Vaimonsa kanssa 50 vuotta yhdessä ollut rock-vaikuttaja Juhani Merimaa: ”Olemme antaneet toiselle tilaa ja sallineet toisen olla sellainen kuin on”

Rock-bisneksen taustavaikuttaja, Tavastia-klubin omistaja Juhani Merimaa on todistanut monenlaisia taiteilijakohtaloita. Itse hän on hillitty herrasmies, joka tietää pitkän liiton salaisuuden.

Juhani Merimaa istahtaa Tavastian takahuoneen kapealle keinonahkapenkille ja katsahtaa bändien nimikirjoitusten peittämille, kaikissa väreissä hehkuville seinille.

– Tällä paikalla on legendaarinen ja romanttinenkin maine. En tietenkään näe kaikkea, mitä täällä tapahtuu, mutta pääasiassa täällä kuitenkin vaihdetaan vaatteita, meikataan ja viritellään kitaroita ennen keikkaa, sanoo rock-klubia lähes 40 vuotta johtanut Merimaa.

Opettajaperheen poika valmistui ensin itsekin opettajaksi, mutta sitten aktiivisuus Helsingin yliopiston Hämäläis-Osakunnassa muutti elämän suuntaa. Osakunta omisti Tavastia-klubin, jonka toimintaan Merimaa paneutui jo 1970-luvulla osakunnan hallituksen puheenjohtajana.

Vuosien kuluessa Merimaasta kasvoi suomalaisen rockmusiikin suurimpiin kuuluva vaikuttaja ja monen muusikon uraa tukenut vaatimaton taustahahmo.

Koti opetti tavoille

”Peruskohteliaisuuteni on kodin peruja. Molemmat vanhempani olivat kansakoulunopettajia, pienen paikkakunnan kansankynttilöitä. Varsinkin isä sähläsi mukana kaikessa, hänellä oli aina jokin projekti päällä. Yhdistystoiminta ei ole ollut minun juttuni, mutta ehkä sain kotoa mallin yleiseen aktiivisuuteen.

Minulla on yksi isoveli. Meitä lapsia syntyi kolme, mutta isosisko kuoli synnytyksessä ja lisäksi yksi raskaus päättyi keskenmenoon äidin ollessa keuhkotaudissa. Kun äitini suri synnytyksessä kuollutta sisartani, isoäitini tokaisi, että mitä siinä poraat, jäihän sulle fabriikki. Sillä hän tarkoitti, että lapsia voi tehdä lisää.

Näitä asioita ei perheessämme käsitelty. Lapsikuolleisuus oli silloin yleisempää, se jotenkin kuului elämään.

Synnyin 1947, jolloin maahan syntyi yli 100 000 lasta. Me suuret ikäluokat olemme aina olleet ongelma: kun menimme kouluun ja kun menimme yliopistoon. Nyt olemme eläkeongelma, mutta kohta alamme olla iso bisnes hautaustoimistoille.”

Vaimo eri rytmissä

”Aloimme seurustella vaimoni Leenan kanssa parikymppisinä. Olemme samanikäisiä ja kotoisin samalta pieneltä paikkakunnalta, Toijalasta. Naimisiin menimme 24-vuotiaina vuonna 1971, lapset syntyivät vuonna 1974 ja 1977.

Olen viettänyt Tavastialla 4–5 iltaa viikossa 1970-luvulta lähtien. Vaimoni on aina käynyt päivätöissä, ensin kielten opettajana ja myöhemmin opona, mutta ei kai siinä sen kummempaa. On paljon pariskuntia, jotka tekevät työtä eri vuoroissa. Siinä on tietysti omat haasteensa, vaikkapa läsnäolon suhteen. Päivittäinen rytmi ei ole samanlainen, mutta siihenkin saa luotua omat toimivat käytäntönsä.

Kun on 50 vuotta yhdessä, toista oppii lukemaan. Tietää, mistä toinen pitää tai ei pidä. Tärkeää on se, että olemme antaneet toiselle tilaa ja sallineet toisen olla sellainen kuin hän on.

Olemme Leenan kanssa aika erilaisia, mutta yhteisiäkin asioita on. Leenakin on omalla tavallaan avoin uusille asioille, opiskelee esimerkiksi espanjaa ja italiaa nyt vanhoilla päivillään yhdessä muutaman ystävänsä kanssa.

Jotkut diggaavat siitä, että elämä on hyvin säännönmukaista – että mennään nukkumaan, herätään ja syödään aamupalaa yhtä aikaa. Minä en ole sellaista elämää elänyt.

Jos vaimoni on joskus ollut mustasukkainen työlleni, hän ei ole kertonut siitä minulle. Meillä ei ole koskaan ollut mitään dramaattisia riitoja, saati puhetta erosta.”

Avoin työmyyrä

”Kun minut vuonna 1980 valittiin Tavastian toimitusjohtajaksi, olin 33-vuotias, naimisissa ja kuusi- ja kolmevuotiaiden tyttöjen isä. Elämäni oli siis jo vakiintumassa ja varhaisin murrosikä sivuutettu.

Koska tulin alalle niin vanhana eikä minulla ollut muusikkotaustaa, otin heti alussa sen asenteen, että olen avoin eri musiikin lajeille. Yritin asettua kuluttajan asemaan ja ymmärtää, miksi tietty bändi tai musiikki on suosittua, mikä siinä on se pointti.

Kun koko ajan pitää varata keikoille uusia bändejä, ajoitus on kaikki kaikessa. Olenko liikkeellä liian aikaisin, liian myöhään vai juuri silloin, kun pitää?

Minun tehtäväni ei ole toimia jonkin tietyn musiikkigenren puolesta jotain toista vastaan vaan enemmänkin antaa asioiden tapahtua.”

 Yhteenottoja

”Tavastia-urani alkuvaiheessa meillä oli voimakas yhteenotto viranomaisten kanssa. Saimme syytteen anniskeluvirheestä, ja minulta haettiin henkilökohtaisesti kuutta miljoonaa markkaa rikollisesta toiminnasta saadusta hyödystä.

Minua kuulusteltiin siitä, että olimme myyneet olutta tiskin takana seisovalle ihmiselle. Siihen aikaan olutta sai myydä vain henkilölle, jolla oli jakkara alla. Asiaa puitiin oikeudessa puoli vuotta. Siinä käytiin vääntöä siitä, millainen rock-klubi saa olla, ja ajattelin, että sen taistelun käyn loppuun asti. Tunsin itseni jonkinlaiseksi esitaistelijaksikin.

Ravintoloissa oli vielä 1980-luvun alussa tiukat käyttäytymis- ja pukeutumissäännöt. Rock-klubin keskeinen pointti taas oli vapaampi meininki: se, että bändi saa koko mestan heilumaan ja ihmiset tanssimaan. Tanssilattian rajoja ei voinut vetää narulla eikä juomia pakottaa nauttimaan pöydässä.

Jotta saimme anniskeluluvat säilymään, meille tuli pöytiintarjoilu. Sen voima kuitenkin hiipui nopeasti, koska 1980-luvun puolivälissä koko Suomi alkoi muuttua. Tuli levykauppoja ja paikallisradioita ja baarikulttuuri vapautui. Eivät säännökset voineet olla muuta kuin mitä yleiset tavat olivat.”

Potkut kova kolaus

”Tavastian omistavaan Hämäläis-Osakuntaan tuli 1980-luvun lopulla joukko ihmisiä, jotka laskivat, että klubin pitäisi tuottaa vieläkin enemmän kuin se tuotti. Olin heidän mielestään jo vanha kalkkis ja sain potkut. Se oli järkytys – ja kohta, jolloin elämää piti miettiä vähän uusiksi.

Muusikot tunsivat minut ja suuttuivat puolestani. Uudelle johdolle he suuttuivat muutenkin – heitä kohdeltiin kai aiempaa huonommin. Jengi ei enää käynyt klubilla, osin solidaarisuudesta minua kohtaan. Kyllähän se tuki mukavalta tuntui.

Yhdessä vuodessa yritys meni konkurssiin, vaikka siellä kaikenlaista uutta kokeiltiinkin. Ostin sitten liiketoiminnan itselleni yhdessä Pekka Görmanin kanssa ja palasin yrityksen toimitusjohtajaksi vuonna 1991.

Tarinan opetus on ehkä se, että yhteisössä on tärkeää saada kaikki toimimaan saman päämäärän eteen – niin että kaikki joutuvat tekemään osansa mutta tuntevat myös saavansa jotain. Välillä tehdään vääriä asioita, mutta tarpeen vaatiessa suuntaa voi muuttaa.

Meissä kaikissa ihmisissä on erilaisia taipumuksia, joita voi kehittää eri suuntiin. Itse olen yrittänyt kehittää ja vaalia avoimuutta ja sen tunnustamista, etten itse ole aina joka asiassa oikeassa. Vanhemmiten olen alkanut epäillä omia ajatuksiani vielä entistäkin enemmän.”

Tasainen pomo

”Olen saanut seurata läheltä monen artistin uraa. Jos olen jotenkin voinut heitä auttaa, sen parempi. Oman työni ydin on se, että osaa nauttia toisen menestyksestä.

Tunnen taiteilijoita, joilla tunteiden amplitudi – heilahdus tasapainotilasta ääriasemaan – on hyvin korkea: voimakkaita tunnereaktioita tulee koko ajan. Siitä taiteilijuus ehkä tuleekin: kun kokee ja tuntee enemmän, voi antaa ja välittää sitä toisillekin. Minun tunnekäyräni ei mene nollasta sataan koko ajan, olen tasaisempi luonne.

Minun ei ole mielekästä ottaa yhteen taiteilijoiden kanssa, vaikka olisin oikeassakin. Tehtäväni on pitää huolta siitä, että yleisön ja taiteilijan kohtaaminen on sellainen, että se antaa molemmille jotakin. Tässä työssä vaaditaan joustavuutta, koska yhtään iltaa ei voi käsikirjoittaa täysin valmiiksi etukäteen. Siksi ihminen, joka elää täysin järjestäytyneessä maailmassa, ei tässä pärjää. Täyttä sähläystäkään ei touhu voi olla, mutta pieneen säätöön täytyy varautua aina.”

Tytär samalle alalle

”Molemmat tyttäreni pyörivät Tavastialla jo pieninä. On ollut mukavaa, että heistä vanhempi, Mirva, halusi vähän omaani sivuavalle alalle. Hän tuli mukaan lippuja välittävän ja myyvän, yhdessä opiskelijajärjestöjen kanssa perustamani Tiketin toimintaan jo 21-vuotiaana. Silloin Mirva oli firman ainoa työtekijä, nyt hän on samaisen firman enemmistöosakas ja työllistää kolmisenkymmentä ihmistä.

Kun kävin joskus Tiketissä Mirvaa moikkaamassa, arvuuttelimme ostajan ulkonäön perusteella, minne kukakin ostaa lipun. Mirva osui melkein aina oikeaan, minä noin seitsemän kertaa kymmenestä. Hevarin, hiphopparin ja Popeda-lipun ostajan kyllä tunnistaa, ja muutenkin ihminen ilmentää itseään hyvin paljon pukeutumisen kautta.

Mirvan 20-vuotias poika Mikkokin on jo mukana sekä Tiketin että Tavastian toiminnassa. Hänen pikkusiskonsa Lilja on 13 ja seuraa myös tarkkaan rock-kenttää ja tykkää käydä festareilla.

Toinen tyttäreni Laura on luokanopettaja. Hän oppi jo nuorena järjestämään bileitä tai jotain muuta tärkeää tekemistä aina silloin, kun oli vaarana joutua töihin esimerkiksi Ankkarockiin. Lauran lapset ovat nyt 5- ja 8-vuotiaita, aika pieniä. Yksi syy jättää töitä vähemmälle on se, että pääsen hoitamaan lastenlapsiani.”

Alkoholi

”Arvostan hyvää ruokaa ja viiniä ja käyn usein ravintoloissa syömässä. Minulla on alkoholiin keskieurooppalainen suhde. En siis ole sitä koulukuntaa, joka ajattelee, että kaikki alkoholi on pahasta, mutta minun on vaikea juoda monta päivää putkeen. Inhoan krapulaa yli kaiken, eikä minulla ole ollut kankkusta moneen vuoteen.

Rock-klubi on auki joka päivä, eikä sitä voi johtaa muuten kuin olemalla läsnä. Silloin ei voi olla vaikka viikkoa hunningolla. Mahdollisuuksia ankaraan bailaamiseen tulee oikeastaan aika harvoin, ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän jaksan bailata. Nykyään pidän muutaman kerran vuodessa jaksoja, jolloin en juo alkoholia yhtään.

Työni kautta olen nähnyt läheltä monia ihmiskohtaloita, ja osa tutuista ja ystävistäni on kuollut oman käden kautta.

Itsetuhoisuuteen on liittynyt usein päihteiden liikakäyttöä, ja se taas on usein seuraus psyyken ongelmista. Monet taiteilijat ovat huonoja kestämään masennusta, ja siksi he koukuttuvat päihteisiin muita helpommin.

Valtaosa taiteilijoista pärjää kuitenkin kokonaan ilman päihteitä, ja useimmat käyttävät alkoholia kohtuudella. Huumeet ovat aina olleet vain pienen piirin juttu, ylimainostettu ja -puhuttu asia.”

Luopumisen vaikeus

”Täytän marraskuun lopussa 70 vuotta. Lääkäreillä on eri käsityksiä siitä, kauanko minun vielä kannattaa tehdä töitä. Olen toipunut kolmisen vuotta sitten saamastani sydänkohtauksesta, ja voin tällä hetkellä hyvin. Kovia sykkeitä ei tosin enää kannata nostaa, portaiden nouseminen hissuksiin on minulle nyt harrastus, jossa rajat tulevat aika nopeasti vastaan.

Vanhetessa vauhtini on muutenkin hidastunut. Saan vähemmän aikaiseksi. On hyvä antaa vastuuta pois, mutta hyppy täydelliseen mitääntekemättömyyteen on minulle vieras ajatus. Minua kiinnostaa yhä olla edes jossakin määrin työelämässä mukana, teen töitä sen mukaan, mikä hyvältä tuntuu. ”

Rauhallinen luonne

”Vaikka olisin kuinka varmasti jostain asiasta jotakin mieltä, olen aina valmis muuttamaan mielipidettäni.

Kyky keskusteluun ja kuunteluun on elämässä olennaista. Lopullisia totuuksia ja valmiita vastauksia pitää pystyä vierastamaan. Se on se opetus, jonka olen elämässäni oppinut.

Olen joskus suuttunutkin, mutta kyllä tunteet täytyy osata hillitä. Raivareitten saaminen on huonoin tapa reagoida yhtään mihinkään. Jos saisin sellaisen, hävettäisi, samoin kuin toisen tietoinen loukkaaminen. Toki läppää voi heittää – rock’n’rollissa ja urheilussa heitetään läppää ja dissataan toista koko ajan, mutta se on hyväntahtoista.”

Artikkeli on alkujaan julkaistu Annan numerossa 44/2017.