Tommi Kovanen rakkaudestaan Jenny Rostainiin: ”Jennyssä kohtasin ihmisen, joka kuunteli minua tuomitsematta”

Ex-jääkiekkoilija Tommi Kovanen ja Jenny Rostain olivat kaksi siipirikkoa, jotka rakastuivat toisiinsa. – Kerrankin joku toinen tiesi, mitä merkitsee tunteiden katoaminen, tai millaista on katsoa peilistä ihmistä, jonka silmät ovat kuolleet ja sielu sammunut, Tommi sanoo.

Siniseen kerrostaloon Helsingin Huvilakadulla muutti kesäkuussa 2015 kovia kokenut mies. Kuukautta myöhemmin samaan rappuun muutti hieman miestä nuorempi, vaikeita vaiheita elämässään läpi käynyt nainen.

Mies oli toipumassa vakavasta aivovammasta ja avioerosta, nainen pakeni hankalaa suhdettaan ja – kuten hän myöhemmin tajusi – selvittämättömiä traumojaan.

Mies ja nainen tapasivat sattumalta portaikossa seuraavien kahdeksan kuukauden aikana kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla he vain tervehtivät, toisella kertaa juttelivat hetkisen sähköistä. Mies oli menossa sisään, nainen ulos, kävelylle ison, valkoisen koiransa kanssa.

Nainen ajatteli, että avoimen oloisen miehen täytyy olla näyttelijä tai joku muu taiteilija. Mies ei heti tunnistanut, että nainen oli sama, josta hän oli lukenut netistä ollessaan Moision mielisairaalan suljetulla osastolla. Naisen selviytymistarina oli lohduttanut itsemurhayrityksen tehnyttä miestä.

Taklaus aiheutti Tommille aivovamman

Mies oli Tommi Kovanen, entinen huippujääkiekkoilija, joka ehti pelata jääkiekkoa ammatikseen lähes 20 vuotta ennen täystyrmäystä tammikuussa 2013.

Tuosta päivästä piti tulla hieno. Moni ystävä oli tulossa katsomaan Tommin joukkueen Rauman Lukon kotiottelua Espoon Bluesia vastaan. Sen jälkeen juhlittaisiin Tommin vaimon 40-vuotissyntymäpäiviä ja julkistettaisiin onnellinen uutinen: vaimo oli raskaana, pariskunta saisi ensimmäisen lapsensa.

Ottelua oli pelattu 11 sekuntia, kun Tommia taklattiin pimeästä kulmasta suoraan selkään. Hän ei itse muista tapahtuneesta mitään, mutta on nähnyt videolta, että taklaus oli kova ja sääntöjen vastainen. Tommilta katkesi useita hampaita, hän putosi jäähän ja menetti tajuntansa. Hänet nostettiin ylös ja työnnettiin jalkojensa varassa pois jäältä.

Pukusuojassa, tajunnan rajamailla, Tommiin iski kuolemanpelko. Kipuun hän oli vuosien aikana tottunut, mutta nyt se oli toisenlaista kuin aiemmin; se oli halkaista hänen kallonsa. Sitäkin voimakkaampana takaraivossa jyskytti pakonomainen tarve vähätellä asiaa, nousta pystyyn, olla pelästyttämättä muita.

Se oli syvään juurtunut, jo pikkupoikana omaksuttu sääntö: jääkiekkoilija ei kipua valita.

Itsemurhayritys ja mielisairaalajakso

Tarinan jatkosta on julkisuudessa kerrottu tähän viikkoon asti vain pieni osa. Tiedetään, että Tommin taklaaja, Bluesin Tommi Huhtala ajettiin taklauksen jälkeen kentältä, mutta muuta rangaistusta hän ei taklauksestaan koskaan saanut.

Tommi jäi taklauksen takia pitkälle sairauslomalle eikä pystynyt enää palaamaan liigaan. Hän järjesti kuitenkin itselleen Mikkeliin komean jäähyväisottelun, jonne saapui tähtiä NHL:stä asti kunnioittamaan Tommin pitkää uraa. Hienot jäähyväiset jäivät pitkäksi aikaa viimeiseksi uutiseksi jääkiekkoilija Tommi Kovasesta. Vain harva tiesi, kuinka järisyttävästi vakava aivovamma oli vaikuttanut häneen ja hänen elämäänsä ja kuinka yksin hänet oli sen kanssa jätetty.

Jäähyväisottelu oli ollut Tommille vain suuri finaali, määrätietoinen valmistautuminen kuolemaan. Hän oli päättänyt tappaa itsensä, ja sitä hän myös yritti. Tutun järven rannalla hän viilsi ranteensa auki ja pelastui vain siksi, että ystävä oli aavistanut hänen aikeensa ja hälyttänyt poliisit paikalle tarkastamaan tilanteen.

Itsemurhayritystä seuranneen mielisairaalajakson aikana Tommin elämänhalu alkoi palata. Vertaistukea saadakseen hän etsi tietoa netistä ja kirjoista. Muiden rankkoja asioita kokeneiden selviytymistarinoista Tommi sai itselleen voimaa, toivoa ja uskoa siihen, että hänkin pääsisi vielä joskus elämän syrjään kiinni.

Netissä Tommi törmäsi naisbloggaajaan, jonka karujen kokemusten lista oli pitkä. Nainen oli kuitenkin taistelija, selviytyjä, olihan hän lopettanut kolmikymppisenä sekä juomisen että masennuslääkkeiden käytön. Naisen nimi oli Jenny Rostain.

Facebook yhdisti pariskunnan

Ihmisiä, jotka saatat tuntea. Tommi oli asunut Huvilakadulla kahdeksan kuukautta, kun Facebook ehdotti Jennyä hänen kaverikseen. Nyt Tommi yhdisti rappututtavuutensa kasvot ja nimen lukemiinsa blogikirjoituksiin.

Vaikka Tommin oma toipuminen oli yhä kesken, hänessä oli herännyt voimakas tarve auttaa muita. Hän oli jo jonkin aikaa ajatellut kirjaa, johon koottaisiin erilaisia selviytymistarinoita ja kerrottaisiin hänen omansakin – ehkä se auttaisi jotakuta toista eteenpäin kuten muiden tarinat aiemmin häntä itseään.

Tommi päätti kysyä Jennyltä, joka selvästikin osasi kirjoittaa, lähtisikö tämä tekemään kirjaa yhdessä hänen kanssaan.

Ensin Jenny yllättyi ja hämmentyi Tommin viestistä. Luettuaan runsaan vuoden takaiset jutut Tommin loukkaantumisesta hän kuitenkin vastasi viestiin olevansa aina kiinnostunut uusista ideoista.

Muutaman päivän viestittelyn jälkeen Tommi ja Jenny sopivat tapaamisesta. Kumpaakin jännitti. Jos he aikoisivat kertoa kirjassa muiden ihmisten selviytymistarinoita, heidän pitäisi ensin kertoa toisilleen omansa.

Kovat menneisyyden kokemukset liittivät yhteen

– Kun istuimme alas ja aloimme puhua, emme lopettaneet moneen tuntiin, Jenny ja Tommi muistelevat nyt, puolitoista vuotta myöhemmin.

– Normaalisti ensitapaamisella kerrotaan itsestä mukavia asioita ja yritetään olla edukseen. Me menimme pyrstö edellä puuhun ja kerroimme toisillemme heti kaiken kauhean ja kamalan, mitä olimme kokeneet.

Oli kuin molemmissa olisi auennut jotain pitkään lukossa ollutta.

– Kun ihminen on käynyt pohjalla, suurin ja lamauttavin tunne on yhdistelmä häpeää, syyllisyyttä ja pelkoa kaikkea kohtaan. Mitä kaikki muut minusta ajattelevat? Jennyssä kohtasin ihmisen, joka selvästi tiesi, mistä puhuin. Hän kuunteli minua tuomitsematta ja ymmärtäen, Tommi kertoo.

Jenny tunsi samoin. Tommille hän voisi kertoa pelkäämättä ja ilman häpeää ihan kaikesta.

Tommi ja Jenny tapasivat pian uudelleen, ja kevään mittaan Huvilakadun sisäpihalle avautuvasta parvekkeesta muodostui kahden siipirikon säännöllisesti toistuvien keskustelujen koti.

Vaikka kaksikon elämä oli ollut näennäisesti hyvin erilaista, monet kokemukset ja tuntemukset olivat sukua toisilleen.

Tommi oli tuntenut surua ja raivoa tajutessaan, että aivovamma oli muuttanut hänet toiseksi ihmiseksi.

– Minusta oli tullut oma vastakohtani: väsynyt, ärtyisä, tunteeton, itselleni vieras. Toipumista ei pystynyt ennustamaan tai lupaamaan kukaan. Tunne-elämän kylmyys oli tehnyt lopun myös avioliitostani.

Jennylle masennuslääkkeiden käytön lopettaminen oli vastaavanlainen kokemus uudesta, oudosta minuudesta.

– Lääkkeet määrättiin minulle, kun 14-vuotiaana sairastuin anoreksiaan. Söin niitä yhtäjaksoisesti 19 vuotta, koko aikuisikäni. Olin henkisesti vereslihalla, kun tutustuin lääkkeettömään itseeni.

Molempien toipuminen oli yhä kesken

Keskustelut menivät yhä syvemmälle, itsemurhayrityksiin saakka.

– Kerrankin joku toinen tiesi, mitä merkitsee tunteiden katoaminen, tai millaista on katsoa peilistä ihmistä, jonka silmät ovat kuolleet ja sielu sammunut, Tommi sanoo.

Välillä itkettiin, mutta usein myös naurettiin. Yhdessä syntyi suuria oivalluksia.

– Havahduimme siihen, kuinka molemmat olivat syyttäneet elämänsä onnettomista tapahtumista tai olosuhteista aina vain itseään.

Jennyllä oli takanaan väkivaltaiseksi osoittautunut avioliitto newyorkilaismiehen kanssa. Hän syyllisti siitä pitkään itseään – hänhän oli itse miehen valinnut ja liittoon suostunut. Tommi taas tunsi syvää häpeää aivovammastaan ja siitä, että oli niin heikko, että yksi taklaus murskasi hänen elämänsä ja jääkiekkoilijan uransa.

Aika pian selvisi, että kummankin toipuminen oli yhä kesken.

– Olin luullut jo selviytyneeni ja saaneeni asiat käsiteltyä ja arjen sujumaan. Mutta kun Jenny kysyi minulta, kaipaanko jääkiekkoa, aloin ensi kertaa itkeä ja surra rakkaasta lajista luopumista, Tommi kertoo.

– Ja vaikka minä olin puhunut ja kirjoittanut ex-aviomieheni väkivallan aiheuttamista traumoista, en ollut niitä koskaan kunnolla käsitellyt. Olin luullut laittaneeni ne pakettiin, jossa ne pysyisivät, mutta ne hyökkäsivätkin päälle, Jenny kertoo.

Rakkaudentunnustus tekstiviestillä

Tommilla ja Jennyllä muodostui nopeasti tavaksi jatkaa keskusteluja tekstiviesteillä. Ensitapaamisesta oli kulunut pari kuukautta, kun Tommi eräänä toukokuisena iltana tekstasi Jennylle rakastuneensa häneen.

– Muistatko mitä vastasit, Tommi kysyy ja vastaa saman tien itse: ”Isoja asioita.”

– Meillä on ollut rakastumisesta tämmöistä väittelyä, että kumpi rakastui ensin, Jenny nauraa.

– Tommiin rakastuminen oli minulle portti turvaan.

Rakkaustarina oli saanut alkunsa ajatuksesta yhteisestä kirjasta, ja kirjan Tommi ja Jenny myös tekivät. Tällä viikolla ilmestyvässä Kuolemanlaaksossa on kuitenkin vain yksi selviytymistarina ja päähenkilö, Tommi.

– Jenny teki suuren työn kanssani. Hän kaivoi kyselemällä minusta muistoja ja tunteita esiin, Tommi kertoo.

Kirjassa Tommi kertoo muun muassa liigajääkiekkoon pesiytyneestä väkivallasta ja rakenteissa piilevistä hyvä veli -verkostoista, joissa raha menee usein pelaajien turvallisuuden edelle.

Tommi kertoo myös, kuinka hän uskoi vammaansa vähätelleitä lääkäreitä, pääsi aivokuvauksiin vasta kuukausi loukkaantumisensa jälkeen ja kuinka palkanmaksu lopetettiin kolkosti heti, kun se oli teknisesti mahdollista.

Taklauksen ja aivovamman seurauksena Tommista tuli joksikin aikaa vastuuton hällä väliä -ihminen, joka sotki välinsä kaikkiin, myös läheisiinsä. Siitäkin hän kertoo kirjassa rehellisesti, itseään säästämättä.

Tommi ja Jenny toivovat, että kirja herättää keskustelua.

– Jos jääkiekkoon liittyvistä ongelmista ei keskustella, mikään ei muutu. Olemme jo mielessämme varautuneet pahimpiin lööppeihin, he sanovat.

Yhteinen kirja ja uusi koti

Suhde rakentui samaan aikaan kun kirjan kirjoittaminen eteni. Kun kirja oli saatu painoon, Tommi ja Jenny muuttivat uuteen, yhteiseen kotiin.

Elämä on asettunut uomiinsa. Siihen kuuluvat säännölliset vierailut Itä-Suomeen, jossa Tommi käy tapaamassa pientä poikaansa.

Huvilakadun sinisellä kerrostalolla ja sen ”rakkauden parvekkeella” on Tommille ja Jennylle yhä tärkeä merkitys.

– Tänne me saavuimme toipumaan, Tommi toteaa pariskunnan kävellessä vanhan kotitalonsa ohi.

– Yksin en olisi selvinnyt. Tarvitsin omien ristien jakamista, pohtimista, puhumista ja kuulemista.

Jenny uskoo kohtaloon.

– Ei voi olla sattumaa, että satuimme muuttamaan samalle kadulle ja että meillä oli niin paljon yhteistä ja jopa yhteisiä tuttavia, joiden ansiosta Facebook yhdisti meidät, Jenny sanoo.

– Olimme molemmat rikki, mutta löysimme toisistamme levon ja turvan, Tommi sanoo.

Jennyllä ja Tommilla on jalat maassa. He tietävät, että toistensa lisäksi he tarvitsevat eheytymiseensä ja toipumiseensa myös ulkopuolista tukea. Tommi saa neuropsykologin antamaa terapiaa ja fysioterapiaa vammaansa.

Luottamusta ja kärsivällisyyttä tarvitaan

Elämä ei aina ole pelkkää ruusunpunaa, vaikka siinä rakkautta paljon onkin. Eniten uudelle suhteelle tuottaa vaikeuksia se, kuinka aivovamma vaikuttaa Tommin tunteisiin ja jaksamiseen.

– Ristiriitatilanteemme johtuvat siitä, että Tommi ei aina pysty tulkitsemaan toisen tunteita tai ilmaisemaan itseään niin, että minä ymmärtäisin häntä oikein, Jenny kertoo.

Ollessaan uupunut tai stressaantunut Tommi voi väsähtää yhtäkkiä ja tipahtaa kokonaan, lakata reagoimasta. Tunteikas ja herkkä Jenny saattaa tulkita sen välinpitämättömyydeksi.

– On kuitenkin toivoa, että tämänkin asian voi oppia. Se vaatii meiltä vain normaalia enemmän luottamusta ja kärsivällisyyttä, Jenny sanoo.

Rakastuneet saapuvat Eiran puistoon, josta on tullut heille tärkeä paikka. Puiston toisessa päässä on iso kivinen lava, jossa voisi vaikka järjestää juhlat.

Jenny ja Tommi hymyilevät ajatukselle. Mitä, onko jotain suunnitteilla, aikovatko he mennä täällä naimisiin?

– Kaikki aikanaan, Jenny sanoo ja vilkaisee Tommiin.