– Olen harjoitellut myötätuntoista asennetta itseäni kohtaan, Kiira Korpi sanoo.
– Olen harjoitellut myötätuntoista asennetta itseäni kohtaan, Kiira Korpi sanoo.
Julkkikset

Uupumuksen kokenut Kiira Korpi oivalsi elämästä jotain, mikä muutti lopulta kaiken: ”Vain epätäydellisenä ja rikkinäisenä ihminen on kokonainen”

Taitoluistelijana Kiira Korpi, 30, oli armoton suorittaja, joka uskoi, että vain tavoitteet ja saavutukset voivat tehdä onnelliseksi. Uran lopettamisen jälkeen hän oli hetken tuuliajolla. Nyt Kiira on tuore rouva, asuu New Yorkissa ja opiskelee uuteen ammattiin.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sampo Korhonen

Ei tämä ole minun paikkani. Eihän täällä voi perhettäkään perustaa! Kiira Korpi, 31, oli muuttanut New Yorkiin kesällä 2016 miehensä työn perässä eikä oikein viihtynyt. Koti sijaitsi keskellä Manhattania ja ympärillä kiehuva kaupunki oli hälyisä, ja kuluttava. Tuntui kuin olisi koko ajan vähän eksyksissä.

Hukassa Kiira oli myös omassa elämässään. Koko ikänsä hän oli tavoitellut yhtä päämäärää: tulla maailman parhaaksi taitoluistelijaksi. Urheilu-uran päättymisen jälkeen elämältä puuttui suunta.

Viidentoista vuoden äärimmäisen kurinalaisen jakson jälkeen vapaus tuntui toki huumaavalta. Oli ihanaa haahuilla kaupungilla ilman aikatauluja. Pitkään Kiira sysäsi syrjään kaikki tulevaisuuteen liittyvät ahdistuksen ja epävarmuuden tunteet. Lopulta hänen oli pakko tunnustaa itselleen kaipaavansa taas merkityksellistä tekemistä ja tavoitteita.

– Mietin, mitä jää jäljelle, kun luistelijaidentiteetti riisutaan pois. Kuka olen nyt, kun en enää ole huippu-urheilija Kiira Korpi?

Oli luotava täysin uusi Kiira.

Unelmasta luopuminen oli raskas päätös

Loppuun puristettu pesusieni. Sellainen, joka on ensin rutistettu muodottomaksi möykyksi ja sitten vielä käännetty kierteelle, jotta sisältä on saatu valumaan viimeinkin tippa ulos. […] Sellainen olo minulla oli lopettamisen jälkeen.

Näin Kiira kuvailee kesän 2015 tuntoja juuri ilmestyneessä Jere Nurmisen kirjoittamassa kirjassa Ehjäksi särkynyt. Takana oli täydellinen epäonnistuminen Shanghain MM-kisoissa maaliskuussa. Ensimmäistä kertaa urallaan Kiira kompuroi jo lyhytohjelmassa niin pahasti, että karsiutui jatkosta. Se oli sokki.

Elokuussa Kiira ilmoitti lopettavansa kilpauransa. Motivaatio ei vain enää riittänyt. Silti unelmasta luopuminen oli raskas päätös.

Kiira rakastui taitoluisteluun jo nelivuotiaana. Hän ei ollut ryhmänsä taitavin luistelija, mutta hänellä oli vahva tahto ja kiihkeä halu oppia. Myöhemmin nämä ominaisuudet kääntyivät häntä vastaan. Kiira tottui olemaan hyvä kaikessa: koulussa keskiarvo oli parhaimmillaan 9,9 ja taitoluistelijana hän eteni nopeasti Suomen kärkeen.

Silti Kiira ei pitänyt itseään riittävän hyvänä. Rima nousi yhä korkeammalle ja paineet kasvoivat. Ääni korvan juuressa hoki, että onnellisuus on mahdollista saavuttaa vain tavoittelemalla taivaita, pyrkimällä koko ajan parempaan.

Kiira Korpi

Kilpauran jälkeen Kiira teki eräänlaista surutyötä. – Surin sitä, miten kova ja armoton olin ollut sekä itselleni että lähimmilleni.

Marjatta soimasi

Pää kalkyloi jatkuvasti hyppyjen lukumääriä ja onnistumisprosentteja, ruokien kalorimääriä, nukuttuja tunteja. Hallilta poistuessa oli alettava miettiä jo seuraavia harjoituksia. Mutta alituinen kontrollointi toi myös turvallisuuden tunteen: homma on hallinnassa.

– Aidosti ajattelin, että sitten kun seuraavat kisat ovat ohi ja kun olen saavuttanut kirkkaimmat arvokisamitalit – sitten voin relata. Uskoin tämän olevan resepti onnelliseen elämään. Mutta aina tuli uusia tavoitteita.

Myöhemmin, tunnistettuaan sisäisen kriitikkonsa, Kiira antoi tälle nimen Marjatta. Ihan vaan erottaakseen Marjatan kuiskailut omasta sisäisestä äänestään.

Kokonaan kriitikko ei ole vaiennut vieläkään. Marjatan soimaavat sanat alkavat kaikua pääkopassa, kun Kiira on väsynyt tai stressaantunut.

– Olen harjoitellut myötätuntoista asennetta itseäni kohtaan. Yritän nyt ajatella, ettei minun tarvitse olla täydellinen. Että myös virheet ja heikkoudet ovat osa minua.

Voimakas ja kunnianhimoinen

Hanki elämä. Suunnilleen niin henkinen valmentaja neuvoi teini-ikäistä Kiiraa. Vielä yläasteella Kiira pyörähti joskus diskossa ja kotibileissä. Sitten huvitukset jäivät. Hän kadehti kavereitaan, joilla oli poikaystävä, harrastuksia ja sosiaalista elämää.

– Silti en tehnyt elettäkään muuttaakseni omia kuvioitani. Tunsin olevani aina vähän ulkopuolinen.

Kiira treenasi päivittäin, myöhemmin urallaan jopa kahdesti tai kolmesti päivässä. Hän uskoi, että kaikki elävät kuten hän. Tai ainakin heidän pitäisi.

– Ihmettelin, miksi jotkut tyytyvät keskinkertaiseen, kun he voisivat ponnistella yltääkseen parhaimpaansa.

Persoonallisuustesteissä Kiiraa luonnehdittiin toisaalta voimakkaaksi ja kunnianhimoiseksi, toisaalta herkäksi ja taipuvaiseksi ahdistumaan. Jälkimmäisten ominaisuuksien arveltiin estävän nousun maailman huipulle.

Ahdistuksesta vapautuakseen Kiira kokeili erilaisia rentoutusharjoituksia. Nekin muuttuivat lopulta suorittamiseksi.

– Pitkään ajattelin, että ahdistus ja pelko ovat asioita, joista pitää pyrkiä eroon. En ymmärtänyt, että ne ovat luonnollisia tunteita, joista ei pääse eroon juoksemalla pakoon. Että ne pitää vain uskaltaa tuntea. On ihan luonnollista pelätä, kun on astumassa esiintymään 10 000 ihmisen eteen.

Nykyään Kiira tietää, miten toimia, kun paino laskeutuu rintakehän päälle. Hän hengittää syvään, ajattelee myötätuntoisia ajatuksia ja sivelee käsivarsiaan tai pitää kämmentä sydäntä vasten – kirjaimellisesti hellii itseään.

– En pakene vaan tunnustan, että tämä tunne on tällä hetkellä osa minua.

Anna Abreu amorina

Lukion jälkeen Kiira aloitti opinnot Tampereen kauppakorkeakoulussa. Välillä hän kuunteli kaihoisasti opiskelijakavereita, jotka suunnittelivat seuraavan viikonlopun biletyksiä. Mutta kun hän vuonna 2008 joutui jalkaongelmien takia sairauslomalle ja saattoi osallistua juhlintaan, se alkoi nopeasti kyllästyttää.

– Olin koukussa urheilun antamiin adrenaliiniryöpsähdyksiin. Ne olivat kuin huumetta, jota ilman elämä oli tylsää ja tasapaksua.

Edes poikaystäville ei oikein löytynyt aikaa. Sitä paitsi The Kiira Korpi oli miehille kova pala. Ihan kenellä tahansa ei ollut pokkaa lähestyä kaikkien tuntemaa jääprinsessaa.

Sitten vuonna 2011 laulaja Anna Abreu ryhtyi amoriksi ja esitteli Kiiralle ystävänsä Arthur Borgesin. Suomalaisen äidin ja espanjalaisen isän poika oli opiskellut muotialaa, toiminut mallina ja työskenteli tuolloin Armanin aluepäällikkönä. Paria yhdisti kunnianhimo.

Mutta toisin kuin Kiira, Arthur osasi myös ottaa rennosti. Halatessaan Kiiraa ensitreffeillä hän totesi, että tällä on ”kallioselkä”. Se ei ollut kehu. Kireys ja jännitys puskivat paidan läpi.

– Kaipa hän aisti, että kallion sisällä on ihan kiva ihminen, joka pitää vain saada vähän relaamaan.

Arthur tutustutti Kiiran laajaan ystäväpiiriinsä ja elämän hedonistiseen puoleen. Arthurin seurassa Kiira riehaantui herkuttelemaan juustoilla kaloreita laskematta ja maistamaan ensimmäistä kertaa viinejä.

– Minulle avautui ihan uudenlainen nautintojen maailma.

Lue myös: Kiira Korpi paljastaa kirjassaan, miten rakkaus Arthur Borgesin kanssa syttyi: ”Aistin heti, että jotain ainutlaatuista oli alkamassa”

Arthur asui tuolloin Milanossa ja Kiira treenasi ja kilpaili eri puolilla maailmaa. Eri maissa eläminen koitui Kiiran mukaan suhteen pelastukseksi. Arthur oli kyllä tukena, mutta hänen ei tarvinnut todistaa tyttöystävänsä ainaista hermoilua ja itkukohtauksia.

Treenaaminen oli edelleen yksinäistä puurtamista. Mutta nyt Kiiralla oli nyt joku, jolle purkaa iltaisin sydäntään puhelimessa.

 Rakkaus jäähän ei ole kadonnut. – Mutta enää se ei ole identiteettini perusta, Kiira toteaa.

Rakkaus jäähän ei ole kadonnut. – Mutta enää se ei ole identiteettini perusta, Kiira Korpi toteaa.

Särötön mielikuva

Suhde pidettiin visusti poissa lehtien palstoilta. Kiirasta oli tullut julkkis lähes yhdessä yössä vuoden 2006 Torinon olympialaisissa, joissa hän sijoittui kuudenneksitoista. Hän oli tuolloin vain 17-vuotias, lähes lapsi vielä. Oli hämmentävää, kun lehdet yhtäkkiä hehkuttivat hänen olevan maailman kaunein taitoluistelija.

Perheessä oli jo kokemusta julkisuudesta. Isä Rauno Korpi on toiminut Suomen jääkiekkomaajoukkueen ja Tapparan valmentajana. Yhdessä vanhempien kanssa päätettiin, että Kiiraa ei nähtäisi bikinikuvissa eikä hän tilittäisi yksityiselämänsä käänteitä. Haastatteluissa hän puhuisi ainoastaan urheilusta.

Kiira otti esikuvan roolinsa vakavasti. Hän vaali särötöntä mielikuvaa herttaisesta Suomi-neidosta, joka ei diivaile eikä aiheuta skandaaleja. Hän tunsi olevansa vastuussa sanomisistaan paitsi valmentajille ja sponsoreille myös koko Suomen kansalle.

Välillä vaikutti siltä, ettei Kiira sanonut oikeastaan mitään.

– En varsinaisesti vetänyt mitään roolia, mutta en myöskään ollut ihan oma itseni. Enhän edes vielä oikein tiennyt, kuka olen. Minäkuva oli vasta kehittymässä.

Lopettamista seurasi surutyö

Miksi minä teen tätä? Keväällä 2015 syvältä sisältä nousi kysymys, jota Kiira ei ollut koskaan ennen uskaltanut päästää pintaan. Loukkaantumiset ja sairastelu vaikeuttivat treenaamista. Itkukohtauksia tuli yhä tiheämmin.

Epäonnistuminen Shanghain kisoissa oli viimeinen niitti. Se havahdutti Kiiran.

– Luistelijan kuoreni murtui niin pahasti, että minun oli pakko alkaa miettiä muita vaihtoehtoja. En ollut koskaan pystynyt pysähtymään. Kun se viimein tapahtui, tajusin, kuinka hirvittävän väsynyt olin.

Vaikka Kiira oli jo tehnyt päätöksen lopettamisesta, sisäinen kriitikko Marjatta ei antanut periksi. Se vakuutti, että vain tavoitteet ja saavutukset tuovat onnellisuutta. Niitä olisi saatava lisää!

Mutta Kiira ei enää kuunnellut Marjatan käskyjä.

– Tunsin joka solullani, etten olisi tämän onnellisempi, vaikka voittaisin viisitoista olympiakultaa. Se auttoi päästämään irti lapsuuden unelmasta.

Lopettamista seurasi kuitenkin eräänlainen surutyö. Vaikka Kiiralla oli huippu-urheiluvuosinakin ollut mielestään oikeanlainen arvomaailma – terveys, perhe ja ystävät – hän ei ollut aina elänyt sen mukaisesti. Kroppa reistaili jatkuvasti kovan treenaamisen takia, eikä läheisille jäänyt aikaa. Kaikki oli alisteista urheilulle.

– Surin sitä, miten kova ja armoton olin ollut itselleni ja lähimmilleni.

Kiira Korpi

Yritän nyt ajatella, ettei minun tarvitse olla täydellinen. Että myös virheet ja heikkoudet ovat osa minua, Kiira Korpi pohtii.

Epätäydellisenä kokonainen

Uupumuksen pahimman terän taituttua Kiira alkoi opetella uutta rytmiä. Hän kävi rauhallisilla kävelylenkeillä, liikkui luonnossa, kahvitteli ystäviensä kanssa. Osallistui Pilates-tunneille ja alkoi ahmia henkistä kirjallisuutta.

– Kun nostin katseen omasta navastani, koko universumi näyttäytyi uudesta näkökulmasta. Tuntui kuin syntyisin ja kuolisin samaan aikaan. Osa minua karisi pois ja uudet puolet lähtivät kasvamaan.

Yksi vaikeimmista läksyistä on ollut hyväksyä, ettei ihmisen arvo ole kiinni suorituksista.

– Käsitykseni menestyksestä on muuttunut täysin. Koko ajan ei tarvitse kilpailla, aina ei tarvitse olla ykkönen. Vain epätäydellisenä ja rikkinäisenä ihminen on kokonainen.

Uusi Kiira uskaltaa kokea kaikenlaiset tunteet, myös ikävät. Hänen on nähty kotioloissa jopa kiivastuvan. Vaikkapa silloin, kun puoliso alkaa aamulla liian varhain höpötellä, ja Kiira haluaisi hörppiä kupin kahvia hiljaisuudessa.

– Arthuria se tosin vain huvittaa. Joudun huomauttamaan, että älä nyt naura, kun minä yritän olla vihainen. Mutta vitsi, miten siistiä, kun voin tuntea itseni kiukkuiseksi, turhautuneeksi tai hermostuneeksi ja antaa palaa!

Uusi elämä

Kylpyhuoneessa Kiiralla on kivi, jossa lukee gratitude, kiitollisuus. Sitä hän sivelee päivittäin suihkussa ollessaan ja miettii kaikkia niitä asioita, joista on syytä olla kiitollinen. Listan kärjessä on puoliso.

Kiira ja Arthur avioituivat viime vappuaattona Italiassa Como-järven rannalla, missä he järjestivät isot juhlat perheelle ja ystäville. Mediassa julkaistiin kuvia pitsein somistettuun silkkipukuun pukeutuneesta rakastuneesta morsiamesta.

– Naimisiin pääseminen oli iso etappi. Se on iso siunaus ja tuntuu suuremmalta saavutukselta kuin yksikään arvokisamitali. Meillä on alusta asti ollut se ajatus, että vanhenemme yhdessä.

Pikkuhiljaa Kiira on rakastunut myös uuteen asuinpaikkaansa. Päätettyään, että New Yorkissa on nyt koti, hän alkoi määrätietoisesti etsiä yhteisöjä, joihin voisi kuulua. Yksi sellainen löytyi yliopistolta.

Tänä syksynä Kiira aloitti opinnot The New School -yliopistossa Manhattanilla. Häntä kiinnostaa erityisesti positiivinen psykologia, joka keskittyy ihmisen hyvinvoinnin, vahvuuksien ja voimavarojen lisäämiseen. Jos intoa riittää, hän jatkaa maisteriohjelmassa Pennsylvanian yliopistossa.

– Suunnitelmani on hyödyntää oppejani urheilijoiden ja muiden suorittajien kanssa. New York on siihen mitä mainioin paikka. Täällä menestyjät napsivat usein lääkkeitä, jos heitä ahdistaa tai masentaa. Voisin auttaa heitä kohtaamaan nuo tunteet ja löytämään tasapainon.

Jossain kohtaa Kiira haluaisi toteuttaa erään suuren unelman. New York ei ehkä sittenkään ole mahdoton paikka perustaa perhe.

– Haaveilen lapsista. Mutta ehkä nyt ensi alkuun suoritan opinnot loppuun.

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Henkilön Anna (@anna_lehti) jakama julkaisu

Juttu julkaistiin Annassa 39/2018.

X