Julkkikset

Tyttären syömishäiriö, äidin kuolema ja oma masennus pysäyttivät Teresa Välimäen: ”Minun oli pakko yksinkertaistaa elämääni”

Kokki Teresa Välimäen, 43, esikoistytär sairastui syömishäiriöön ollessaan 8.-luokkalainen. Tytär parani kesällä 2014, mutta Teresan äiti sairastui samana syksynä vatsasyöpään. – Saattohoidin äidin. Maaliskuun lopussa hän kuoli 69-vuotiaana. Se oli todella raskas vuosi, Teresa kertoo.
Teksti: Katri Koskinen Kuvat: Sampo Korhonen

Kaksi vuotta sitten syksyllä kokki ja yrittäjä Teresa Välimäki, 43, istui yleislääkärin vastaanotolla jokavuotisessa terveystarkastuksessaan. Teresa pohti lääkärille jaksamattomuuttaan, väsymystään ja uupumustaan ja epäili rauta-arvojen olevan pielessä. Lääkäri kysyi, onko Teresalle koskaan tehty masennustestiä. Ei. Teresa ruksi testilomakkeen, ja sen tuloksena oli keskivaikea masennus.

– Oli masentavaa saada masennusdiagnoosi, mutta samalla se oli helpotus. Sain omille kokemuksilleni nimen – ja olikin ihan ok, että minusta oli tuntunut siltä, etten enää jaksa, Teresa kertoo.

Elämä oli pakko laittaa uusiksi. Pärjääjän ja suorittajan oli hidastettava.

– Onhan tämä ollut itsellenikin aikamoinen opettelun paikka. Olen ajatellut, että olen juuri se ihminen, joka aina selviytyy, hoitaa ja on muille tukena. Ja niin olen tähän asti selviytynytkin. Mutta sitten paukut eivät enää riittäneet, Teresa kertoo.

Miksei olo helpota?

Teresan voimat ovat olleet koetuksella jo nuoresta tytöstä lähtien. Teresa on puhunut myös julkisuudessa lapsuudestaan, jota leimasi muun muassa läheisten alkoholinkäyttö.

– Jo nuoruudessani ja teini-iässäni oli niin raskaita asioita, että tuntui, etten ehtinyt palautua niistäkään. Ja sitten aikuisiällä on tapahtunut niin paljon yhteen putkeen.

Vuonna 2013 kesällä Teresan 8.-luokkalainen esikoistytär sairastui syömishäiriöön.

– Olen niin kiitollinen, että selvisimme siitä. Siinä olisi voinut käydä niin toisella tavalla. Tyttäreni parani moneen muuhun verrattuna todella nopeasti ja sai terveen paperit seuraavana kesänä, Teresa kertoo.

Mutta kun tytär parani kesällä 2014, Teresan äiti sairastui samana syksynä vatsasyöpään. Mitään ei ollut tehtävissä.

– Saattohoidin äidin. Maaliskuun lopussa hän kuoli 69-vuotiaana. Se oli todella raskas vuosi, Teresa kertoo.

Vaikka Teresalla ja äidillä oli ollut omat ongelmansa ja kipupisteensä, äiti oli se, jolle Teresa soitti lähes päivittäin. Äidilleen Teresa oli pystynyt puhumaan kaikesta, ja kaiken.

– Kun äiti kuoli, menin sellaiseen mielentilaan, että nyt pitää hoitaa kaikki käytännön asiat. Aikani meni järjestelyyn ja asioiden hoitamiseen.

Suruun ei ehtinyt pysähtyä. Kun pakolliset asiat oli tehty, Teresa huomasi, että jokin oli toisin kuin ennen.

– Elämässäni oli ennenkin ollut erilaisia ylä- ja alamäkiä, joiden jälkeen aina tunnistin, että ehkäpä nyt alkaa iisimpi vaihe. Sitä tunnetta ei enää tullutkaan. Olin vain koko ajan hirveässä uupumuksessa, Teresa kuvailee.

”Kyllä minä jaksan!” ja ”tämähän on ihan pikkuhomma!”

Samaan aikaan elämä oli täynnä kaikkea muutakin. Teresa toimi yrittäjänä, oma aika oli kortilla, elämä oli ravaamista töiden, harrastusten, koiralenkkien, kaupassakäyntien välillä. Myös nuorempi murrosikäinen lapsi kasvukipuili rankasti. Normaalia arkea, mutta kuluttavaa ja kuormittavaa. ”Kyllä minä jaksan!” ja ”tämähän on ihan pikkuhomma!” Teresa ajatteli useasti.

– Silloin koin, että olen myös vanhempana todella yksin. Vaikka tiesin, että vaiheet menevät ohi, oli se hirveän rankkaa. Enkä voinut enää soittaa äidilleni. Välillä tuntui ihan toivottomalta. Mietin, miksi minulle käy aina näin.

Hän kertoo tehneensä hartiavoimin töitä lastensa hyvinvoinnin ja arjen pyörittämisen eteen.

– Joskus silti haaveilin, että ajan kotiristeyksestä ohi suoraan lentokentälle, otan lennon mihin vain ja ilmoitan, että olen täällä vähän aikaa lepäämässä. Tuli sellainen olo, että nyt pistän hanskat naulaan – mutta en tietenkään tehnyt niin.

Teresa Välimäki

– Jos voisikin maata jossain kuplassa ilman minkäänlaista ahdistusta tai stressiä! Mutta kun on vanhempi ja äiti, sellaista mahdollisuutta ei taida olla olemassakaan, Teresa Välimäki pohtii.

Jaksaa, jaksaa!

En jaksa. En jaksa. En jaksa.

Oman äidin kuoleman jälkeen Teresan voimat oikeasti loppuivat.

– Olisin vain halunnut olla autossa, joko matkalla töihin tai töistä kotiin. En halunnut hoitaa asioita: tuli se tunne, että en yksinkertaisesti jaksa huolehtia kaikesta ja olla vastuussa kaikesta, koko ajan.

Silloin Teresa ensi kertaa tunnisti ajatuksen, että omat rajat ovat tulleet vastaan.

– Mutta kyllä minä kuitenkin jaksoin. Oli pakko jaksaa, Teresa kertoo.

Meni vielä yli vuosi, ennen kuin hän meni lääkäriin. Teresa myöntää, että hän on tiedostamattaan pitänyt itseään superihmisenä – tai ainakin pyrkinyt siihen.

– Nykyisin on pärjäämisen ja multiosaamisen trendi. Pitää ikään kuin suorittaa sekä työtä että vapaa-aikaa. Ja sitä herkästi vertaa itseään koko ajan muihin.

Yrittäjyyskin pakotti jaksamaan. Teresa on tehnyt töitä ruoka- ja ravintola-alalla 23 vuotta ja vuodesta 2007 kokopäiväisenä yrittäjänä. Työ on ollut ilo mutta myös vienyt voimavaroja.

– Yrittäjät, jotka sanovat, etteivät he pysty pitämään lainkaan lomaa, ovat mielestäni hulluja – ei siinä ole mitään järkeä. Yrittäjä on yrityksensä tärkein pääoma: jos ei pidä itsestään huolta, sinulla ei ole mitään. Mutta lankesin siihen ansaan itse.

Masennusdiagnoosinkaan jälkeen Teresa ei ottanut sairauslomaa vaan hoiti työnsä normaalisti.

– Työssä käyminen on ollut myös eräänlainen henkireikä, Teresa sanoo.

Oma itse edellä

Tarvittiin masennusdiagnoosi, ennen kuin Teresa oikeasti pysähtyi siihen, että elämäntavat piti laittaa uusiksi.

– Pitää muuttaa aivan perusasioita: täytyy huolehtia siitä, että nukkuu hyvin sekä syö hyvin ja säännöllisesti. Syön joka aamu aamupalan. Ja vaikka aina en edes nukkuisi hyvin, vietän sängyssä vähintään sen kolmanneksen vuorokaudesta.

Palautuminen on parantunut, kun Teresa on vähentänyt menemisiään rankalla kädellä.

– Jos minusta tuntuu, etten pysty tai jaksa lähteä sopimaani menoon, perun sen surutta. Lisäksi pyrin tekemään etäpäiviä perjantaisin ja raivaamaan kalenterin tyhjäksi viikonlopuiksi. Viihdyn todella hyvin kotona.

Teresa on opetellut sanomaan ei asioille, jotka eivät ole merkityksellisiä.

– Yritän opetella ”minä ensin” -ajattelua: minä ensin, sitten lapset, perhe ja ystävät, sitten koirani, ja sitten vasta duuni, ja vasta sitten kaikki muu sälä, mitä tulee – ja sen lopun sälän voi myös helposti pudottaa pois.

– Minun ei tarvitse aina olla kaikille olemassa. Olen priorisoinut perheeni ja ennen kaikkea itseni. Mutta se on fakta, että pistän itseni vaikka mille rusetille, jos lapset tarvitsevat minua, Teresa kuvailee.

Myös liikuntatottumuksia piti uudistaa. Stressaavina aikoina Teresa syke huiteli 180:ssa kevyelläkin lenkillä. Nyt hän opettelee liikkumaan rauhallisemmin.

– Ennen hyvä treeni oli minulle sitä, että hiki virtaa, johonkin sattuu tai lihakset ovat jälkikäteen kipeät. Nyt ajattelen, että urheilun tai liikunnan ei tarvitse joka kerta olla kehittävää: oikeasti on tärkeää, että se on myös palauttavaa. Pitää harrastaa venyttelyä, kevyitä ja lempeitä joogatunteja.

Puhetta ja lääkettä

Teresa kertoi masennusdiagnoosistaan heti sekä ystävilleen että lapsilleen.

– En tietenkään halunnut, että lapset huolestuvat. Mutta kerroin tilanteestani rehellisesti, että he tietäisivät, mitä äidille nyt kuuluu. Puhuimme myös siitä, että masennus on normaalia, eikä kukaan ole erilainen tai huono, jos on masentunut tai ahdistunut.

Avoimesti puhuminen on auttanut toipumisessa.

– Ja mitä enemmän olen asiasta jutellut, sitä enemmän olen kuullut muilta vastaavia kokemuksia. Se on yllättänytkin.

Diagnoosin tehnyt lääkäri määräsi Teresalle masennuslääkkeet, mutta Teresa ei suostunut ensin syömään niitä. Takaraivossa oli muisto menneisyydestä.

– Kun olin nuori, äitini masentui. Tuolloin 1980–1990-luvun taitteessa oli syvä lama ja markka devalvoitiin, ja perheemme putosi kahden asunnon loukkuun. Äitini menetti kaiken, mitä hänellä oli ollut. En tiedä, puhuimmeko äidin tilasta koskaan termillä ”masennus”, mutta tiedän, että silloin äitini söi masennuslääkkeitä.

Ajatus lääkkeistä tuntui Teresasta muutenkin vastenmieliseltä.

– En ole koskaan halunnut manipuloida kehoani lääkkeillä tai vaikkapa e-pillereillä. Minua on inhottanut ajatus, että toisin itse kehooni ulkopuolelta jotain, mikä säätelee kehon normaalia toimintaa. Ajattelin, ettei sitä kuulu sorkkia.

– Lisäksi minusta tuntui, että varsinkin masennuslääkkeet ovat merkki siitä, että peli on ikään kuin menetetty.

Vasta kävelylenkki ystävän kanssa käänsi Teresan pään. Ystävän sanat osuivat oikeaan paikkaan: ”Tiedätkö, Teresa, et pysty aloittamaan tilanteesi selvittämistä, ellet ensin pääse syvimmästä kuopasta ylös. Vaikka aloittaisit lääkkeet, se ei tarkoita sitä, että syöt niitä maailman tappiin asti. Ne ovat sitä varten, että pääset yli pahimmasta ja voit alkaa hoitaa itseäsi muilla keinoin.”

Lääkärin määräämä lääkitys toimi Teresalla hyvin.

– Se auttoi viemällä pahimman, synkimmän ja syvimmän ahdistuksen pois. Se ei ollut missään nimessä niin kauheaa, kuin luulin. Olin myös nukkunut pitkään todella, todella huonosti ja todella, todella vähän. Lääkkeet auttoivat siinä, että aloin taas nukkua.

Teresa söi lääkkeitä melkein puolitoista vuotta. Enää lääkkeille ei ole tarvetta.

Oikealla tiellä

Viime kesänä Teresa toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja lähti yksin Ranskaan. Mutta oli hilkulla, ettei Teresa olisi ottanut – taaskaan – tätä aikaa itselleen.

– Minua alkoi vaivata ajatus, etten voi lähteä, koska kaikki tarvitsevat minua täällä. Mutta sitten vain päätin, että nyt minä oikeasti lähden: teen kaikkeni sen eteen.

– Ja niin tapahtui. Ja oli ihanaa, että niin tapahtui.

Teresa Välimäki

Rakas Reetta-koira oli Teresan mukana Ranskassa.

Teresa vietti Ranskassa maaseudulla kaksi kuukautta. Mukana oli Teresan rakas seniorimäyräkoira Reetta, joka seurasi omistajaansa kaikkialle.

– Noiden kuukausien aikana minulla oli ehkä ensimmäisen kerran aikuisiälläni stressitön ja kiireetön olo. Tein etätöitä, tein ruokaa, ja ne ihmiset, joille ruokaa tein, olivat lomalla. Kukaan ei ollut siellä kello kaulassa, Teresa kertoo kesämuistoistaan silmät tuikkien.

Teresa kävi kävelylenkeillä, oleskeli. Koira nukkui jaloissa. Herätyskellon ei tarvinnut soida.

– Pisimmillään minulla oli kolmen viikon jakso, etten ajanut autoa kertaakaan. Se teki hyvää.

Teresa Välimäki

Viime kesänä Teresa Välimäki toteutti haaveensa ja vietti kaksi kuukautta Ranskassa.

Teresa Välimäki

Teresa nautti lomallaan yksinkertaisesta arjesta.

Valitettavasti paluu kotiin oli raju.

– Vaikka päätin, että tuon mukanani kiireettömyyttä ja rentoutta, se on todella vaikeaa. Kaikki täällä pyörii taas kellon ja kalenterin mukaan.

Teresa joutuu taas uudelleen pohtimaan elämän prioriteetteja.

– Mielestäni on todella tärkeää, että sisäistää ”minä ensin”-ajattelun. Mutta on oikeasti myös todella vaikeaa asettaa oma itse edelle. Vaikka elämässä tulee tällainen pysähdys, on hirvittävän vaikea muuttua. En voi väittää olevani siinä mielessä valmis.

Välillä mieleen hiipii jossittelu.

– Minun olisi pitänyt pitää itsestäni huolta jo paljon aiemmin. Mutta on turha miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä. Tärkeää on ajatella, mitä teen nyt, jotta tulevaisuudessa voin hyvin.

Teresa hymyilee, mutta hänen olemuksessaan on pientä, hiuksenhienoa melankoliaa. Arki sujuu, ja moni asia on jo muuttunut paremmaksi.

– Nyt aistin paljon herkemmin ennakkoon oman väsymykseni. Yritän muistaa, että minun ei tarvitse repiä itseäni, minun ei tarvitse olla niin pirun tehokas koko ajan. Minun ei tarvitse suorittaa myös vapaa-aikaa.

Teresa näkee masennusdiagnoosin saamisessa hyviäkin puolia.

– Diagnoosi pysäytti ajattelemaan elämääni ja herätti minussa terveen itsekkyyden. Se ohjasi minut tekemään niin töissä kuin vapaa-ajallakin valintoja itseni hyväksi, tekemään vain mielekkäitä asioita. Minun oli pakko yksinkertaistaa elämääni.

Teresa sanoo silti olevansa uuden elämän opettelussa ”vasta alussa”.

– Tällaisen ikuisen pärjääjän ja selviytyjän ei ole helppo opetella tervettä itsekkyyttä. Mutta olen oikealla tiellä.

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Henkilön Anna (@anna_lehti) jakama julkaisu

Teresa välimäki, 43

Työ: Kokki ja yrittäjä.

Asuu: Helsingin Pakilassa.

Perhe: Avopuoliso Lasse Tammilehto, 19-vuotias tytär, 17-vuotias poika, mäyräkoira Reetta ja englanninspringerspanieli Allu.

Harrastukset: Liikunta, elokuvat, lukeminen.

Ajankohtaista: Järjestää pop up -kahvilan Käpylän Studio Roscoessa Helsingissä joulukuun kahdella ensimmäisellä viikolla.

Juttu on julkaistu alun perin Annassa 46/2018.

X