Teemu Potapoff, 48, sanoo selkänsä parantuneen kirkossa eikä lääkärissä: ”Kristinusko ja tiede eivät sulje toisiaan pois” 

Ihmeparantumisen kokemus vahvisti Teemu Potapoffin ajatusta siitä, että on olemassa jotakin suurempaa ja selittämätöntä. Lapsettomuuden nimeen vannonut mies näki vastasyntyneen tyttärensä katseessa koko universumin.

Tuttipullo mikroon ja sieltä huutavaan suuhun. Pyllynpesu ja vaipanvaihto. Sätkivä vauva rauhoittuu vasta, kun hänet nostaa sitteristä olkapäälle ja alkaa hyräillä Ihmemies MacGyverin tunnaria. Jossakin välissä käsi haparoi kohti kahvikuppia, joka on aikaa sitten viilennyt. Eikä kello käy vielä edes aamuyhdeksää!

Vuodenvaihteessa kotiin kannettiin uusi vaativa perheenjäsen. Sen jälkeen Teemu Potapoffille aiemmin niin rakkaat hitaat aamut ja tarkka päivärutiini ovat olleet enää muisto vain.

Mitenkäs tässä näin kävi. Teemustahan ei pitänyt tulla isää laisinkaan. Nuorena miehenä hän harkitsi vakavasti jopa sterilointia. Kenenkään ei tarvitsisi käydä läpi samanlaisia kärsimyksiä, joita hän itse koki lapsena.

Sukupolvia jatkunut pahan kierre katkeaisi Teemuun.

Nuorukaisena Teemu Potapoff julistautui ateistiksi, rippikoulukin jäi käymättä

Helsinkiläisille Teemu Potapoffin jykevä hahmo on tuttu ravintoloiden ovilta. Hän on työskennellyt suosituimpien yökerhojen portieerina liki kolmekymmentä vuotta. Nimi ja ääni ovat tulleet tunnetuiksi kolumneista, podcasteista ja kirjojen nimilehdiltä.

Ansioluetteloon kuuluu jopa puolentoista vuoden määräaikainen pesti tv-kuuluttajana Ylellä 1990-luvun puolivälissä. Siellä tapahtui työuran mehevin moka. Teemu oli tavan mukaan maskeerannut itsensä ja asettunut tv-kameran eteen. Kun punainen valo syttyi, hän aloitti: ”Tervetuloa seuraamaan TV1:n iltapäivää. Seuraavaksi…” Äkkiä päässä löi tyhjää. Opeteltu juonto unohtui ja suusta karkasi kirosana. Siitäkin selvittiin.

Punttisalilta Teemulle tarttui jo varhain lempinimi Pastori Potapoff. Vähältä piti, ettei hänestä todella tullut pappi.

”Kokemus vahvisti ajatusta siitä, että on olemassa jotakin meitä suurempaa.”

Uskon siemen kylvettiin jo lapsuudessa. Teemu kasvoi kahden maailman välissä. Vanhoillislestadiolainen isoäiti vei seuroihin ja opetti iltarukouksen. Isoisä puolestaan oli tulenpalava kommunisti, joka lauloi sorron yöstä nousevista työn orjista.

Kotoa Oulusta Teemu häipyi heti kirjoitettuaan ylioppilaaksi. B:n papereilla ja 6,5 keskiarvolla ei kovin moneen opinahjoon ollut asiaa, mutta Helsingin Evankelisen opiston viestintälinjalla vakuututtiin hakijan lahjakkuudesta. Olihan hän työskennellyt Kaiku-paikallisradiossa koulupojasta lähtien.

Nuorukaisena Teemu julistautui ateistiksi, rippikoulukin jäi käymättä. Mutta syksyllä 1992 hän tuli lähteneeksi silloisen tyttöystävän seurana Tuomasmessuun Agricolan kirkkoon. Kun seurakunta painoi päänsä rukoukseen, Teemukin huomasi sanailevansa ylöspäin jotakin: ”Jumala, jos haluat mut, niin anna palaa!” Kotimatkalla sateli kevyttä lunta, ja keveä oli mielikin.

– Nykyinen maailmankatsomukseni on eräänlainen hybridi kristinuskoa ja tiedettä. Minusta ne eivät sulje toisiaan pois. Arvostan sitä, mitä tieteen keinoin saadaan aikaan. Mutta kaikkea sen avulla ei pystytä selittämään.

”Kokemus vahvisti ajatusta siitä, että on olemassa jotakin meitä suurempaa”

Kuten erästä ihmeparantumista parikymmentä vuotta sitten. Teemu oli loukannut selkänsä punttisalilla maastavedossa niin pahasti, että joutui kulkemaan 90 asteen kulmassa. Lääkäriin raavas mies ei tietenkään mennyt. Samoihin aikoihin Alppilan kirkossa vieraili tunnettu maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaara, jonka kerrottiin parantavan ihmisiä rukouksen voimalla. Teemu lähti uteliaisuudesta paikan päälle ja asettui jonon jatkoksi. Kun Jalovaara nosti kätensä rukoukseen, Teemu kaatui vastaanottajien syliin. Ylös noustuaan hän oikaisi rankansa ja käveli ulos. Sen koommin ei selkä ole vaivannut.

– Kokemus vahvisti ajatusta siitä, että on olemassa jotakin meitä suurempaa.

Vastoin odotuksia Teemu päätti pyrkiä teologiseen tiedekuntaan. Se vaati sinnikkyyttä. Lepopäiviä pyhittämättä hän pänttäsi viittä pääsykoekirjaa kahdeksan tuntia päivässä ja bodasi illat. Satsaus kannatti: hän pääsi sisään liki täysin pistein. Kiinnostus kristinuskoon ei ollut vain akateemista, sillä Teemu aikoi papiksi. Päämäärä oli kirkas. Hän halusi olla kuin liehuvakutrinen, prätkän selässä ratsastava Lorenzo Lamas tv-sarjassa Renegade. Rosvojen jahtaamisen sijaan hän pelastaisi sieluja.

Opinnot venähtivät, mutta pari vuotta sitten Teemu valmistui viimein teologian maisteriksi. Pappia hänestä ei kuitenkaan tullut. Vanha rakkaus media-alaan vei mennessään. Viime vuodet hän on työskennellyt freelance-toimittajana ja kirjoittanut muun muassa neljä kirjaa. Yhteen niistä hän kokosi tarinoita ihmisistä, jotka ovat selvinneet vaikeista vastoinkäymisistä. Sellainen hän on itsekin.

Teemu Potapoff: ”Edelleen minulla on ylikorostunut epäonnistumisen pelko”

Pelkkää paskaa. Niin Teemun tekisi mieli kuvata lapsuuttaan Oulussa. Se ei ole koko totuus, ei tietenkään. On onnellisiakin muistoja. Kuten se syksyinen päivä, jolloin isoisä irrotti muovihenkarista onton poikkipuun ja näytti, miten putken läpi ammuskellaan pihlajanmarjoja. Tai se kesä, kun toisen papan kanssa nakuteltiin vajassa ankkuri veneeseen ja lähdettiin pyytämään kalaa.

Mutta ahdistavat muistikuvat kaatuvat onnellisten hetkien päälle kuin muste ja tahraavat kaiken.

Puitteet olivat kunnossa. Mutta kodin seinien sisällä muhi päihdeongelma, joka onnistuttiin pitkään salaamaan ulkopuolisilta. Siitä seurasi fyysistä ja henkistä väkivaltaa, ilmapiiri oli kireä. Toistuvasti Teemu sai kuulla olevansa ”pelkkä lehmänpaska, josta ei koskaan tule mitään”. Tavallaan sättiminen toimi polttoaineena ja nostatti näyttämisenhalua. Samalla se nakersi itsetuntoa. Kaltoin kohdeltu lapsi ei ala inhota vanhempiaan, vaan itseään.

– Edelleen minulla on ylikorostunut epäonnistumisen pelko. Etenkin työasioissa mokaaminen on minulle maailmanloppu. Otan kielteisen palautteen aina henkilökohtaisesti. Jos 99 ihmistä kehuu ja yksi haukkuu, muistan vain ne haukut.

Opiskeluaikoina Teemu muistaa ihmetelleensä, miten lomilla muut halusivat matkustaa lapsuudenkotiinsa. Se oli viimeinen paikka, jonne hän kaipasi.

– Myöhemmin olen viettänyt kumppaneitteni sukulaisissa jouluja ja juhannuksia ja huomannut, että yhdessäolo voi olla myös mukavaa. Perheenjäsenet hyväksytään sellaisina kuin he ovat. Rakkaudelle ja kelpaamiselle ei aseteta ehtoja.

Toki Teemu ymmärtää vanhempiensa olevan oman aikansa tuote. Ei heillä ollut työkaluja käsitellä vaikeita tunteita eikä mahdollisuutta päästä terapiaan. Teemu sanoo uskoneensa itsekin olevansa niin fiksu, että pystyy omin avuin lääkitsemään lapsuutensa haavat. Hän kuvitteli vapautuvansa sukupolvien taakasta siten, ettei koskaan tekisi jälkeläisiä.

– Noin kaksivitosena totesin eräälle ystävälleni, että taidan laittaa putket poikki. Ajatus oli kytenyt jo pitkään ja sillä hetkellä se tuntui olevan ainoa keino varmistaa, ettei kukaan muu joudu enää kärsimään. Mehän toistamme opittuja käytösmalleja, ellei niitä tiedosta ja tietoisesti katkaise.

Ystävä kehotti Teemua vielä harkitsemaan. Toimenpide jäi lopulta tekemättä.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun ajatus isyydestä ei ahdistanut minua”

Teemu sanoo olevansa sitoutuvaa sorttia: kihlasormuksia on kertynyt ”verkonpainoksi asti”. Nykyinen avioliitto on kolmas. Jokaisessa parisuhteessa hän teki selväksi, ettei halua lapsia. Hän tahtoi nauttia vapaudestaan: painaa töitä tarpeen tullen yömyöhään, treenata, tuijottaa telkkaria ja käydä kavereiden kanssa kaljalla silloin kun huvitti.

Toisen avioliiton aikana ystäväpiirissä alettiin lisääntyä ja vaimo kyseli, pitäisikö heidänkin. Hieman vastahakoisesti Teemu myöntyi, kun toinen sitä niin kovasti toivoi. Yrityksestä huolimatta vauvaa ei tullut. Tuli ero.

Ensitreffeillä nykyisen vaimon kanssa Teemu kysyi, mitä tämä haluaisi olla isona. Nainen vastasi yhdellä sanalla: äiti.

– Se oli ensimmäinen kerta, kun ajatus isyydestä ei ahdistanut minua.

Tässä kohtaa on syytä mainita, että teknisesti Teemu on ollut isä jo pitkään. Lyhyestä parisuhteesta syntyi aikoinaan tytär. Raskaus oli yllätys, sillä Teemu oli kuvitellut ehkäisyn olevan kunnossa. Vanhempien tiet erosivat jo ennen lapsen syntymää, eikä isä ole saanut olla mukana hänen elämässään. Nyt tytär on jo aikuinen.

– Olen viestittänyt, että jos hän haluaa ottaa yhteyttä, olen täällä ja autan kaikessa, missä suinkin pystyn.

Mutta nyt siis vierellä tuntui viimein olevan juuri oikea ihminen. Puoliso on Teemun mukaan luonteeltaan aivan toisen sorttinen kuin hän itse: introvertti, ujo ja vieraiden seurassa hieman varautunut. Mutta hänellä on verraton kyky saada Teemu nauramaan.

”Jouduin turvautumaan lääkitykseen saadakseni oman testosteronitoiminnan käyntiin”

Raskautta jouduttiin yrittämään kolme pitkää vuotta. Teemu myöntää sen johtuneen hänestä:

– Käytin aikoinaan hormoneja bo­dausharrastuksen takia ja jouduin turvautumaan lääkitykseen saadakseni oman testosteronitoiminnan käyntiin. Matkaan mahtui monia pettymyksiä ja välillä olimme jo antaa periksi. Pelkäsin, että vauva-asia aiheuttaa kitkaa ja katkeroidumme toisillemme.

Viime keväänä pariskunta oli jo turvautumassa inseminaatioon. Sitten eräänä huhtikuisena aamuna vaimo herätti Teemun ja tiedusteli, mitä tämä aikoi tehdä seuraavana uudenvuodenaattona. Unenpöppöröinen mies ihmetteli outoa kysymystä. Olihan juhannukseenkin vielä reilusti aikaa.

– Meille tulee silloin vauva! vaimo kuulutti.

Synnytys käynnistyi päivää ennen uuttavuotta. Kotiin oli syksyn mittaan ilmestynyt kaikenlaista rekvisiittaa vaunuista vaippoihin, ja vauvan liikehdintää oli tunnusteltu vatsanahan läpi. Silti ajatus uudesta ihmisestä tuntui epätodelliselta. Se konkretisoitui vasta, kun hänet nostettiin äitinsä rinnalle. Tytär avasi silmänsä ja katsoi suoraan Teemuun.

– Siinä katseessa näin valehtelematta koko universumin. Että tällaisesta ihmisriekaleesta on voinut tulla jotakin noin ihmeellistä!

Kun hiukset alkoivat putoilla päästä, Teemu ymmärsi tarvitsevansa ammattiapua

Pöydällä lepäävien kämmenten kummankin peukalolihaksen päälle on tatuoitu pääskynen. Joissakin kulttuureissa ne viestivät vankilassa vietetystä ajasta. Teemulle ne ovat avun ja myötätunnon symboleita.

– Tarinan mukaan Jeesuksen ristin poikkipuulle istahtivat pääskyset. Ajattelen, että minun käteni on luotu auttamaan.

Myös Teemua on autettu. Muutama vuosi sitten hän ajautui burnoutin partaalle. Päivätyön lisäksi hän päivysti viikonloppuillat yökerhon ovella ja kirjoitti kahta kirjaa. Samaan saumaan osui toinen avioero. Kun hiukset alkoivat putoilla päästä, Teemu ymmärsi tarvitsevansa ammattiapua. Hän löysi hyvän terapeutin, jonka kanssa pystyi käymään läpi sekä nykyisiä kipupisteitä että menneisyyden aiheuttamia traumoja.

– Olen kasvanut Marvelin sarjakuvien ja Arnold Schwarzeneggerin elokuvien parissa, ja toksinen mieskuvani on peräisin sieltä. Pitkään ajattelin, että miehet eivät itke. Että tuska pitää kätkeä syvälle sisimpään. Mutta eihän oikea maskuliinisuus ole sellaista! Se on sitä, että uskaltaa kertoa, että on rikki ja tarvitsee apua.

”Voinko antaa anteeksi? En”

Viime aikoina Teemu on pohtinut anteeksiantoa. Hän sanoo pystyvänsä elämään sen kanssa, että häntä on kohdeltu väärin. Mutta kahden nuoremman sisaruksen kaltoinkohtelua hänen on vaikea sulattaa.

– Voinko antaa anteeksi? En. Pystynkö unohtamaan? Ehkä. En haaveile kostosta, se olisi ajan ja energian hukkaamista. Olen vain päättänyt, että leikkaan tietyt ihmiset pois elämästäni. En anna menneisyyden enää määrittää minua.

Omien geenien jatkaminen ei aiemmin kiinnostanut Teemua. Mutta jonkinlaisen jäljen, henkisen perinnön hän on aina halunnut jättää. Vaikkapa onnistuneen tekstin, joka kenties sysää jossakin lukijassa tai kuulijassa muutoksen käyntiin.

Saadessaan ensi kertaa syliin oman lapsensa Teemu teki tärkeän oivalluksen. Ratkaisu sukupolvia jatkuneen pahan kierteen lopettamiseksi ei olekaan siemenjohdinten katkaisu, vaan nimenomaan uusi sukupolvi. Tätä pientä ihmistä ei nolattaisi ja nujerrettaisi. Hän tulisi rakastetuksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on.

– Varmasti tulen isänä tekemään mokia. Mutta yhtä varmasti tiedän, millaisia virheitä en tule toistamaan. Samalla, kun rohkaisen ja kannustan tytärtäni kehittymään yhä paremmaksi ihmiseksi, voin itse päästää irti menneisyyden haamuista.

Siitä käynnistyy hyvän kierre.