Vain elämää -tähti Pepe Willberg: ”Olen itsekin yllättynyt siitä, millainen suunsoittaja minusta on viime vuosina tullut”

Muusikko Pepe Willberg pohti Anna-lehdessä vuonna 2016 julkaistussa haastattelussa sitä, kuinka hän itse ja elämä ovat muuttuneet vuosien saatossa. – En yleensä vieläkään ota asioita puheeksi, elleivät ne ole menossa ihan päälaelleen. Vaatimattomana en itseäni pidä, vaikka monet minua sellaiseksi kuvailevat.

Rööperi on pakko soittaa, muuten jotkut suuttuu, Pepe Willberg tuumaa ja nostaa teekupin huulilleen kotikeittiössään.

Pepe ja hänen vaimonsa, managerinsa ja tiedottajansa Pauliina Visuri ovat juuri palanneet parin viikon lomamatkalta, ja nyt on aikaa jatkaa Pepen tulevan juhlakiertueen suunnittelua.

Pöydällä on Pauliina luonnostelema Suomen kartta, jossa on jo loka–marraskuulle sovitut keikkapaikat päivämäärineen. Mutta paljon on vielä mietittävää: mitä lauluja Pepen 54 vuoden uralta valitaan mukaan, mikä olisi tasapainoinen kokonaisuus, millaisella kokoonpanolla kiertue toteutetetaan?

Pepe täyttää joulukuussa 70 (vuonna 2016), mutta tuntuu olevan elämänsä vedossa.

– En mieti ikääni. Kun näen sähköautoradan, mielelläni leikkisin sillä. Olisi kiva, jos mukana olisi joku toinenkin, että voisimme ajaa kilpaa.

Isätön poika

Äitini Raija Kantonen oli 18, kun synnyin. Hänen ja isäni välillä ei ollut yksimielisyyttä siitä, miten olin saanut alkuni. Vaikeassa tilanteessa äitini päätti mennä ennen syntymääni kunniallisesti naimisiin erään Uolevi Tuomisen kanssa. Tilanne oli kuitenkin niin mahdoton, että liitto päättyi nopeasti eroon.

Minulle on kerrottu, että biologinen isäni, ruotsalaiseen kauppiassukuun kuulunut Bernt-Olof Färdig oli myöhemmin tullut asiaa sovittelemaan, mutta joutui lähtemään häntä koipien välissä pois. Hänen olisi kannattanut tulla tunnin kuluttua uudestaan, kun äiti olisi rauhoittunut!

Kasvoin aika vapaasti, ainoana lapsena. Kun olin kahdeksan, muutimme Turusta Helsinkiin. Äiti kävi duunissa ja hänen miesystävänsä, merikapteeni Henrik Willberg oli pitkiä aikoja poissa. Vietin päivät ja usein illatkin itsekseni.

Kerran, kun olin 12-vuotias ja asuimme Lauttasaaressa, ovikello soi. Menin avaamaan ja juttelin ovensuussa jonkun kanssa hetken aikaa. En itse muista tapahtuneesta oikeastaan mitään, mutta olohuoneessa istunut ystäväni muistaa kysyneensä, kuka ovella oikein oli käynyt. Olin vastannut, että faija. Se on ainoa kerta, kun olen isäni tavannut.

En ole isääni suuremmin miettinyt, minulla ei ole oikein mitään tatsia siihen juttuun eikä se ole minua koskaan häirinnyt. Olen kuitenkin puoliksi turkulainen, puoliksi ruotsalainen. Musikaalisuuden olen perinyt äitini puolelta – sukuumme kuuluivat sekä Oskar että Aarre Merikanto.

Äiti meni naimisiin Henrik Willbergin kanssa, kun olin yhdeksän, ja Willberg adoptoi minut. Puhuin hänestä kavereille faijana, mutta häntä itseään en koskaan puhutellut faijaksi tai isäksi. Willberg oli hyvä tyyppi – hän osti minulle ensin nailonkielisen kitaran, ja kun vähän opin soittamaan, sähkökitaran.

Äitini elää yhä. Pauliinan mielestä olemme samanlaisia jääräpäitä hänen kanssaan, mutta itse koen olevani jääräpäinen vain, kun minua oikein kovasti kismittää jokin asia tai ihminen.

Afron aika

Kun olin 11–12-vuotias, minulla oli vielä piikkisuora tukka. Asuin silloin fillarin päällä, olin ulkona koko ajan. Kerran vedin hiukseni vedellä ja Prylkreemillä taaksepäin ja viiletin pyörällä katuja pitkin. Sen jälkeen tukkani muuttui kiharaksi. Murrosikäisen hormonit kai alkoivat vaikuttaa.

Se oli ihan kauheaa, afro ennen afroja. Lyhyeksikään sitä ei voinut leikata, koska 1960-luvulla tukan piti olla pitkä. Kun valitin kiharia äidilleni, hän laittoi tukkaani isot papiljotit. En ollut kovin tyytyväinen lopputulokseen.

Hiljainen tarkkailija

Olin nuorempana hyvin varautunut. En puhunut juuri missään mitään, ellei minulta erikseen kysytty jotain. Tarkkailin vain muita silmät pyöreinä sanomatta mitään.

Rautalankabändeissä, esimerkiksi ensimmäisessä bändissäni Islandersissa, kaikkien piti opetella samat askelkuviot ja hymyillä, mutta poppariaikoihin – Jormas-bändistä eteenpäin – puhumattomuus sopi. Popparit eivät puhuneet, pussanneet eivätkä hymyilleet.

En yleensä vieläkään ota asioita puheeksi, elleivät ne ole menossa ihan päälaelleen. Vaatimattomana en itseäni pidä, vaikka monet minua sellaiseksi kuvailevat. Haluan oman osani ja tiedän arvoni, mutta minulla on varaa myös tukea muita. Jos joku haluaa jotain minulta kovasti, kyllä hän sen minulta saa.

Vaatimattoman vaikutuksen saa ehkä siitä, että ahdistun, kun joku oikein kovasti kehuu. Etenkin silloin, kun olen laulaessani näyttänyt omaa sisintäni ja tavallaan paljastanut haavoittuvaisuuteni.

Olen itsekin yllättynyt siitä, millainen suunsoittaja minusta on viime vuosina tullut. Lavalla, äärimmäisen vaarallisessa tilanteessa, alan puhua yleisölle. Joskus jopa laulaessa tulee niin hyvä juttu mieleen, että sanat saattavat välispiikkiä miettiessä mennä sekaisin.

Olen itsekin yllättynyt siitä, millainen suunsoittaja minusta on viime vuosina tullut.

Syytön suosioon

Olen elänyt hyvän elämän, mutta naisvalinnat eivät aina ole menneet nappiin. Tyttöystävät jäivät varsinkin nuoruudessani kakkoseksi, koska musiikki oli minulle tärkeintä.

En ole ollut koskaan mikään naistenmies siinä mielessä, että olisin kulkenut naisia iskemässä. Naiset ovat ennemminkin iskeneet minut. Jos mimmejä on kiinnostanut minun seurani, olen itse siihen syytön, paitsi että muutaman levyn olen laulanut.

Menin ensimmäisen kerran naimisiin 20-vuotiaana, ja pian syntyi esikoistyttäreni Heidi. Asuimme 1960-luvun lopulla parin vuoden ajan kahdestaan Vallilassa, kun hänen äitinsä Leena huiteli muualla. En nuorena miehenä siitä hirveästi kärsinyt, hyvin me pärjättiin. Heidistä tuli sittemmin taidemaalari ja hän asuu nykyään Münchenissa.

Vuonna 1979 lyhyestä suhteesta syntynyt vanhin poikani Jere on puolestaan bisnestyyppi. Hänen kanssaan meni liian monta vuotta, ettemme olleet tekemisissä.

Toisen vaimoni Kirstin kanssa menimme naimisiin vuonna 1983 ja saimme kolme lasta. Otto sai juuri liikunnanohjaajan työpaikan, Kastanja opiskelee kansainvälistä oikeutta ja Kirsikka on kosmetologi.

Nykyisen vaimoni Pauliinan tapasin ensimmäisen kerran Tahkovuoren laskettelurinteessä keväällä 1998. Kun törmäsimme pari vuotta myöhemmin sattumalta Raffaellon terassilla, sain jonkinlaisen näyn: koin hänen olevan se oikea minulle. Sanoin saman tien, että erotaan molemmat ja mennään naimisiin.

Sitä ennen avioliittoni Kirstin kanssa oli pitkään ollut riitaisa ja ahdistava. Jälkeenpäin olen ajatellut, että valmistauduin siitä liitosta irtaantumiseen seitsemän vuoden ajan. Olin menettänyt luottamukseni henkilöön, johon minun olisi pitänyt voida luottaa täydellisesti. Siitä oli seurannut romahdus, ihmissuhdesotkuja ja liiallista alkoholinkäyttöä.

Vaikka olimme puhuneet erosta useasti, lähtöäni seurasi katastrofi: vuosikausia kestävää hirveää kostamista, vihanpitoa ja mielen pahoittamista, perättömiä ilmoituksia sosiaaliviranomaisille. Lapsia oltiin jossain vaiheessa ottamassa huostaankin, ilman että minuun oli otettu mitään yhteyttä.

Noormarkun sosiaaliviranomaisten takia menetin uskoni virkamiehiin. En yleensäkään luota hirveästi ihmisiin. Soittajat ovat mukavia, mutta muiden kanssa pitää olla varuillaan.

Vielä tänäkin päivänä minua alkaa kuvottaa, kun näen express-bussin. Ne tuovat minulle mieleen ajat, kun jouduin viemään lapsiani Porin-bussiin.

Rakkaus muuttuu

Kun muutimme yhteen Pauliinan kanssa, meillä oli yhteensä kuusi alaikäistä lasta. Naimisiin menimme nelisen vuotta myöhemmin, vuonna 2005.

Minua viehätti Pauliinan topakkuus, koska itse olen luonteeltani lepsu. Meitä yhdistävät samanlainen huumorintaju ja rento elämänasenne. Hekotamme samoille asioille.

Suhteemme on vähän kuin työsuhde. Riitelemme ehkä enemmän kuin keskivertoparit. Riidat koskevat työtä, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Tai arkea: minä en voi sietää sitä, että ikkunan pitää olla jatkuvasti auki. Tai sitä, että Pauliina juoksee koko ajan vesilasin kanssa, että sun pitää nyt juoda tämä.

Olen yhä pojankoltiainen, luistan asioista. Jos parran voi jättää ajamatta, jätän taatusti.

Kun kerran jouduimme lähtemään Meilahden sairaalaan taksilla, minua lohdutti valtavasti se, että sain pitää Pauliinan kättä poskeani vasten. Ehkä rakkaus on jotain sen sorttista.

Välillä tunnen kotona olevani orjan asemassa. Pelkään paljastumista: että naapurin rouvat näkevät mut rappusissa pyykkikorin kanssa. Toisaalta olen sellainenkin, että jos joku muu on täyttänyt astianpesukoneen, minun täytyy järjestellä se uudelleen niin, että se tyydyttää minua.

Minulla on erittäin pitkä pinna. Olen aika reilu, en purnaa varsinkaan rahankäytöstä juuri koskaan. Pauliina valittaa minun ruokailutavoistani, sanoo etten saa kääntää haarukkaa väärinpäin.

Se, mitä kutsuu rakkaudeksi, muuttuu iän myötä. Ennen kutsuin rakkaudeksi kiihkeää alkuvaihetta, nyt rauhallista keskivaihetta.

Minulla on ollut pari kertaa munuaiskivikohtaus, ensimmäinen jo vuonna 1977. Kun kerran jouduimme lähtemään Meilahden sairaalaan taksilla, minua lohdutti valtavasti se, että sain pitää Pauliinan kättä poskeani vasten. Ehkä rakkaus on jotain sen sorttista.

Perhe-elämä on aina myös selviytymistä, lasten ohjaamista ja heistä huolehtimista.

Tässä vaiheessa, kun lapset ovat häipyneet teilleen, testataan parisuhteen lujuus. Mutta koska meillä duuni jatkuu, emme pysty oikein rennosti katselemaan kauemmas.

En stressaa mistään

Olen ihminen, joka ei suostu kaikkiin muiden vaatimuksiin. Sen takia olen välillä ollut polvillani, välillä taas seissyt 20 senttiä maanpinnan yläpuolella.

Tein 52 vuotta uraa ennen kuin sain ensimmäisen oman kultalevyni vuonna 2014. Pepe & Saimaa -levyn saama suosio ei vaikuttanut itsetuntooni tai sen kasvuun, koska levyllä ei tavallaan ollut ennen kuulematonta Willbergiä. Kokonaisuus vaan sai levyn nousemaan esille.

Laulut antoivat minulle tilaa käyttää niitä taitojani, joita on matkan varrella kertynyt. Kuuntelen neuvoja sujuvasti, mutten koskaan tee täysin niin kuin minua laulamisessa neuvotaan. Laulamisessa oikean tunnelman löytäminen on hienosäätöä, sitä etsitään lause tai lauseenpätkä kerrallaan. Sävy voi vaihtua kesken sanan tai jopa yhden kirjaimen aikana.

En stressaa oikein mistään. Jos ei ole fyrkkaa, niin kyllä sitä varmaan kohta taas on. Kunhan vaan seuraavaan keikkaan asti pärjää.

Perheen ylläpito on muusikolle haittatekijä. Taloudellisten seikkojen takia tekee helposti vääriäkin valintoja. Voisin helposti olla jälkiviisas ja miettiä, miksi en esimerkiksi hypännyt oopperan maailmaan, siihen olisi ollut loistava tilaisuus 1990-luvulla, kun lauloin Savonlinnan oopperajuhlien kuorossa. Mutta tekemättömiä on turha katua, parempi katua sitä jos on tyrinyt pahasti. En kyllä mielestäni ole.

Tämä elämä sopii minulle hyvin. Käyn keikoilla laulamassa ja pyrin tuomaan jotain uutta mukanani. Nyt ne ovat ooppera-aarioita.

Persoonan esteet

Välillä tuntuu, että herätän joissain ihmisissä vastaisuutta ja kateuttakin. Persoonani on ollut este monille asioille. En ole ollut luuseri, mutten räiskyvä tai näkyväkään. En ota mielelläni yhtään turhaa askelta suuntaan tai toiseen, ja se on totta sekä kuvaannollisesti että käytännössä.

Minusta ei saa otetta, koska hierarkia ei tarkoita minulle yhtään mitään. Oikeastaan millään ei ole mitään merkitystä. Sitä en kuitenkaan hyväksy, että joku käyttää minua törkeällä tavalla hyväkseen. Sitäkin on joskus tapahtunut.

Luonteenpiirteeni ovat vaikuttaneet niin, että vaikka olisin aina halunnut tehdä kitarasooloja, tein ainoastaan yhden – kappaleseen Aamu. Esitin sen Syksyn Sävelessä vuonna 1975, ja Albert Järvinen tuli parin päivän päästä sanomaan, että s-tanan jätkä, vedit hyvän soolon. Soitin kitaraa senkin jälkeen Paradisessa, Danny Showssa ja eri kokoonpanoissa, mutten enää koskaan yhtään sooloa. Koko ajan tekisi kyllä mieli.

Pepe Willbergin haastattelu on julkaistu alun perin Anna-lehdessä 8/16.