Teatteria vaikeissa oloissa johtava Maria Sid: ”Ihmisen pitää uskaltaa olla haavoittuvainen läpi elämänsä”

Ohjaaja-näyttelijä Maria Sidin elämä kaupunginteatterin johtajana Tukholmassa on korona-aikana haasteellista, mutta silti inspiroivaa. Suuret vastuut pakottavat Marian huolehtimaan tarkasti omasta jaksamisestaan. Kahden teinin ja yhden aikuisen lapsen äiti viettää vapaa-aikansa ”askeettisesti” perheen parissa ja luonnossa liikkuen. 

Ohjaaja-näyttelijä Maria Sidin lähtö Suomesta Ruotsiin viime maaliskuussa oli sen verran vauhdikas, että matkalaukkukin jäi hötäkässä helsinkiläiseen hotelliin. Sen kävi lopulta noukkimassa talteen Marian Helsingissä asuva tytär, 25-vuotias Iris.

Maria on viimeiset kuusi vuotta asunut Tukholmassa, mutta keväällä hän oli viettämässä pidempää pätkää Helsingissä tulevan We Will Rock You -musikaalin ohjaajana. Marian oli tuolloin tarkoitus piipahtaa yhden yön yli Tukholmassa perheensä luona, mutta pandemia paheni hetkessä niin rajusti, ettei hän päässyt enää palaamaan Suomeen.

Marian työt sekä ohjaajana, näyttelijänä että Tukholman kaupunginteatterin johtajana menivät kertaheitolla uusiksi. Musikaaliesityskin siirrettiin ensi vuoteen.

Nyt Maria on pitkästä aikaa käymässä Suomessa muutaman päivän ajan. Hän nauraa hersyvästi, näplää aina tilaisuuden tullen älypuhelintaan ja hätkähtää uutisista, että Ruotsin hallitus on jälleen kerran antamassa uuden lausunnon pandemiaan liittyen.

– Se minun on aivan pakko katsoa suorana lähetyksenä, Maria sanoo.

”Käyn koronatesteissä kolmen päivän välein”

Maria katselee uteliaana ympärilleen helsinkiläisen kauppakeskuksen kahvilassa ja tarkkailee ihmisten käyttäytymistä. Hän kiinnittää huomiota siihen, että kasvomaskeja käytetään täällä enemmän ja tunnollisemmin kuin Ruotsissa. Siellä maskisuositusta ei ole annettu, vaan jokainen toimii omantuntonsa mukaan.

Maria myöntää, että alkuun häntä pelotti Ruotsin erilainen strategia pandemian hoidossa Suomeen verrattuna.

– Ylipäätään koko koronatilanne on ollut pelottava. Sairastumis- ja kuolleisuusluvut Ruotsissa olivat viime keväänä hurjia. Maa ei ollut yhtä hyvin varautunut ongelmiin kuin Suomi, jossa sodanjälkeisen elämän myötä oltiin viisaammin varustauduttu katastro­fien varalle.

Vaikka Maria on tottunut suhailemaan kahden maan väliä, nyt jokaista liikettä pitää pohtia tarkkaan terveys edellä. Kesällä Maria pyörähti Suomessa Hangossa kesämökillään parin viikon ajan, mutta vietti koko tuon ajan karanteenissa. Hän näki omia, iäkkäitä vanhempiaankin vain ulkona, etäisyyden päästä.

– Käyn koronatesteissä tällä hetkellä kolmen päivän välein, koska kuvaan Ruotsissa elokuvaa, jossa minulla on suutelukohtaus, Maria huomauttaa ja alkaa vaistomaisesti nyrpistellä nenäänsä liiankin tutuksi tullutta tikkutestiä ajatellessaan.

Maria Sid: ”Olen aina ollut yksinäinen ratsastaja”

Maria päätyi alun perin Ruotsiin töihin vuonna 2008, kun hänet palkattiin Oikeutta ja rakkautta Fagervikissä -sarjan päärooliin. Koekuvauksiin hän oli mennyt luullen, että voisi saada Tukholmasta viikon kestävän työkeikan, mutta hänet haluttiinkin koko sarjan keulakuvaksi.

Sarjan myötä töitä Ruotsista alkoi löytyä yhä enemmän, ja lopulta Maria perheineen muutti sinne. Hän on naimisissa oopperalaulaja-viulisti Peter Achrénin kanssa, pari tapasi vuonna 1997. Perheeseen kuuluvat myös 19-vuotias poika ja 15-vuotias tyttö, sekä Marian aiemmasta suhteesta syntynyt Iris-tytär.

Johtajapestiinsä Maria eteni asteittain. Hänen työuransa on polveileva, sillä Maria on tehnyt uransa aikana monipuolisesti töitä sekä Suomessa että Ruotsissa niin näyttelijänä, musikaaliohjaajana kuin lyhytelokuvien ohjaajanakin.

Tukholman kaupunginteatterissa hän työskenteli ensin varajohtajana, minkä jälkeen häntä pyydettiin johtajaksi. Nimitystä on jo jatkettu kertaalleen vuoteen 2022 asti.

Suomenruotsalainen Maria on otettu Tukholman taidepiireissä hyvin vastaan. Maria kokee, että häntä arvostetaan ja kuunnellaan. Hetkittäin hän tosin tuntee olonsa ulkopuoliseksi, mutta ei pidä asiaa ongelmallisena.

– Olen aina ollut vähän lonely rider, yksinäinen ratsastaja. Minulle on luontaista siirtyillä maasta ja projektista toiseen.

”Johtajana otan iloiset ja ikävät iskut vastaan”

Maria oli ehtinyt työskennellä teatterinjohtajana puolen vuoden ajan, kun koronapandemia muutti työn kriisijohtamiseksi. Kaupunginteatterin yhteydessä toimii myös kulttuuritalo, ja yhtäkkiä suuren organisaation kaikki 500 loppuunmyytyä esitystä piti perua. Tulevat harjoitukset jäädytettiin, ja Marian työpalaverit vaihtuivat keskusteluihin infektiotauteihin erikoistuneiden lääkäreiden kanssa.

– Kun ymmärsin, että kaikki menee poikki ja uusiksi, en jäänyt tunnustelemaan omaa oloani. Keskitin mieluummin kaiken energiani tekemiseen. Olen ratkaisukeskeinen ihminen: en ajattele itseäni vaan asioita.

Monille taiteilijoille oman työn täydellinen seisahtuminen oli kova paikka, ja Mariakin sai osansa intohimotyöläisten tunteenpur­kauksista.

– Pysyin johtajana jämäkkänä, mutta samaan aikaan herkkänä ja avoimena toisten tunteille. Vaikka töiden keskeytyminen oli kaikille järkytys, kyseessä oli niin vakava tilanne, ettei vaihtoehdoista voitu siinä kohtaa edes keskustella. Niissä hetkissä kuuntelin vaistojani ja luotin kokemukseeni.

Kriisihetkinä Mariaa on auttanut kansainvälisesti menestyneen häpeätutkija Brené Brownin tuotanto. Erityisesti Mariaan kolahtaa Brownin sanoma, että ihmisen pitää läpi elämänsä uskaltaa olla haavoittuvainen ja herkkä, vulnerable.

– Johtajana minulle on tärkeää puhua, pysyä auki ja uskaltaa asettaa itseni alttiiksi. Kuten ruotsiksi sanotaan, man tar smällarna, eli otan iskut vastaan – sekä ikävät että iloiset.

Maria haluaa pysyä avarakatseisena ja uteliaana, sillä ne ovat hänen elämässään eteenpäin vieviä voimia.

– Taistelen joka päivä kyynisyyttä vastaan, sillä kyynisyys ja toisten tuomitseminen tuhoaa meidät. Ajattelen, että vaikka vaikeita asioita tapahtuu, ne kuuluvat töihini. Hyväksyn ongelmat mieluummin kuin taistelen niitä vastaan. Teen sekä oman että kollegoideni onnellisuuden eteen joka päivä valintoja enkä anna periksi.

”Haluan olla uuden ajan johtaja”

Johtajana Marialle on tärkeää, että hänen työpaikallaan toteutetaan tasa-arvoa. Tukholman kaupunginteatteriin onkin perustettu työryhmä, joka pyrkii valvomaan ja varmistamaan, että eri ikäiset ja eri taustoista tulevat ihmiset työllistyvät tasapuolisesti.

Ohjaaminen ja johtajuus sopivat minulle, koska inspiroidun siitä, kun muut ympärilläni onnistuvat.”

Maria korostaa, että johtajana hänelle on tärkeintä tiimityö. Hän ajattelee, ettei olisi mitään ilman muita.

– Haluan olla uuden ajan johtaja. Kyse ei ole minusta, vaan meistä. Vanhan ajan suuren johtajuuden sijaan kiinnitän huomiota siihen, että ympärilläni on huipputekijöitä. Ohjaaminen ja johtajuus sopivat minulle, koska inspiroidun siitä, kun muut ympärilläni onnistuvat.

Kannustava suhtautuminen ei kuitenkaan sulje pois jämäkkyyttä. Maria kertookin olevansa pomona myös vaativa. Hän antaa paljon kieltäviä vastauksia saamiinsa pyyntöihin. Vaikka se tuntuu välillä vaikealta, se on vain tehtävä.

– Olen johtajana mutkaton ja suora. Kaikkia ei voi miellyttää eikä tehdä onnellisiksi. Saatan olla välillä väsyttävä ja ärsyttäväkin, koska vaadin työntekijöiltä paljon. Mutta en koskaan enemmän kuin itseltäni.

Risto Räppääjä -elokuvassa on elementtejä Marian elämästä

Perusta Marian taideuralle syntyi jo lapsuudessa. Hänen isänsä Sven Sid työskenteli näyttelijänä ja ohjaajana ja äitinsä Tuula Mäkelä oli kuvaussihteeri elokuvissa. Ma­rian isäpuoli Tommi Mäkelä on taidemaalari.

Maria kuvailee olleensa lapsena ja nuorena hyvin ujo ja on sitä oikeastaan vieläkin. Taide tuo ujouteen kuitenkin kaivattua todellisuuspakoa.

– On ihanaa, kun saan olla taiteen avulla hetken aikaa joku muu. Minun paratiisini on sukeltaa erilaisiin sisältöihin, elää teosten sisällä. Viihdyn omassa mielikuvitusmaailmassani ja hyödynnän sitä töissänikin.

Mielikuvituksensa Maria sai päästää valloilleen myös uudessa aluevaltauksessaan, kokopitkän elokuvan ohjaajana. Parhaillaan leffateattereissa pyörivä lastenelokuva Risto Räppääjä ja väärä Vincent on hänen käsialaansa. Se on vetänyt teattereihin hyvin katsojia, vaikka paikkamääriä on koronasäädösten vuoksi rajoitettu.

Marialle ohjaustyö oli innostava kokemus. Elokuvan juonessa Riston (Silmu Ståhlberg) täti Rauha Räppääjä (Minka Kuustonen) saa yhtäkkiä päähänsä, että Risto on uudelleensyntynyt taidemaalari Vincent van Gogh.

Ajatuksesta käynnistyy tapahtumasarja, jonka aikana yksi jos toinenkin elokuvan hahmo päätyy maalaamaan taidetta – osa siitä suorastaan hurmaantuen. Se on perua Marian omasta elämästä.

– Minua häiritsee, että lapset saavat piirtää, mutta aikuiset eivät. Itse teen taidetta roskakoriin – silloin maalaan itselleni enkä toisille.

”Järjestän itselleni reilusti tylsää aikaa, jotta jaksan”

Vaikka Marian työtahti on nopeatempoinen ja kiireinen, hän ei tunne olevansa kuormittunut tai stressaantunut.

– Kyllä tässä iässä pitää jo tuntea itseään sen verran, että pystyy johtamaan itseään niin, ettei väsy. Minulle on annettu iso vastuu, johon suhtaudun vakavasti. Minun täytyy pitää itsestäni ja jaksamisesta huolta paitsi itseni, myös koko organisaation takia, Maria sanoo.

Maria raivaakin tasaisin väliajoin kalenteriinsa aikaa, jolloin hänen ei tarvitse tehdä mitään.

– Viihdyn hyvin yksin ja järjestän tarkoituksella itselleni reilustikin tylsää aikaa. Elän muutenkin arjessani melko askeettista elämää. Vapaa-aikanani kävelen luonnossa enkä harrasta mitään.

Elän arjessani melko askeettista elämää. Vapaa-aikanani kävelen luonnossa enkä harrasta mitään.”

Maria asuu perheineen omakotitalossa, mutta kuitenkin lähellä Tukholman keskustaa. Hän tiedostaa, että työntekoon on helpompaa pyhittää aikaa nyt, kun lapset ovat isoja. Ei hän toisaalta nähnyt perheen ja työnteon yhdistämisessä ongelmaa aiemminkaan: lapset kulkivat usein töissä hänen mukanaan. Ihan niin kuin hänkin aikanaan omien vanhempiensa mukana.

– Ehdin edelleen viettää ihan hyvin aikaa perheeni kanssa. Ystäviä en tosin ehdi juuri tavata. En silti koe luopuneeni mistään, vaan ajattelen, että asiat ovat järjestelykysymyksiä.

Omia lapsiaan Maria on aina halunnut kannustaa tieteen, taiteen ja tutkimuksen maailmaan. Iris opiskelee parhaillaan etänä Skotlannin Aberdeenin yliopistossa pääaineenaan historia. Poika taas opiskelee insinööriksi Kuninkaallisessa teknillisessä korkeakoulussa ja nuorimmainen tytär on vielä yläasteella.

– Seuraan mielenkiinnolla lasteni opintoja ja sitä, millaisia työkaluja heille nykyään on tarjolla. He ovat hirveän hyvin perillä asioista: he ymmärtävät sekä vanhaa maailmaa että uutta.

Maria puhuu lastensa kanssa myös omista töistään ja saa heiltä siihen kiinnostavia, uuden sukupolven huomioita.

– Ajattelen, että toivo on nuorissa. Nuoret ovat globaaleja ja avarakatseisia, eivätkä he ole jumissa esimerkiksi sukupuolirooleissa.

”Menen joka päivä töihin kiitollisena”

Yksi kehityssuunta, josta Maria on hyvin tyytyväinen, on Me too -liikkeen aiheuttama seksuaalisen häirinnän tiedostaminen ja vähentyminen. Marialla ei ole asiasta henkilökohtaista kokemusta, mutta teatterinjohtajana hän on välillä joutunut puuttumaan häirintätilanteisiin.

Maria on myös käyttänyt erään teatterikohtauksen ohjaamisessa apunaan intiimikoordinaattoria eli ammattilaista, joka suunnittelee näyttelijöille koreografian seksikohtauksiin. Tämä auttoi Mariaa muokkaamaan vaikeasta kohtauksesta hallittavan.

– On hyvä, että puhumme nykyään avoimesti asioista, joista keskusteltiin ennen vain suljettujen ovien takana. Toki vanhojen rakenteiden kyseenalaistaminen aiheuttaa myllerrystä, mutta samaan aikaan on hui­keaa, että muutosta parempaan tapahtuu.

Vaikka poikkeusaika koronan suhteen jatkuu edelleen, Maria uskoo pahimman olevan jo ohi. Lamauttavasta hädästä on siirrytty askel kohti tilanteen hyväksymistä ja uutta normaalia.

Oikeastaan Maria tuntee kiitollisuutta, että on saanut johtajana työskennellä näin mielenkiintoisena aikana.

– Menen joka päivä töihin kiitollisena ja onnellisena. Saan tehdä töitä ihmisten kanssa, joita olen ihaillut koko elämäni. Mitä sitten, vaikka joudunkin samalla ratkaisemaan lukuisia erilaisia ongelmia? Sehän tarkoittaa, että pääsen luomaan työssäni myös uudenlaisia mahdollisuuksia.

Juttu on julkaistu Annassa 45/2020.