Tom of Finland -näyttelijä Pekka Strang rakastui 19-vuotiaana: ”Kiinnostuin tytöistä melko myöhään”

Tom of Finland -näyttelijä Pekka Strangin nimi on nyt tapetilla – hän näyttelee homoikoni Touko Laaksosta. Anna haastatteli näyttelijää vuonna 2015, jolloin mies kertoi elämänsä suurimmista käännekohdista: rakkaudesta ja menetyksestä, työstä ja menestyksestä.

Nuorena näyttelijä Pekka Strang luuli tietävänsä kaikesta kaiken. Sittemmin itsetunto on saanut kolhuja mutta säilynyt hyvänä. Siitä on ollut myöhemmin hyötyä, muun muassa esimiestehtävissä.

Pekka oli melko nuori, kun häntä ja hänen vaimoaan kohtasi suuri suru, kaksosvauvojen menetys. Ensin hän uskoi selviävänsä surusta noin vain, jatkamalla töitään. Vasta myöhemmin hän on ymmärtänyt, kuinka syvälle suru sattui.

”Menestys nousi 19-vuotiaana päähän”

”Pääsin Teatterikorkeakouluun ruotsinkieliselle puolelle ensi yrittämällä 19-vuotiaana. Ammatillinen itsetuntoni sai aika pian kunnon kolauksen. Olin 23-vuotias, en vielä valmistunut, mutta minulla oli iso rooli Leijat Helsingin yllä -elokuvassa. Minua haastateltiin, sain kehuja kritiikeissä, ja se hiveli mieltä. Suoraan sanottuna: menestys nousi päähän.

Onnistuin viettelemään itseni sellaiseen tilaan, että kuvittelin olevani suurikin tähti. Ajattelin, että nyt olen saavuttanut kaiken. Kun sain puhelun tuntemattomalta henkilöltä, kiirehdin heti vaihtamaan puhelinnumeroni salaiseksi. Sellaista on julkkisten elämä.

Vähitellen totuus valkeni, ja se oli kuin kylmä suihku. Tajusin, että ei niitä puheluita olisi tullut häiriöksi asti, hyvä jos edes yksi, ja poistin puhelinnumeroni salauksen. Minua nolotti ja hävetti pitkään – miten olinkin onnistunut pettämään itseni niin totaalisesti.

Opiskeluaikana ja valmistumiseni jälkeen tein näyttelemisen ohella töitä tarjoilijana ja siivoojana. On avartavaa työskennellä muilla aloilla.

Johtajuus koulutti

”Olin vasta 27-vuotias, kun aloitin teatterinjohtajana Lilla Teaternissa. Ihminen on aina siinä iässä kuin on, ei hän ole liian nuori tai vanha mihinkään, mutta nyt tuntuu, että en ole koskaan tuntenut itseäni yhtä vanhaksi kuin silloin.

Vaikeinta johtajan työssä ei ollut selvitä muiden vaan itsensä kanssa. Monet alaisistani olivat lähes 30 vuotta vanhempia kuin minä, ja uskon oppineeni niinä vuosina jotain iästä ja vuosien merkityksestä tai merkityksettömyydestä – esimerkiksi sen, että ihmissuhteet ovat kaikenikäisillä aika samanlaisia.

Säpsähdin johtajana sitä, että yhtäkkiä edustan jotakin. Siihen asti olin vain ollut minä, ja jos sanoin jotain ei se moniakaan kiinnostanut. Oli häkellyttävää huomata, että muiden ihmisten käytös muuttui asemani takia.

Minäkin muutuin. Aluksi menin täysin lukkoon, enkä uskaltanut sanoa mielipidettäni mistään. Kului kolme vuotta ennen kuin uskalsin rentoutua. Toisaalta, ehkä se oli hyväkin, usein tulee kokemattomana luvattua liikoja.

Esimiestyö opetti minut sietämään paremmin stressiä, osaan elää, vaikka joku asia on auki. Olen rauhallisempi ja olen oppinut miten oma päätöksentekoprosessini toimii.

Esimiestyössä pitää tottua siihen, että kukaan ei kiitä johtajaa. Hänen kuuluu kiittää muita ja kestää haukut. Itse pitää hoitaa oma kehunsa tai pyytää vaikka vaimoa vakuuttamaan, että kyllä sinä olet kelpo pomo. Itsetunnosta on hyötyä. Jos se on heikko, pomo tekee huonoja päätöksiä.

Olen onnellinen siitä, että sain mahdollisuuden olla esimies. Pitää ottaa riskejä, ei voi elää niin, että tekee jotain sitten kun viisastuu tai hetken päästä. Elämähän voi loppua milloin tahansa. ”

”Vaimoni kanssa puhun suomea, lasteni kanssa ruotsia”

”Synnyin Helsingissä, mutta kouluvuosinani perheemme asui Vaasassa. Meitä oli isoveli, minä ja isä, joka oli töissä matkatoimistossa ja sosiaalityöntekijänä työskentelevä äiti. Heillä oli usein kiire, mutta äidille oli tärkeää, että perhe söi yhdessä.

Muistan lapsuuttani aika huonosti. Usein ihminen valikoi huomaamattaan ne muistot, jotka sopivat tarinaan. Muistan esimerkiksi sen, että halusin jo lapsena näyttelijäksi. Esiinnyin pikkupoikana butlerina äidinisän 60-vuotisjuhlassa ja nautin viihdyttämisestä.

Muistan senkin, että olin aika hyvä koulussa. Äskettäin isä kuitenkin löysi vanhan lukiotodistukseni, joka todisti ihan muuta: en todella¬kaan ollut niin hyvä kuin muistin.

Lapsuudenkotini oli ruotsinkielinen, mutta melkein kaikki pihapiirin kaverini olivat suomenkielisiä. Nykyisessä perheessä vaimoni Pia on suomenkielinen, ja me puhumme keskenämme suomea, mutta poikieni kanssa puhun aina ruotsia. Lapset puhuvat suomea tai ruotsia riippuen siitä kumpi meistä on paikalla.

On tutkittukin, että suomenruotsalaiset ovat maailman nopeimpia vaihtamaan kielestä toiseen, joskus jopa kesken lauseen.”

”Siitä alkoi rakkaus, joka jatkuu yhä”

”Kiinnostuin tytöistä melko myöhään. Kaveriporukat olivat pitkään tärkeämpiä kuin ’olla jonkun kaa’. Taisin rakennella majoja vielä 14-vuotiaana.

Tapasin Pian, kun olin 19-vuotias. Tutustuimme Vaasan Ylioppilasteatterissa yhteisessä produktiossa. Olimme heti alkuun kaksi viikkoa tiiviisti kimpassa, puhuimme ja touhusimme yhdessä. Oli mahtavaa, kun kohdalle sattui ihminen, jonka kanssa oli niin hyvä ja mukava olla.

Siitä alkoi rakkaus, joka jatkuu yhä. Pia on minulle todella tärkeä ihminen, ja olemme olleet yhdessä pian 18 vuotta. Puhumme paljon ja nauramme usein. Hän on kuvataideopettaja, eli täysin eri alalla, ja sekin on hyvä. Puhun hänelle liian paljon työstäni, ja hän jaksaa kuunnella minua. Hän myös sietää huonoja puoliani, mikä on tärkeää.

Jos kenestä tahansa ihmisestä karsisi huonot puolet, niin häneen jäisi tyhjiö. Toisaalta jokainen on varmasti sokea omille huonoille puolilleen. Jos näkisi kaikkein huonoimmat piirteensä, saattaisi sairastua vakavasti. Uskon, että ihminen ei koskaan näe sitä ihan pahinta puoltaan.

Ehkä parasta pitkässä ihmissuhteessa on se, että ei tarvitse pelätä tulevansa hylätyksi. Pirkko Saisio sanoi kerran, että vaatii rohkeutta lähteä, mutta vaatii myös rohkeutta jäädä. Se kolahti minulle.”

Pekka Strangin suuri suru: ”Päädyimme raskauden keskeyttämiseen”

”Olin 26-vuotias, kun tulin isäksi ensimmäisenä kaveriporukastani. Se oli mielestäni luonnollista, kaikki muuttui, mutta toisaalta mikään ei muuttunut. Olin yhä sama tyyppi.

Vanhin poikamme, Ulja, oli parivuotias, kun Pia tuli uudestaan raskaaksi. Kuudennellatoista raskausviikolla kävi ilmi, että kyseessä on kaksosraskaus. Se oli yllätys ja hämmentävä tieto, kolme pientä lasta tuntui vaativalta jutulta, mutta emmeköhän me selviäisi, ajattelimme.

Aloimme jo tottua ajatukseen, mutta sitten kaikki mullistui uudestaan. Saimme tietää, että jotain olikin vakavasti vialla. Tilan virallinen nimi oli fetofetaalinen transfuusio, sikiöt olivat identtisiä ja heillä oli yhteistä suonistoa. Ennuste oli kaikin tavoin huono.

Lääkärit selittivät kaiken huolellisesti ja ystävällisesti, mutta he eivät koskaan yrittäneet vaikuttaa päätöksemme. Elämämme vaikeimman harkinnan jälkeen päädyimme myöhemmin raskauden keskeyttämiseen. Jälkeenpäin he sanoivat, että olimme tehneet oikean ratkaisun.

Tilanne synnytyssalissa oli raskas ja hirveä. Kaikki synnytyksen kivut ja tuskat piti kokea, vaikka koko ajan oli tieto, että tällä kertaa emme saisi lapsia kotiin. Olin mukana koko ajan, ja tunteet olivat pinnassa. Koko elämän rajallisuus, syntymä ja kuolema olivat siinä liian lähekkäin, liian konkreettisesti tunnettavissa ja nähtävissä.

Silti en ymmärtänyt kuinka raskas asia se on. Olimme sairaalassa iltapäivällä, ja illalla minulla oli näytös, Pudotuspeli-näytelmä Lilla Teaternissa. Menin lavalle pari tuntia tapahtuneen jälkeen, vaikka ei ehkä olisi pitänyt.

Siinä näytelmässä vastanäyttelijäni huutaa yhdessä kohtauksessa minulle: ’Toivottavasti sinä et saa koskaan lapsia!’ Se oli kova paikka.”

”Keskenmeno tai raskaudenkeskeytys on iso asia myös isälle”

”Nyt tajuan, että hoidin itseäni surutyössä hirveän huonosti. Toki puhuimme paljon Pian kanssa, ja yritin parhaani mukaan tukea häntä, mutta omille tunteilleni löin lukon, painoin ikään kuin off-nappia. Myöhemmin olen tajunnut, että keskenmeno tai raskaudenkeskeytys on iso asia myös isälle, minultakin on mennyt toipumiseen monta vuotta.

Tiedän, ettei kokemustamme voi verrata siihen, että joku menettää jo syntyneen lapsensa, mutta meille kaksosten menetys oli todella suuri suru. Olemme saaneet sen jälkeen kaksi ihanaa poikaa, mutta ei suru koskaan kokonaan häviä.

Ruotsin kielessä on sana ’vemod’, vähän kuin kaiho. Jonkinlainen kaipaus tulee säilymään ikuisesti.

Hautausmaalla on yleinen muistokivi, jossa lukee jotakin tähän tapaan: ’Lapsille, joita emme koskaan saaneet.’ Olemme käyneet siellä kerran poikien kanssa.

Yhteinen suru ja sen pitkällinen käsittely on vaikuttanut minuun ja vaimooni. Useinhan ihminen pelkää, että tapahtuu jotakin kauheaa. Sitten kun kauhea tapahtuu, niin elämää on kuitenkin jatkettava, ja yhä tapahtuu hyviäkin asioita. Se on lohdullista. Pelot hiukan hälvenevät.”

Pituutta 192 senttimetriä

”Olen pitkä (192 cm) ja olen aina joutunut katsomaan ihmisiä alaspäin. Ehkä se on muokannut luonnettani.

Kun muutimme Vaasaan, jouduin 8-vuotiaana uuteen kouluun. Olin jo silloin päätä pidempi muita, ja ehkä siksi minusta tuli tahtomattani poikaporukan johtaja. Jos en sattunut pitämään jostakusta, niin moni tuli mukaan, ja mielipiteeni muutti tämän ei-pidetyn henkilön aseman hankalaksi. Olin isäni mukaan oikeudenmukainen, ja oli järkytys, kun yläasteella tajusin, että esimerkkini oli vaikuttanut niin vahvasti muihin. En olisi halunnut olla osallinen siihen, että joku joutui syrjityksi.

En tuijottele peiliin, enkä mieti itseäni komeana tai rumana. Naama on mitä on. Jossain vaiheessa tajusin, että minulla on silmät hiukan eri korkeudella ja rupesin kallistelemaan valokuvissa päätäni, ettei epäsymmetrisyys korostuisi. Enää en muista, mihin päin päätä pitäisi kallistaa.

Olen huono kuntoilija. Pelaan jonkin verran jalkapalloa, mutta kilpailuviettini on surkea. Nautin pelaamisesta, mutta voittaminen ei ole se juttu. Ehkä pelkään häviämistä, enkä sen vuoksi välitä kilpailla.”

”Jos jostain unelmoin, niin huolettomuudesta”

”Voi kuulostaa tylyltä, mutta en pelkää kuolemaa. Kuolema on väistämätön, se vain tapahtuu, mutta kivut ja tuskat ovat eri asia. Surullisinta kuolemassa on se, että rakas ihminen on ikuisesti poissa. Se surettaa ja harmittaa.

En ole yhtään uskovainen, sitä ulottuvuutta en ole käsittänyt, minulle uskonto ei ole antanut lohtua. En tiedä mitään röyhkeämpää kuin sen, että joku saarnaa toiselle omasta uskostaan. Että katsoo oikeudekseen vaatia, miten muiden tulee elää ja ajatella. Siinä on jotain ärsyttävää ja vääristynyttä.

Mielestäni ei tarvitse käydä läpi pahoja asioita saavuttaakseen viisautta. Ei tragedian kokenut ole välttämättä hyvä vaikeuksien asiantuntija. Tiedän monia, jotka eivät ole yhtään viisastuneet kovista kokemuksistaan ja toisaalta niitä, joilla asiat ovat aina olleet hyvin ja jotka ovat äärimmäisen viisaita.

En ole unelmoijatyyppiä. Tuntuisi hassulta sanoa, että haaveilen viettäväni enemmän aikaa perheen kanssa. Ajan käyttöhän on järjestelykysymys, siihenhän voi vaikuttaa itse.

Joskus leikin aikakone-ajatuksella: haluaisin kurkistaa menneisyyteen. Tulevaisuuteen en menisi. Sen haluan elää ajallani.

Uskon olemiseen. Arvostan hyvää, tasaista elämää, sellaista että ihminen kunnioittaa itseään ja muita: ilman toivoa, ilman epätoivoa. Jos jostain unelmoin, niin huolettomuudesta. Minulle keveys on tärkeää.”

Pekka Kristian Strang (s. 1977) on suomalainen näyttelijä ja teatterinjohtaja. Tom of Finland -elokuva saa ensi-iltansa 24.2.2017.

Haastattelu julkaistu Anna 6/2015 -lehdessä.

Lue myös:

Näyttelijä Pekka Strang miehisyydestään: ”Enää minun ei tarvitse peittää herkkyyttäni”

Näyttelijä Liisa Mustonen: ”Avioeron jälkeen tunsin järjetöntä syyllisyyttä”

Ruotsiin vaimonsa takia muuttanut Ville Virtanen: ”Ei saa antautua liikaa tunteiden vietäväksi”

Tositarina: Tuskainen tie äidiksi – Tami koki kaksi keskenmenoa, kaksi kohtukuolemaa