Väestöntutkija Anna Rotkirch: ”Parikymppisenä vannoin, etten mene ikinä naimisiin”
Väestöntutkija Anna Rotkirch, 53, pohtii, miksi suomalaisia syntyy vuosi vuodelta vähemmän. Miksi kolmikymppiset alkoivat pelätä lasten olevan taakka? Kolmen lapsen äiti ei muista ajatelleensa itse niin edes silloin, kun vielä piti avioliittoa patriarkaatin vaarallisena ansana.
Anna Rotkirch vannoi parikymppisenä, ettei mene koskaan naimisiin. — Avioliitto oli mielestäni patriarkaatin instituutio.
Väestöntutkija Anna Rotkirch, 53, pohtii, miksi suomalaisia syntyy vuosi vuodelta vähemmän. Miksi kolmikymppiset alkoivat pelätä lasten olevan taakka? Kolmen lapsen äiti ei muista ajatelleensa itse niin edes silloin, kun vielä piti avioliittoa patriarkaatin vaarallisena ansana.
Vanhan helsinkiläisen omakotitalon pihassa kasvaa valtoimenaan ihania kukkia. Näyttää kuin niitä vyöryisi rinnetontin reunaa alas. Eri väreissä loistavat lajit ovat valloittaneet toisiltaan tilaa, eikä vanhoissa perennoissa ole enää mitään säännönmukaisuutta.
Anna Rotkirch seisoo kukkiensa keskellä ja nyhtää rikkakasvin sieltä, toisen täältä. Hänellä on lehtivihreää käsissään ja multaa kynsien alla. Välillä hän pyyhkäisee sormia farkkuihin ja heittää hiukset kasvoiltaan.
Kun istuudumme tekemään haastattelua, oivallan pian, miten paljon puutarha näyttää puutarhuriltaan. Annan päässä on ajatuksia kuin tässä puutarhassa kukkia. Ne lomittuvat toisiinsa, risteilevät, jakavat saman kasvualustan, taipuvat tarpeen tullen ja lopulta antavat toisilleen tilaa. Niin kuin kukat kasvavat ja kukoistavat, kurottelee Anna ajatuksillaan kohti tulevaisuutta. Hän muun muassa pohtii, miten suomalaisia saataisiin syntymään lisää.
Anna Rotkirch: ”Olen aidosti kiinnostunut ihmisistä ja ihmissuhteista”
Annalla on monta titteliä. Hän on valtiotieteen tohtori, sosiaalipolitiikan ja naistutkimuksen dosentti ja tutkimusprofessori. Vuodesta 2011 hän on johtanut Väestöliiton tutkimuslaitosta.
Syyskuussa hän jää seitsemäksi kuukaudeksi virkavapaalle viimeistelläkseen Valtioneuvoston kanslian toimeksiannosta uutta väestöpoliittista selvitystä.
– Edellinen selvitys tehtiin Matti Vanhasen pääministerikaudella, Anna sanoo.
Uuden selvityksen on määrä tuoda tietoa ja näkemystä tulevien väestöpoliittisten päätösten pohjaksi. Tavoitteena on muun muassa kartoittaa syntyvyyden laskun syitä ja seurauksia Suomessa.
– Olen aidosti kiinnostunut ihmisistä ja ihmissuhteista, Anna kertoo itsestään.
”Vaikken halunnut naimisiin, en ajatellut koskaan, etten saisi lapsia. Asuin naisten kommuunissa, jossa kyseenalaistimme perinteiset parisuhteet mutta emme lasten saamista.”
”Parikymppisenä vannoin, etten mene ikinä naimisiin”
Hän syntyi ruotsinkieliseen perheeseen, jossa oli neljä lasta. Äiti on toimittaja ja kääntäjä, isä juristi ja diplomaatti. Annan kouluvuosina perhe asui Moskovassa. Siellä hän oppi venäjän kielen.
– Lapsena näin ympärilläni enimmäkseen omaperäisiä, vahvoja naisia, joilla oli vähintään kaksi lasta ja oma työ. Kuvittelin, että se on normaalia.
Tässä ympäristössä Annasta kehkeytyi ärhäkkä vasemmistolainen feministi.
– Parikymppisenä vannoin, etten mene ikinä naimisiin. Avioliitto oli mielestäni patriarkaatin instituutio ja siksi halveksittava. Pikkusiskoni intti, että Anna, mä tiedän, sä olet anarkisti etkä mene koskaan naimisiin, mutta jos sittenkin menisit, niin minkälaisen mekon sä haluaisit? Olin tuohtunut, pikkusisko ei mielestäni tajunnut mitään.
Ihmisen ei tarvitse tulla toimeen ja olla onnellinen yksin
Anna opiskeli sosiaalipolitiikkaa ja teki väitöskirjan perhe-elämän ja seksuaalisuuden kehityksestä Venäjällä.
2000-luvun alkuvuosina evoluutiobiologiassa otettiin isoja kehitysaskelia. Ihmisen kehityksestä lajina saatiin uutta tietoa. Anna kiinnostui siitä, sillä se toi paljon uutta myös perhetutkimukseen. Vasta silloin ymmärrettiin, miten yhteisöllisiä ihmiset ovat. Ilmeisesti olemme ainoa laji, joka puolison, lasten ja vanhempien lisäksi tunnistaa myös puolison sukulaisia.
– Oletko koskaan hermostunut anoppiisi? Anna kysyy.
– Voit lohduttautua sillä, että anopin ja miniän suhde on yksi niistä ainutlaatuisuuksista, jotka erottavat meidät muista lajeista ja tekevät meistä ihmisen, hän naurahtaa.
Ihminen on harvinaislaatuinen tapaus myös siksi, että lapsiamme kasvattavat muutkin kuin emo ja omat vanhemmat. Panemme lapsemme päiväkotiin ja kouluun ja luotamme heidät vaikka isovanhempien hoitoon. Näin ei ole muiden isojen apinoiden kohdalla.
– Vanha afrikkalainen sanonta, että kylä kasvattaa, on ihmisille totta, Anna muistuttaa.
Hänestä on siis luonnollista, että äiti voi tuntea ahdistusta, jos hänet on sidottu yksin kotiin kahden taaperon kanssa.
– Monelle naiselle on vapauttavaa kuulla, ettei hänen kuulukaan tulla toimeen ja olla onnellinen yksin. Se ei ole lajillemme ominaista, Anna sanoo.
Yhteiskunnalliset arvot muuttuivat radikaalisti
Maineikas sosiologi Elina Haavio-Mannila oli Annan opettaja Helsingin yliopistossa. Opettajan tarina siitä, miten häntä ei 1960-luvulla haluttu päästää naisena yksin ravintolaan lounaalle, sysäsi Annan tutkimaan tasa-arvossa ja elämäntyylissä 1960-luvulla tapahtunutta suurta muutosta. Samalla hän kiinnostui suurista ikäluokista, joiden tutkimista Haavio-Mannila ja Annan puoliso J.P. Roos olivat aloittamassa.
Suuret ikäluokat syntyivät vuosina 1945–49 sodan jälkeisen vauvabuumin myötä. Ikäluokan vaikutus yhteiskunnassa oli iso, sillä se oli pitkään sukupolvi, joka näkyi ja kuului. Edelleen heitä istuu eduskunnassa muun muassa Erkki Tuomioja, 74, ja Ilkka Kanerva, 72.
– Ikäluokasta tuli mielenkiintoinen myös siksi, että siihen kuuluvat ovat eläneet hyvin eri tavalla kuin omat vanhempansa. Nykynuorten on lähes mahdoton ymmärtää, miten paljon yhteiskunnalliset arvot muuttuivat 1960-luvulla, Anna sanoo.
Hän näkee tuon ajan optimistisena tulevaisuuden uskon kautena, jota määrittivät kaupungistuminen, elintason nousu, koulutuksen lisääntyminen, naisten työssäkäynti ja irtautuminen patriarkaalisista perinteistä. Aika toi myös yksilöllistymisen. Yhä useammalla oli mahdollisuus päättää itse elämästään ja tehdä omia valintoja.
Muutokset vaikuttivat perhe-elämään.
– Hyvinvointivaltiossa oli entistä hyväksyttävämpää ottaa avioero tai naisen saada lapsi yksin.
Asennemurros ja seksuaalinen vapautuminen näkyvät 1960-luvun entisissä nuorissa yhä vielä tänäänkin.
– On yhä yleisempää, että pitkään yksin eläneet naiset ja lesket solmivat vielä vanhanakin uusia parisuhteita. Ne vaikuttavat ikäihmisten hyvinvointiin monella tapaa ja voivat helpottaa aikuisten lasten huolta yksin jääneestä isästä tai äidistä, Anna sanoo.
Toki uudet perhekuviot synnyttävät myös jännitteitä. Tätä kaikkea Anna tutkii johtamassaan akatemiahankkeessa, jossa selvitetään ikäihmisten parisuhteiden yleisyyttä ja niiden yhteyksiä hyvinvointiin.
Anna Rotkirch: ”Lasten saannissa on kyse tunteista ja arvoista”
Annan esikoinen Ariel syntyi vuonna 1996. Hänellä on ikätovereita noin 61 000, kun viime vuonna lapsia syntyi enää noin 45 500.
Syntyvyyden lasku on ollut viime vuosina yksi väestöntutkijoita Suomessa eniten puhuttanut asia. Kymmenessä vuodessa syntyvyys on laskenut meillä neljänneksellä. Kehitys, jonka arvioitiin tapahtuvan 30 vuodessa, on toteutunut vajaassa vuosikymmenessä. Laskun seurauksena huoltosuhde kärsii ja tarvitaan väestöpoliittisia toimenpiteitä takaamaan muun muassa eläkkeiden maksajia.
Annaa kuitenkin vähän harmittaa, että tässäkin jutussa mainitaan taas huoltosuhde.
– Kun ihminen pohtii lapsentekoa, hän ei mieti bruttokansantuotetta ja huoltosuhdetta. Hän ajattelee omaa elämänkaartaan ja sitä, onko hänellä vanhana joku, joka voi tulla häntä katsomaan. Lasten saannissa kyse on myös tunteista ja arvoista, Anna sanoo.
Nykyisen syntyvyyden laskun suurin syy on se, että esikoisia syntyy vähemmän kuin ennen.
Anna miettii, mikä nuorten elämässä on muuttunut sitten hänen nuoruutensa.
– Vaikken halunnut naimisiin, en ajatellut koskaan, etten saisi lapsia. Asuin naisten kommuunissa, jossa kyseenalaistimme perinteiset parisuhteet mutta emme lasten saamista.
Kun Väestöliiton perhebarometreissä on kysytty, mikä on suurin syy olla saamatta lapsia, yleisin vastaus on ollut ”muut kiinnostavat asiat”. Niiden pelätään jäävän liian vähälle, jos lapsia tulee.
Anna pohtii, mistä on tullut ajatus, että lapset olisivat taakka ja este unelmille.
– Johtuuko se siitä, että elämme alhaisen syntyvyyden kierteessä? Lapsia näkyy yhteiskunnassa koko ajan vähemmän. Tutkijakollegani sai esikoisensa kolmekymppisenä, ja hän kertoi olevansa tuttavapiirinsä ainut äiti. Puuttuvatko meiltä jo luontevat viestit lapsista ja lasten saamisesta? Anna kysyy.
Välillä lapsettomuutta valintana perustellaan sillä, että maailmassa on liikaa väkeä, ja Suomen väkiluvun laskun lääkkeeksi ehdotetaan maahanmuuton lisäämistä. Anna suhtautuu puheeseen varauksella.
– Kaipaisin keskusteluun lisää ymmärrystä siitä, mitkä asiat vaikuttavat nimenomaan omaan yhteiskuntaamme. Meidän kansantalouteemme ja sosiaalisiin suhteisiin ei vaikuta se, paljonko lapsia syntyy Intiaan tai Brasiliaan. Maahanmuutto ei riitä korvaamaan syntyvyyden laskua. Myös kansainvälinen adoptio näyttää vähenevän entisestään.
Anna Rotkirch: ”Äitinä on ollut ihanaa”
Pari vuotta esikoisensa syntymän jälkeen Anna meni lopulta naimisiin.
– Mietin sitä kyllä pitkään silloinkin, sillä halusin osoittaa solidaarisuutta samaa sukupuolta oleville, jotka eivät voineet tuolloin vielä avioitua.
”Äitinä on ollut ihanaa. Varsinkin pienten vauvojen kanssa olemisesta nautin.”
Naimisiinmenoa puolsi se, että Anna ja hänen miehensä J.P. Roos toivoivat toista lasta, eikä Anna halunnut kokea uudelleen nöyryytystä, jota avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen isyyden tunnustaminen vielä silloin vaati.
Nyt Annaa jo naurattaa, kun hän kertoo, miten unohti kauniit, uudet nahkahansikkaat Hakaniemen virastotaloon, jossa ensimmäisen lapsen tunnustaminen tapahtui.
– Tilaisuus oli niin kiusallinen, etten millään pystynyt palaamaan takaisin hakemaan hanskojani.
Tytär Stella syntyi vuonna 2000. Perheen kolmas lapsi Sylvia on 14-vuotias.
– Äitinä on ollut ihanaa. Varsinkin pienten vauvojen kanssa olemisesta nautin. Lapset ovat myös aina avanneet minulle ovia maailmoihin, joihin en muuten olisi päässyt. Olen tutustunut erilaisiin nuorisokulttuureihin, oppinut, miten toimii TikTok, ja kuunnellut lasten kanssa heidän suosikkimusiikkiaan.
Pandemian aikaan Anna on saanut viettää ylimääräistä aikaa aikuisen tyttärensä kanssa.
– Stella opiskelee Lontoossa kansainvälistä taloutta ja politiikkaa. Hän oli opiskelijavaihdossa Roomassa, kun pandemia alkoi. Sieltä hän tuli kotiin ja on kesän aikana tehnyt meille hyvää italialaista ruokaa, Anna huokaa.
”Parisuhteessa isoa ikäeroa paheksutaan yhä helposti”
Avioparina Anna ja J.P. poikkeavat tilastollisesta normista ainakin kahdella tavalla.
– Olen miestäni pidempi ja 21 vuotta nuorempi. Suomalaisista pariskunnista vain noin joka viidennellä on ikäeroa enemmän kuin viisi vuotta. Näin paljon ikäeroa kuin meillä on alle prosentilla pareista.
Anna muistelee amerikkalaista ilmaisua May-December couples (suomeksi toukokuu-joulukuu-parit), jolla viitataan siihen, että puolisoista toisen ollessa elämänsä keväässä toinen on jo pitkällä talvessa. Annasta ajatus on kaunis.
– Ikäerolla on erilainen merkitys, kun pari on 30 ja 50 tai 60 ja 80. J.P:n kanssa olemme eläneet hämmästyttävän pitkään tuntematta ikäeroamme. Nyt hän on eläkkeellä ja minä vilkkaassa työvaiheessa. On selvää, että vaikka hän on todella hyväkuntoinen, elämämme ei voi jatkua näin loputtomiin.
Vuosien mittaan Anna on pohtinut suuren ikäeron aiheuttamaa hämmennystä ympäristössä. Hän seurasi keskustelua herkällä korvalla muun muassa silloin, kun presidenttipari Sauli Niinistö ja Jenni Haukio avioituivat.
– Isoa ikäeroa paheksutaan yhä helposti. Se on yllättävää, kun erilaisiin parisuhteisiin muuten suhtaudutaan entistä suvaitsevammin.
– Nuorempana ikäeroa pidetään myös tuomittavampana kuin myöhemmin. Nyt kun olen jo täyttänyt 50 ja J.P. on yli 70, juuri kukaan ei enää välitä ajatella meidän ikäeroamme, Anna sanoo.
Anna Rotkirch: ”Suomea vaivaa kärjistyvä eriarvoisuus eri alueiden välillä”
Kesää Anna on viettänyt perheen kesäpaikassa Tenholassa. Siitä kertoessaan hän tunnustaa vielä yhden intohimonsa: hiidenkiukaat eli pronssikauden hautaröykkiöt, joita Suomen luonnossa on paljon, mutta jotka tunnetaan huonosti.
– Olen vienyt monet ulkomaalaiset vieraani katsomaan hautoja, ja kaikki ovat sanoneet, että ne ovat hienompia ja kauniimpia kuin maailmankuulu Stonehenge Englannissa.
Anna ihmettelee, miksi hiidenkiukaita ei brändätä, miksei niistä ole tehty turisteille jaettavia karttoja, miksi paikkakunnat eri puolella Suomea eivät hyödynnä niitä näkyvämmin matkailussa? Häntä harmittaa, sillä vireällä matkailulla voisi olla suora yhteys myös väestöpolitiikkaan.
– Suomea vaivaa kärjistyvä eriarvoisuus alueiden välillä. Paikkakuntien kuihtuminen ja kuoleminen on merkittävä tekijä myös syntyvyyden laskussa. Maaseudulla on paljon pian sammuvia sukuja, kun miehille ei ole saatu sinne puolisoita eikä lapsia synny. Matkailua kehittämällä alueille voitaisiin puhaltaa uutta eloa.
Juttu on julkaistu Anna lehden numerossa 33/2020.
Kommentit
Avioliitto on toissijaista omien lasten saamisen rinnalla. Äitiys on ollut parasta, voimaannuttavinta ja sisäisesti eheyttävintä, mitä olen saanut elämässäni kokea. Olin todella energinen, kun olin pikkulasten äitinä. Olen synnyttänyt lapsia myös 1990-luvulla (alkaen 1994) ja 2000-luvulla. Kaikki lapseni ovat nyt täysi-ikäisiä, mutta opiskelevat pitkälle. Isoäitiys voi olla ihana tuleva kokemus vielä. Sitä odotan kyllä innolla.
Kommentit
Avioliitto on toissijaista omien lasten saamisen rinnalla. Äitiys on ollut parasta, voimaannuttavinta ja sisäisesti eheyttävintä, mitä olen saanut elämässäni kokea. Olin todella energinen, kun olin pikkulasten äitinä. Olen synnyttänyt lapsia myös 1990-luvulla (alkaen 1994) ja 2000-luvulla. Kaikki lapseni ovat nyt täysi-ikäisiä, mutta opiskelevat pitkälle. Isoäitiys voi olla ihana tuleva kokemus vielä. Sitä odotan kyllä innolla.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous