mutta mitä sitten, vaikka käytännöllisyys olisi osin feikkiä, en keksi pa­rempaakaan vaihtoehtoa. On sanottu, että jo hymyileminen tekee ihmisen iloisemmaksi, jo­ten ehkä myös viileys rauhoittaa.

Viimekeväinen leikkaus sujui hyvin. Pidin pitkän kesäloman ja olen iloinen, että saatoin jo elokuussa jatkaa töitä.

Minun olisi helppo vaieta sairaudestani, mutta haluan kertoa siitä muiden takia. En ha­lua, että se aiheuttaa kenellekään vaivaantu­neisuutta. En salaile, vaan puhun sen verran, että oleellinen tulee ilmi. En ole toiminut syö­päyhdistyksissä, mutta annan vertaistukea ka­tutasolla. Ihmiset tulevat juttelemaan minulle ja 99-prosenttisesti jaksan kuunnella jopa ven­tovieraita ihmisiä.

Yleisesti sairaudessa ei ole paljon kiinnosta­vaa puhuttavaa. Tuntisin eläväni kaksoiselä­mää, jos tekisin siitä numeroa. Haluan olla työssäkäyvä ihminen, en potilas.”

”En ole tippaakaan itse­ni rääkkääjä”

”Soitin jo viisivuotiaana pianoa ja viulua. Har­joittelin uutterasti ja viihdyin aika lailla omis­sa maailmoissani. Olin vielä 12-vuotiaana lap­sellisempi kuin tyttäreni on nyt. Sitten rupesin kapinoimaan.

Oli järkyttävää tajuta, että aikuiset valehte­levat. Meillä oli esimerkiksi kotona sääntö, että kengät jalassa ei tulla sisään. Mutta vieraille äiti sanoi pokkana, että saa pitää kengät, ei haittaa mitään. Minua sellainen teennäisyys ärsytti.

Selvisin murrosiästäni lukion vaihto-oppi­lasvuoden aikana. Olin yksinäinen pienessä tuppukylässä Arkansasissa enkä tuntenut kuuluvani sinne. Kaipasin kotiin, vaikka per­heenisän mielestä minun olisi pitänyt jäädä Amerikkaan ja ryhtyä uutistenlukijaksi. Pala­sin tyytyväisenä ja paljon elämästä oppineena Suomeen.

Olen aina ollut isokokoinen, ja nuorempana vähän kärsin siitä. Olisin halunnut olla siro. Sittemmin pääsin kuuntelemaan bändejä ja huomasin, että 177 senttiä on hyvä mitta, kor­kealta näkee paremmin.

Minulla on sitkeästi noin viisi ylimääräistä kiloa, en laihtunut edes syöpähoitojen aikana. Söin suklaata ja join kaakaota, kuten suositel­tiin, ja lihoin kaksi kiloa.

En ole yrittänyt laihduttaa enkä muokata kroppaani kuntosalilla. Suhtaudun sellaiseen hymähdellen: voi sopia joillekin, ei minulle. Kun olin nuori, naisen piti olla ilmastointiput­ken mallinen, nyt kaikki ovat kuin yhteisestä päätöksestä katsoneet taakseen – takapuoli on tämän vuosikymmenen trendi. Minua ei hir­veästi jaksa kiinnostaa, miten timmi takamus kenelläkin on.

Enimmäkseen olen ihan hyvässä kunnossa ja jaksan liikkua, mutta en ole tippaakaan itse­ni rääkkääjä. Kävelen, joskus lönkyttelen riva­kammin, mutta en voisi kuvitella juoksevani maratonia. Tanssi on minun lajini, ja myös pi­lates tekee hyvää. Yritän ehtiä venyttelemään joka viikko.”

Rakas aviomies Janne Virtanen ja odotettu esikoinen

”Olin jo sairastunut, kun tapasin aviomieheni Jannen (näyttelijä Janne Virtanen), joten hän tiesi, mitä sai. En voi taata yhteisiä eläkepäiviä, mutta toisaalta kukapa voisi, kenellekään.

Meille oli tärkeää saada yhteinen lapsi. On­neksi lopulta, monien keskenmenojen jälkeen meitä onnisti. Ajattelen, että lapsi on lahja. En ole haaveillut toisesta lapsesta, koska yksikin on niin paljon. Vienon syntyminen on onnelli­sinta, mitä minulle on tapahtunut. Iloitsen siitä joka ikinen päivä.

”En voi taata yhteisiä eläkepäiviä, mutta toisaalta kukapa voisi, kenellekään.”

Olemme Jannen kanssa hyvin samanlaisia, mutta sopuisia emme aina ole. Riitelemme, mutta emme mökötä. En ole ikinä ymmärtänyt mököttämisen arvoa, sillä siinähän menee hy­vä riita hukkaan.

Vieno on tottunut siihen, että välillä van­hempien volyymi nousee, mutta hän on myös oppinut, että anteeksi pyydetään ja annetaan.

Puolisona olen mielestäni arkireilu. Pidän lupaukseni ja yritän toimia yhteiseksi par­haaksi. Olemme yli kymmenessä vuodessa eh­tineet loukata toisiamme riittävästi eikä meillä ole mitään piiloteltavaa.

Avioliitto on tahtolaji, suhdetta pitää oikeas­ti haluta. Joskus riidan hetkenä häivähtää mie­lessä, että nyt minä lähden. Sitten kuitenkin rauhoitun, että haluanko lähteä. En halua! Mi­nä rakastan Jannea, ja aika pian jompikumpi ehdottaa, että tehtäisiinkö sovinto.

Jotkut eteläeurooppalaiset ihmettelevät, kuinka parisuhde kestää, kun suomalaiset pi­tävät vessan oven auki. Minä taas ajattelen, et­tä parisuhde kärsii, jos ollaan henkisesti liian paljastavia. Ihan kaikkia haavojaan ei tarvitse yhdelle ja samalle ihmiselle näyttää. Emme puhu Jannen kanssa paljonkaan sairaudesta­ni. Kävin suhteemme alkuaikoina joskus am­mattiterapeutilla ja sain siitä apua. Nykyisin puran mieltäni ystävien seurassa.”

”Osaan nauttia hyvistä hetkistä”

”Olen nelikymppinen, mutta unohdan usein kuinka monta vuotta siihen päälle. Täytän täs­sä kuussa 44 vuotta ja yhä useammin olen työ­ryhmän vanhin. Mutta en mieti sitä, sillä näis­sä kuvioissa taito ja intohimo ratkaisevat.

Eniten olen muusikko, mutta rakastan myös näytellä. Neljä vuotta jatkunut Uusi päivä -sar­ja on pitkäaikaisin työpaikkani, sillä olen aina ollut pätkätyöläinen. Työ on minulle terapeut­tista. Ajattelen että teen maailmaa paremmak­si viihdyttämällä ihmisiä.

Isäni on sellainen, että jos hänellä on lompa­kossa satanen, hän iloitsee rikkaudestaan. Mi­näkin osaan nauttia hyvistä hetkistä.

Olen tot­tunut hankaliinkin tutkimuksiin, mutta todel­lisia kipuja pelkään. Sellaista kärsimystä, jo­hon pitää syödä yhä vahvempia lääkkeitä eikä mikään auta. Tietysti pelkään myös sitä, että menettäisin elämäni hallinnan ja joutuisin muiden hoidettavaksi. Mutta en pelkää kuole­maa, enkä hirveästi mieti pelkojani.

Selviän pahasta olosta nukkumalla. Muis­tan, kuinka minua huolestutti lapsen saami­sessakin vain yksi asia: jos vauva valvottaa kai­ket yöt enkä en saa nukkua… Onneksi tytöllä on minun unenlahjani. Nykyään hän saattaa sa­noa: ’Äiti, mee pötkölle, nuku vaan’.

Maailmaani hallitsee musiikki. En ole ollut lainkaan visuaalinen, vaan olen hankkinut ta­varoita enimmäkseen käytäntöä ajatellen. Muodista kiinnostuin vasta aikuisena, ja esi­merkiksi käsilaukkua opin käyttämään neli­kymppisenä. Ennen työnsin rahat ja huulipu­nan farkkujen taskuihin.”

”Meillä jokaisella on äitiä ikä­vä”

”Äitini on opettanut minulle, että jos sanoo ih­miselle jotain ilkeää, joutuu korvaamaan sen vähintään viidellä myönteisellä asialla, jotta saa hyvitettyä tilanteen.

Vanhemmiten olenkin opetellut miellyttä­mään ihmisiä. Nuorena minulla ei ollut sitä tarvetta. Suoraan puhuminen on mielestäni rehellistä, ja olen horoskooppimerkiltäni skor­pioni, joten joskus karut totuudet vain luiskah­tavat suustani.

Muutama viikko sitten kohtasin kadulla Tampereella kaksi huomioliiveissään kouluun tallustavaa ekaluokkalaista tyttöä. Toinen heistä itki katkerasti: ’Mulla on niin ikävä äitiä’. Pysähdyin ja olisin halunnut sanoa heille, että niin minullakin. Meillä jokaisella on äitiä ikä­vä, me olemme kaikki vähän vajaita. Tuntuisi hyvältä, jos joku hoitaisi ja ottaisi vastuun. Äi­din kaipuun loputon nälkä ajaa meidät päihde­ongelmiin, työuupumiseen ja huonoihin suh­teisiin.

En tietenkään kertonut pohdintojani tytöil­le. Juttelin heille iloisesti, kysyin heidän päi­västään ja vakuuttelin, että he selviävät yhdes­sä, toisiaan kädestä pitäen.”

Sairaus opetti suhteellisuutta: ”Mielestäni elämän tarkoitus on oppiminen”

”Minulla on melko vahva olo itseni kanssa. Lapsuuteni oli turvallinen ja olen saanut tehdä kiinnostavia töitä, joista olen saanut lisää itse­varmuutta. Ympärilläni on myös ihania ystä­viä ja sukulaisia. En siis voi olla läpimätä, kos­ka nämä hyvät tyypit viihtyvät kanssani!

Luultavasti sairauteni on vahvistanut mi­nua. Se on kasvattanut sisua, lisännyt sellaista havuja, perkele -asennetta. Kun törmää yhä uudestaan tulevaisuuden epävarmuuteen, op­pii pakosta elämään tässä hetkessä.

Olen joskus sanonut, että ei sairaus jalosta ketään. Nykyään ajattelen toisin. Olisihan sitä aika urpo, jos ei oppisi mitään! Olen oppinut suhteellisuutta. Tajuan, että kaikilla asioilla on puolensa. Jos aikoo elää vanhaksi, pitää ottaa vastuuta itsestään. Olen porukkaihminen. Parhaimmillani olen bändissä, työtiimissä, lauluyhtyeessä, teatterissa, perheessä, suvus­sa, ystäväjoukossa.

Esimerkiksi lapsen hoidossa meillä on Jan­nen kanssa iso tukiryhmä, ja se on turvallista. Vanhempani ovat minulle tosi läheisiä, samoin veljeni ja Nina ja monet muut. Olemme kuin iso Barbababa-perhe ja vietämme lomatkin yhdes­sä joko mökillä tai matkoilla.

”Uskon rakkauteen ja hyvyyteen. Mielestäni elämän tarkoitus on oppiminen.”

Ei sukulaisten tarvitse olla verisukulaisia. Olen onnellinen, että Vienolla on paljon lähei­siä ihmisiä. Tiedän, että hän pärjää, tapahtui minulle mitä tahansa. Olimme juuri vanhem­pieni ja Nina Tapion perheen kanssa syyslomalla Kreikassa. Ninan parivuotias Vilho on meidän Vienolle kuin pikkuveli: heillä on hauskaa yh­dessä.

Uskon rakkauteen ja hyvyyteen. Mielestäni elämän tarkoitus on oppiminen. Toiset eivät näytä oppivan mitään, mutta toiset viisastuvat hämmästyttävän paljon. Yritän tehdä ne elä­män läksyt, jotka minulle on annettu, kunnial­la ja hyvin arvosanoin.”