Äitinä oleminen oli Olga Palolle vaikeata: ”Äiti on yhteiskunnassa ylentämällä alennettu, oikeata valtaa ei ole”

Kirjailija ja ohjaaja Olga Palo pohtii, miten olla yhtä aikaa vapaa ja samalla äiti, kumppani, tytär, lähimmäinen. Millaista vapautta syntyy siitä, että kannattelemme toisiamme?

Kustannussopimus!!! Esikoisproosateos! Oi onnea! #rohkeatekijä.”

Olga Palo ei ole järin aktiivinen somessa, sillä hänestä siellä näyttäytyvä todellisuus on usein falski. Huhtikuussa 2021 oli kuitenkin ihan pakko laatia postaus Instagramiin. Allekirjoitet­tuaan kustannussopimuksen Olga poikkesi ostamaan kukkakimpun, keon kuppikakkuja ja piccolopullon samppanjaa. Kotiin päästyään hän nosti maljan itselleen.

Sitten olikin käärittävä hihat ja ryhdyttävä taas töihin.

– En osaa kertoa itsestäni sellaista ”tiesin aina, että minusta tulee kirjailija” -tarinaa, Olga sanoo.

Haaveissa kirjan kirjoittaminen ehti kyllä muhia pitkään. Tai oikeastaan se ei ole ollut niinkään haave kuin päämäärä, jota kohti mutkaiset, haarautuvat polut ovat häntä kuljettaneet.

Juuri ilmestyneen novellikokoelman nimi Aion nyt kertoa kaiken härnää luulemaan, että kysymys on paljastusteoksesta. Etenkin, kun minäkertoja muistuttaa monessa kirjailijaa itseään.

Mutta nimi on tietysti ironinen, kirja ei ole ”totta”. Miten voisikaan? Olga huomauttaa. Ei ole mitään yhtä totuutta. Tarinahan muuttuu aina kertojan ja näkökulman mukaan, se on vain yksi versio. Sitä paitsi hyvä tarina on hänestä kiinnostavampi kuin totuus.

Myös Olgan oman tarinan voisi kertoa lukuisin eri tavoin. Se saattaisi alkaa vaikka näin:

Olga Palon polku osoittautui suunniteltua mutkaisemmaksi

Jouluaattona 1985 näyttelijä Jukka-Pekka Palo ja pukusuunnittelija Riitta Anttonen kantavat kotiinsa Helsingin Kalliossa äitiyspakkauksen pahvilaatikon, jossa makoilee heidän vastasyntynyt esikoisensa. Lapsi nimetään isoisoäitinsä mukaan Olgaksi, ja hänestä kasvaa rohkea, älykäs ja voimakastahtoinen pieni ihminen. Alta nelivuotiaana hän saa sisaren, Amandan.

Olga Palo viettää paljon aikaa vanhempien työpaikalla teatterissa. Siinä, että isä muuntuu näyttämöllä ihan toiseksi kuin kotona, ei ole Olgasta mitään kummallista. Eihän hän muusta tiedä. Myös parhaan ystävän, Kreeta Salmisen, isä on kuuluisa näyttelijä. Kaveriporukassa tytöt käsikirjoittavat, ohjaavat ja näyttelevät. Yhtenä kesänä he esittävät suvun juhlissa Disneyn koko animaatiotuotannon Pocahontasista Pieneen merenneitoon.

Vanhemmat kannustavat miettimään ammattia muualtakin kuin teatterialalta, mutta teini-ikäinen Olga on päämäärissään ehdoton: Hän menee Teatterikorkeakouluun, saa valmistuttuaan vakikiinnityksen, perustaa perheen ja elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Sen pituinen se.

Mutta polku osoittautuu suunniteltua mutkaisemmaksi.

”Se oli tietysti järjettömän yläluokkaista”

Oli tietenkin hirveä isku, että Teakin ovet eivät yrityksistä huolimatta auenneet. Olga ymmärsi, että vaihtoehtoja on kaksi. Voisi joko jäädä itkemään pettymystä ja toistamaan tarinaa, jossa hänen itselleen kirjoittamansa tulevaisuus on tuhottu. Minusta ei koskaan tule mitään! Tai sitten pitää keksiä toinen reitti.

Jospa ryhtyisinkin opettajaksi tai tutkijaksi, Olga tuumi ja pyrki Helsingin yliopistoon. Siellä hän löysi feminismin. Käsiin osunut Simone de Beauvoirin teos Toinen sukupuoli iski kuin leka. Tätä lisää! Pääaine vaihtui lennossa suomen kielestä sukupuolentutkimukseen.

Vielä lukiovuosina f-sana oli ollut haukkumasana ikätovereille, ehkä Olgalle itselleenkin. Nyt hän halusi olla ranskalainen feministi. Aktiivinen toimija, joka kirjoittaa runoja, proosaa ja tieteellisiä tekstejä ja osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun.

– Se oli tietysti järjettömän yläluokkaista, hän naurahtaa nyt.

Erityisesti Olgaa viehätti ajatus vapaudesta. Vasta myöhemmin hän oivalsi, että de Beauvoirille taiteilijan malli oli valkoinen filosofimies, perheetön nero. Tähän vanhakantaiseen ajattelumalliin hän on törmännyt yhä muun muassa hakiessaan paikkaa taiteilijaresidensseissä. Prosessi on joskus tyrehtynyt siihen, ettei niissä ole tilaa lapsille.

Nykyään Olga pohtiikin, miten voisi olla vapaa ja samalla äiti, kumppani, tytär, lähimmäinen. Millaista vapautta syntyy pehmeydestä, keskinäisestä kannattelemisesta, yhteydestä?

– Yksinäinen nero on valheellinen, vaarallinen myytti. Me kukoistamme verkostoissa ja voimistumme, koska osaamme nojata toisiimme. Kukaan tässä maailmassa ei olisi selvinnyt ensimmäisiä tunteja pidemmälle, ellei vierellä olisi ollut joku pitämässä huolta. Tehtiinpä se sitten rakkaudesta tai velvollisuudesta.

Ilman ihmisiäni en ole kukaan, Olga sanoo. Idolit ovat nyt toisentyyppisiä naisia kuin nuoruudessa: Tanssija ja koreografi Sonya Lindfors ja kirjailija Koko Hubara, jotka ovat paitsi teräviä visionäärejä, myös kilttejä ja empaattisia. Monialainen ajattelija Kaarina Hazard. Pikkusisko Amanda, joka on kasvanut ja valoistunut raskaiden nuoruudenkokemuksien jälkeen. Lämmin ja turvallinen äiti Riitta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

”On hienoa, että esityksellämme oli jokin konkreettinen vaikutus”

Ei yliopisto kuitenkaan Olgaa teatteris­ta erottanut. Koko opiskeluajan hän työskenteli siellä erilaisissa projekteissa. Jo varhaisessa vaiheessa hän alkoi soveltaa kriittisen tutkijan asennetta myös taiteelliseen työhön ja kyseenalaistaa vallitsevia normeja. Miksi asiat tehdään juuri näin?

Kouluttaessaan taideoppilaitosten ja tuotantoyhtiöiden väkeä Olga on kehottanut pohtimaan esimerkiksi, kuka voi näytellä Hamletin kaltaisia universaaleina pidettyjä rooleja. Jos roolin esittää joku muu kuin valkoinen mies – ruskea, homo, liikuntavammainen tai nainen – tuleeko siitä väistämättä marginaalia?

– Tämän kaltaisia kysymyksiä voin pohdiskella ja analysoida ärsyttävyyteen asti.

Taide on Olgan mukaan kuin lapsen leikki – tai seksi parhaimmillaan. Sillä ei ole mitään varsinaista tehtävää ja sillä voi olla tosi monta tehtävää. Se voi edistää mielenterveyttä ja hyvinvointia tai loukata ja aiheuttaa mielipahaa. Se voi siivittää mielikuvitusta ja saada aikaan maagisia elämyksiä. Se voi olla myös jotakin hir­veätä, jota ei itse ymmärrä ollenkaan.

Ja joskus taiteen avulla maailmaa voi muuttaa hitusen paremmaksi.

Kuutisen vuotta sitten Olgan sisko Amanda käsikirjoitti ja esitti monologin Kilari, jossa hän käsitteli nuorena kokemaansa raiskausta. Ohjaajaksi hän halusi ehdottomasti Olgan. Myöhemmin sisarukset saivat viestin eräältä vaikuttajalta, joka esityksen nähtyään oli kutsunut koolle Naistenlinjan ja Amnestyn väkeä. Siitä käynnistyi Suostumus 2018 -kampanja, joka on vaikuttanut raiskauslainsäädännön kiristymiseen.

– On hienoa, että esityksellämme oli jokin konkreettinen vaikutus. Tuntuu, että jotakin olen saanut aikaan.

Olga Palo: ”Äitinä oleminen oli minulle pitkään tosi vaikeata”

Miksi-kysymyksiä Olga esittää jatkuvasti myös yksityiselämässään. Usein ne liittyvät äitiyteen. Esikoinen on kuusivuotias, kuopus täyttää kohta kaksi, mutta oma tapa olla äiti on yhä hakusessa. Eräs tuoreen kirjan päähenkilöistä toteaa tämän tästä, ettei ole ”tyypillinen äiti-ihminen”. Lause on luiskahtanut myös kirjailijan itsensä suusta.

– Äitinä oleminen oli minulle pitkään tosi vaikeata. Koin, että yhtäkkiä maailma alkaa katsoa minua toisella tavalla, jonain pehmeänä, lempeänä ja altruistisena olentona. En halunnut kuulua siihen kategoriaan. Äiti on yhteiskunnassa ylentämällä alennettu: ”Teepä sinä se voileipä, kun olet niin hyvä siinä.” Mutta oikeata valtaa ei ole.

Toki Olga Palo tiedostaa myös äitiyden edut. Äitinä naiseen suhtaudutaan suopeammin. Hän on tehnyt sen, mitä tietyn ikäisen naisen kuuluu tehdä. Moni ikätoveri joutuu selittelemään lapsettomuuttaan.

Olgan kumppani Samuli Laine toimii muun muassa lavastajana ja valosuunnittelijana WAUHAUS-kollektiivissa. Toistaiseksi heidän ei ole tarvinnut juuri taistella siitä, kumman työ on tärkeämpää, sillä isoimmat projektit ovat menneet limittäin.

Taiteilijaperheessä eletään Olgan mukaan varsin tavallista arkea. Jälkikasvu viedään päiväkotiin aamulla ja haetaan neljältä. Siinä välissä pitää saada paljon aikaan. Leipä todellakin on pieninä palasina maailmalla.

”Kun puhun itsestäni, tulee sellainen tunne, että valehtelen”

Valmistuttuaan maisteriksi 2016 Olgan piti keksiä, mitä ryhtyisi tekemään elääkseen. Hän päätti satsata kirjoittamiseen. Sitä hän oli harrastanut tavalla tai toisella koko elämänsä.

Kaappien perukoille on kertynyt valtava kokoelma päiväkirjoja. Ne jäävät aina kesken, ja tauon jälkeen Olga aloittaa uuden. Sivuille ilmestyy kokemusten, ideoiden ja havaintojen lisäksi ostoslistoja ja merkintöjä palavereista. Päiväkirja on Olgan mukaan eräänlainen mielen jatke.

– Kirjoittaminen on ulkoista muistitilaa. Siirrän ajatuksiani muistikirjaan, jottei minun tarvitse kanniskella niitä mukanani.

Näissä muistikirjojen kaoottisissa tekstikokoelmissa on Olgan mukaan jotakin samaa kuin hänen esikoisproosateoksessaan. Sen syntymistä vauhditti apuraha, joka hänelle myönnettiin 2019. Kirja avaa ajatusprosesseja ja vaihtoehtoisia juonenkulkuja tavalla, jota harvoin näkee valmiissa teoksissa. Myös kirjan nimi vaihtui tiuhaan urakan edetessä: Ehdotus omakuvaksi. Ette te minua täältä löydä. En minä aina ole sama. Haarautuvien polkujen puutarha…

– Kirjani kritisoi ja kyseenalaistaa ihmisen itsestään kertomaa tarinaa. Minulla on kompleksinen suhde sanoihin. Aina, kun puhun itsestäni, tulee sellainen tunne, että valehtelen. En usko, että ihmisessä on jokin syvä, muuttumaton sisin. Tässä nyt kuitenkin istun antamassa haastattelua ja kertomassa tarinaa itsestäni, Olga sanoo ja naurahtaa.

Olga Palo: Sukunimi ei ole ollut siunaus tai kirous

Ootko sä jotain sukua Tauno Palolle? muuan tuttava tiedusteli taannoin Olgalta. Hän vastasi olevansa. Tuttava hämmästyi: ”Täh, oikeestiko? Ihan läpällä kysyin.” Nuorempi väki ei enää itsestään selvästi tunnista Palojen teatterisuvun jälkeläisiä.

Isänisä oli aikoinaan maan legendaarisin elokuvatähti. Häntä Olga ei ehtinyt koskaan tavata, sillä Tauno Palo kuoli kolme vuotta ennen hänen syntymäänsä. Papan kasvot kävivät tutuksi keittiön seinälle ripustetuista Koffin julisteista – ja tietenkin vanhoista elokuvista, joita kotona joskus katseltiin.

Mutta oikeastaan Olga ei välittäisi puhua taustastaan. ”Se on niin kulunut aihe”. Sukunimi ei hänen mukaansa ole ollut siunaus tai kirous, se vain on.

– Tuntuu, että nimi Palo ei enää juuri herätä mielleyhtymiä. Nykyiset julkkiksethan ovat jotain TikTok-tyyppejä. Mielestäni olen saanut toimia taiteen kentällä aika vapaasti ilman sukunimen luomia paineita ja ennakko-odotuksia.

37-vuotias Olga Palo sanoo, ettei vielä tiedä, mikä hänestä tulee isona. Ja se on ihan fine. Nykyinen työnkuva teatterintekijänä, käsikirjoittajana ja kirjailijana tuntuu oikein hyvältä.

– En ole tainnut koskaan tehdä tietoista ammatinvalintaa. Asiat ovat vain menneet niin kuin ne ovat menneet. Etenemiseni työelämässä on ollut yrittämistä ja erehtymistä. Se on kuluttavaa, mutta myös nautinnollista. Tieni on ollut pitkä ja kiemurainen, koska reittiä on täytynyt välillä hakea.

Ja polut voivat yhä haarautua.

[artikkeli-suositukset id=”1″