Julkkikset

Tapettiseinät kuvottavat Eija Ahvoa – syy on lapsuudessa: ”En vieläkään siedä tilanteita, joita ei puhuta auki”

Eija Ahvo, 71, tietää, että hänen iässään naisella on paljon mahdollisuuksia. – Erään intiaaniheimon viisauden mukaan viisikymmentä täyttävä ihminen siirtyy tietäjien telttaan. Se on kaunis kuvaus vanhenemisesta.

Teksti:
Sanna Wirtavuori
Kuvat:
Sampo Korhonen

– Aika ei paranna haavoja, vaan tulehduttaa ne.

Eija Ahvo, 71, tietää, että hänen iässään naisella on paljon mahdollisuuksia. – Erään intiaaniheimon viisauden mukaan viisikymmentä täyttävä ihminen siirtyy tietäjien telttaan. Se on kaunis kuvaus vanhenemisesta.

Flunssa on vihdoin ohi, ja Eija Ahvo on erittäin läsnä.

– Monta kertaa luulin parantuneeni, mutta vähän väliä kuume kaatoi petiin. Lopulta todettiin keuhkoputkentulehdus, ja nyt on antibiootitkin syöty. Pari keikkaa jouduin perumaan, mutta onneksi pääsin ystäväni Susanna Haaviston 40-vuotisjuhlakonserttiin, Eija kertoo, kun peruuntuneen haastattelun jälkeen vihdoin tapaamme.

Eija on pohtinut viime aikoina elämäänsä, sillä hän juhli korona-aikana seitsemänkymppisiä, ja silloin ilmestyi myös Elina Saksalan kirjoittama elämäkertakirja Eija Ahvo – elämän sain soimaan.

– Päällimmäisenä on kiitollisuus: koko elämästä, läheisistä, ystävistä ja arjesta. Haluan laulaa, kertoa tarinoita, opiskella ja opettaa niin kauan kuin terveyttä piisaa. Tässä käydään sentään jo kahdeksattakymmentä, jes.

”Sisäinen lapseni etsii edelleen selitystä”

”Kirjoitin kolme vuotta sitten kirjeen edesmenneelle isälleni. Muistelin siinä laulun ja harrastusten täyttämää lapsuuttani Juankoskella sekä isäni kannustusta. Kirjoitin myös kipeästä asiasta, josta en koskaan aikuisena hänelle puhunut. Isä kuoli syöpään jo 57-vuotiaana 1980-luvulla.

Lapsuuteni traumaattinen vuosi oli 1960, olin 120-senttinen alakoululainen ja tehnyt jotakin väärin – ehkä myöhästynyt varttitunnin kotiintuloajasta – ja isä katsoi velvollisuudekseen rankaista minua. En voinut käsittää, kuinka iso mies voi lyödä pientä tyttöä sotilaspuvun remmillä.

Katsoin isää silmiin ja kysyin, miksi lyöt. Hän vastasi, että se on hänen velvollisuutensa, isänä, kasvattajana ja opettajana. Asetuin sängylle pitkälleni, käänsin kasvot seinään päin ja otin rangaistuksen vastaan. Pidin silmät auki, itkin, katsoin valkoista tapettia ja raavin sitä samalla, kun isä löi.

Ristiriita lempeän ja rankaisevan isän välillä oli valtava, ja siksi sisäinen lapseni etsii edelleen selitystä.

Kirjeessä kerroin, että pelkäsin isän puhumattomuutta ja sen, etten tänäkään päivänä voi sietää tilanteita, joita ei puhuta auki. Aika ei paranna haavoja, vaan tulehduttaa ne.

Tapettiseinät kuvottavat yhä, ja myös isokokoiset miehet pelottavat minua. Ahdistun ja haluaisin paeta, jos esimerkiksi työneuvotteluissa vastapäätä istuu kookas, vähäsanainen mies. Näyttelijä Jussi Lampi on poikkeus.”

”Jokainen osaa laulaa ja hän laulaa aina tarinaa”

”Uuden oppiminen on elämäni suola, ja olen tarttunut aina kiinnostaviin kursseihin. Suurin osa niistä on liittynyt musiikkiin ja itsensä kehittämiseen.

Susanna Haaviston kanssa olemme kehittäneet lauluilmaisun opetusmetodin nimeltä Laulunkieli.

Tarkoituksena ei ole arvioida ääntä, vaan uskomme, että jokainen osaa laulaa ja hän laulaa aina tarinaa. Silmät ovat sielun peili, mutta ääni on itse sielu.

Olemme vuosien mittaan järjestäneet kursseja ammattilaisille ja harrastajille sekä niille, jotka eivät ennen ole rohjenneet laulaa.

Laululla ei voi parantaa maailmaa, mutta elämää sillä voi parantaa.

Vuonna 2012 valmistuin myös Tommy Hellstenin nelivuotisesta Ihminen tavattavissa -mentorikoulutuksesta.”

”Sain puhelun tuntemattomalta mieheltä Pohjois-Ruotsista”

”Olen opiskellut myös Peter Hess -äänimaljahoitoja sekä shamaanirummutusta. Ensimmäisen shamaanimatkani rummuttamalla tein vuonna 1997.

Löysin voimaeläimeni valkoisen poron ja tajusin, että kyseessä ei ole mikään hörhöily, vaan mieltä ja kuvittelua energisoiva tapahtuma. Kiinnostuin asiasta, luin alan kirjallisuutta ja kyselin Lapin tietäjiltä, mistä voisin hankkia oman rummun. Minulle naureskeltiin, että ei niitä noin vain osteta. Kuulemma saisin sen, kun olen tarpeeksi valmistautunut.

– Minulla on perushyvä itsetunto.
– Minulla on perushyvä itsetunto.

Annoin ajan kulua, kunnes sain puhelun tuntemattomalta mieheltä Pohjois-Ruotsista. Hän kyseli, miksi haluan rummun, mikä shamanismissa kiehtoo ja mikä on voimaeläimeni. Lopuksi hän sanoi vain: kiitos näistä tiedoista. Muutaman viikon päästä tuli uusi outo soitto, jossa minua pyydettiin tulemaan Olympialaiturille vastaan, joku oli tuomassa minulle pakettia Tukholmasta.

Näin sain ikioman shamaanirumpuni, jonka kalvolla on kaunis maalaus valkoisesta porosta. Sen enempää en rummun alkuperästä tiedä.

En ole erityisesti opetellut soittamaan sitä, vaan se ikään kuin luo itse rytminsä. Järkiperäiselle ihmiselle tekee hyvää saattaa itsensä tilaan, jossa kaikkea ei voi selittää.”

”Ulkonäköhuolet ovat kuitenkin olleet pieniä”

”Olen monissa lapsuudenkuvissani silta-asennossa kaarella, napa ylöspäin. Huvittavaa on, että kymmenvuotias lapsenlapseni on myös usein samassa asennossa ja hänkin laulaa paljon.

Minulla on perushyvä itsetunto, olen tyytyväinen tällaisena kuin olen, 152-senttisenä ja isorintaisena. En ole koskaan halunnut olla pidempi. Sen sijaan isorintaisuus on ajoittain tuntunut haittatekijältä. Olen aina ollut kova liikkumaan, ja miten paljon helpompaa olisikaan esimerkiksi juosta, jos rintaulottuvuus olisi pienempi.

Minua lohdutettiin aikoinaan, että odotahan kun synnytät, silloin isoista rinnoista on hyötyä. Katinkontit, imettäminen oli hankalaa, ja tajusin, että rintojen koolla ei ole mitään tekemistä imetyksen sujumisen kanssa.

Ulkonäköhuolet ovat kuitenkin olleet pieniä ja menneet nopeasti ohi.

Puhetaidon opettajani Teatterikorkeakoulussa neuvoi, että pitää hengästyttää itsensä joka päivä. Nykyisin riittää, kun kuljen metsäpolkuja, nousen kallionkupeita ja rakentelen majoja lasten kanssa Veikkolan maastossa. Venyttelyt kuuluvat tietysti tämän ikäisen aamuherätykseen.

Alitajunta on hyvä työkaveri Eija Ahvolle.
Alitajunta on hyvä työkaveri Eija Ahvolle.

Olen hyvä nukkuja ja saatan ottaa torkut vaikka maskituolissa ennen esitystä. Usein myös työstän asioita unissani, ja yöpöydälläni on aina unipäiväkirja, lapsuudenkuvan vierellä.

Alitajunta on hyvä työkaveri, se ahkeroi öisinkin.”

”Viisikymmentä täyttävä ihminen siirtyy tietäjien telttaan”

”Tiedän ikäni ja olen ylpeästi lastenlasteni mumma, mutta henkisesti tunnen ajoittain olevani nelikymppinen. Paljon on vielä mahdollista, vaikka kärrynpyöriä en enää heittelekään heikkojen olkapäiden vuoksi.

Erään intiaaniheimon viisauden mukaan viisikymmentä täyttävä ihminen siirtyy tietäjien telttaan. Se on kaunis kuvaus vanhenemisesta.

Olen ollut melko terve, mutta jonkinlainen taitekohta elämässäni oli 44-vuotiaa­na. Silloin minulta leikattiin endometrioosi ja samalla poistettiin kohtu. Tajusin konkreettisesti, etten voi enää saada lapsia, ja tästä alkaa seuraava vaihe.

Asiat selkiintyivät, ja aloin uskoa itseeni entistä enemmän. Tiesin, että osaan aika paljon.

Alkoholi ja erityisesti vahva viina eivät ole koskaan olleet minun juttuni. Ilmeisesti maksani polttaa alkoholia huonosti, ja sen vuoksi joudun outoihin energiatiloihin. Parikymmentä vuotta sitten halusin kirkkautta ajatuksiini ja päätin tehdä kokeen: olin yli vuoden nollalinjalla. Selvitin itselleni, mihin tarvitsin alkoholia. Jos tavoittelin rentoutta, tuloshan oli kaikkea muuta, väsymys vain kasvoi. Voin suositella testiä kaikille.

Nykyään kunnioitan kehoani entistä enemmän ja olen oppinut, että mieli on kirkkaampi, kun mietin, mitä syön ja juon. Lasillinen viiniä hyvän ruoan kanssa tai saunaolut riittää minulle.”

”Rakkaus ei ole ihmetekoja vaan kuuntelemista”

”Olen onnellinen siitä, että olen löytänyt vierelleni ihmisen, jonka kanssa voin puhua ja jolta saan aina apua.

Puolisoni Matti on minua kuusi vuotta vanhempi, ja kun kohtasimme, ikäero tuntui isommalta. Ihastuin hänen mielikuvitteluunsa ja hurjaan tietomääräänsä – hänen mielestään voi pulpahtaa mitä tahansa – ja ajattelin että vau, mikä kaveri. Olin yllättynyt, kun hän suostui kesytettäväkseni, ja välillä ihmettelen, että liittomme on kestänyt jo neljäkymmentäviisi vuotta.

Mielestäni rakkaus ei ole ihmetekoja vaan kuuntelemista, auttamista arjessa, yhteisiä onnistumisen hetkiä. Samoin kuin kunnioitusta ja sitä, että kummallakin on tilaa omille kiinnostuksille.

Meille molemmille lapset ovat elämän suurin saavutus, mutta heidän saamisensa ei ollut itsestäänselvyys. Yritimme muutaman vuoden ja kokeilimme kaikkea, päällä seisomista myöten.

Toukokuussa 1980 syntyi vihdoin mustatukkainen Joonas, ja ihmettä on mahdotonta kuvailla. Iloinen yllätys oli, kun toinen lapsemme Venla syntyi jo seuraavan vuoden syyskuussa.

Kun lapset olivat pieniä, olin hyvin työorientoitunut enkä ollut aina kohtuullinen perhettä kohtaan. Olen jutellut siitä myös lasteni kanssa ja hyväksyn syyllisyydentunteen. Olen kuitenkin yrittänyt parhaani ja ollut kyllin hyvä äiti.”

Eija Ahvo: ”Vähintään kerran kuukaudessa on mummapäivä”

”Minulla on kolme lastenlasta, Venlalla on 15- ja 13-vuotiaat pojat ja Joonaksella 10-vuotias tytär. Isoäitinä olen sopivan hyvä. Vietän paljon aikaa heidän kanssaan ja olen kehitellyt monenlaisia yhteisiä leikkejä. Vähintään kerran kuukaudessa on mummapäivä. Se on iltapäivä yhden lapsenlapsen kanssa kerrallaan. Voimme käydä näyttelyssä, kirjastossa tai vaikka uimassa ja sen jälkeen menemme syömään sushia ja juttelemaan.

En tiedä, onko monenkaan alakoululaisen kodissa saatu tai kirjoitettu oikeita kirjeitä, mutta olen opettanut lapsenlapsilleni, että niin voi tehdä.

Mumma saa paljon kirjeitä, ja se on ihanaa. He kirjoittavat käsin ja osaavat laittaa kuoreen osoitteen ja tietävät mikä on postimerkki. Kirjeenvaihdossa ovat mukana myös edesmenneen sisareni lapsenlapset.”

”Katsoin aina maantietä ja kuvittelin lähtemistä”

”Olemme asuneet lähes 30 vuotta Kirkkonummella metsän keskellä ja järven äärellä. Aluksi meillä oli pieni kesämökki, ja kun halu ympärivuotisesta metsässä asumisesta vahvistui, siirsimme tontille isovanhempieni talon Riistavedeltä, Kuopiosta.

Hirsitalo on nykyään koko heimomme yhteinen tukipaikka. Lapsille sekä heidän lapsilleen se on mummala ja kesämökki, loma- sekä virkistyspaikka. Lapsena en koskaan ajatellut jääväni synnyinmaisemiin enkä ajatellut asuvani maalla. Katsoin aina maantietä ja kuvittelin lähtemistä. Ja kun läksin, en ole haaveillut paluusta.

Pidän silti ajatuksesta, että asun lapsuuden mummolassani, talossa, jossa synnyin.

Tuvan seinällä näkyvät yhä papan viivat, kun hän kirjasi kuivamustekynällä minun, sisarusteni ja serkkujeni pituudet. Olemme jatkaneet tapaa lastenlasteni kanssa.”

”Minulla ei ole muuta kuin toivo”

”Opiskeluaikani oli poliittisesti radikaalia, ja silloin kehittyivät myös ajatukseni rauhanliikkeestä. Tänä päivänä Ukrainan sota, ilmaston lämpeneminen ja monet muut hädät tuntuvat kaatuvan päälle.

Olen ollut Unicefin hyvän tahdon lähettiläs lähes neljäkymmentä vuotta. Viimeisin missioni on testamenttilahjoituksen tunnetuksi tekeminen. Ajatus siitä, että hyvän tekeminen jatkuu kuolemani jälkeenkin, on lohduttava ja merkityksellinen.

Kuvittelin nuorena, että voin toiminnallani muuttaa maailman paremmaksi. Nyt tiedän, että aina löytyy ihmisiä, jotka ovat esteenä tälle muutokselle. Minulla ei ole muuta kuin toivo.

Haluan uskoa, että toiveet toteutuvat. Minua tunnetumpi juankoskelainen, koulukaverini Juice Leskinen on suomentanut viimeisimmällä levylläni kuultavan John Lennonin Imaginen nimellä Uneksi.

Laulan siinä: Tule mukaan päiväuniin, ota osaa unelmaan / me toteutamme kerran uneksien rauhan maailmaan.”

”Menneet läheiseni ovat kiinni luonnonkierrossa”

”Luonnon tarkkailu liittyy myös elämän kiertokulkuun. Kun näen perhosen, juttelen ääneen pikkusiskoni kanssa. Hän sanoi kuolinvuoteellaan muuttuvansa perhoseksi ja tuovansa iloa elämääni. Hän kuoli koronakeväänä, ja juuri silloin pihamme oli täynnä sitruuna- ja nokkosperhosia.

Hän myös toivoi, että hänen tuhkansa siroteltaisiin mereen, sillä meret ovat yh­teydessä toisiinsa, joten häntä voi muistella missä tahansa meren äärellä. Muutkin menneet läheiseni ovat kiinni luonnonkierrossa, ja he ovat ilmaantuneet kuolinhetkellään reviirilleni. Äiti on pyy, isä västäräkki, eräs ystäväni on punarinta ja toinen satakieli.

Kävelen metsässä paljon ja pääsen usein ’metsän peittoon’. Olen aidosti yksin ja yritän kuunnella omaa sisäistä ääntäni.

Omaa kuolemaa en ainakaan tällä hetkellä pelkää. Suhtaudun päivien kulkuun luottavaisesti, sillä olen saanut jo nyt elää hyvän elämän ja oppinut paljon.

Ajattelen elämääni ympyränä, joka jossain vaiheessa sulkeutuu, eikä kukaan voi tietää milloin. Ehkä lähden kuoltuani lentoon tai ehkä muutun sammakoksi. Joka tapauksessa toivon olevani yhteydessä äiti maahan.”

X