Julkkikset

Vanhempansa saattohoitanut Annina Holmberg: ”Ei tullut mieleenkään sanoa, etten jaksa tai ehdi”

Kolmen vuoden sisällä Annina Holmberg joutui saattohoitamaan molemmat vanhempansa, Ritva ja Kalle Holmbergin. Raskaiden vaiheiden jälkeen hän tuntee paitsi surua myös helpotusta. – Nyt rupeaa tulemaan se oikea ikävä.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Niclas Mäkelä/Otavamedia

Annina Holmberg aikoo säilyttää vanhempiensa kodin taiteilijoiden tukikohtana. – Lapsuudenperheeni oli tiivis pieni kolmikko, ja viisikymppiseksi asti olin vahvasti tyttären roolissa. Vanhempien sairastuttua osat vaihtuivat.

Kolmen vuoden sisällä Annina Holmberg joutui saattohoitamaan molemmat vanhempansa, Ritva ja Kalle Holmbergin. Raskaiden vaiheiden jälkeen hän tuntee paitsi surua myös helpotusta. – Nyt rupeaa tulemaan se oikea ikävä.

Töölöläisessä kulttuurikodissa lähes kaikki on entisellään. Ikkunaerkkerin vieressä on nojatuoli, jossa isällä oli tapana istua lukemassa. Keittiössä seisoo pitkä pöytä, jonka ääressä äiti sekä kokkasi että kirjoitti.

Seinille on ripustettu ikoneita ja kuuluisien taiteilijoiden töitä. Kirjoja on hyllymetreittäin.

Asukkaiden läsnäolo tuntuu yhä vahvana. Aivan kuin he olisivat vain hetkeksi poistuneet kodistaan. Mutta he eivät palaa. Suomalaisen teatterin legenda Kalle Holmberg, 77, kuoli syyskuussa, hänen vaimonsa Ritva Holmberg kaksi vuotta aiemmin 70-vuotiaana.

Tytär Annina Holmberg, 52, saattohoiti molemmat vanhempansa.

– Äidin kuolema jätti ison aukon, mutta jotakin hänestä jäi eloon isässä. Nyt kummatkin ovat poissa ja ikävä on valtava. Samalla tunnen suurta helpotusta siitä, että sairauden piina on viimein ohi.

Annina on tehnyt surutyötä käymällä läpi vanhempiensa omaisuutta. Osan vaatteista ja pikkuesineistä hän on lahjoittanut ystäville, mutta lapsuudenkodistaan hän ei ole vielä valmis luopumaan.

Keskellä Helsinkiä sijaitsevaa 120 neliön lukaalia ei ole järkeä pitää tyhjillään. Eikä siihen olisi varaakaan. Oma viisihenkinen perhe haluaa kuitenkin jäädä asumaan puutaloon Kumpulaan. Siksi Annina suunnittelee perustavansa Töölön-asuntoon taiteilijoiden airbnb-tyyppisen kotimajoituksen. Näin vanhempien perintö jäisi elämään heidän kodissaan.

Annina paitsi tekee arkisia askareita myös opettelee uuteen rooliinsa aikuisena orpona.

– Lapsuudenperheeni oli tiivis pieni kolmikko, ja viisikymppiseksi asti olin vahvasti tyttären roolissa. Vanhempien sairastuttua osat vaihtuivat.

”Tunsin olevani hirveä ihminen, kun aloin toivoa, että kuolema jo tulisi”

Saatuaan kuulla helmikuussa 2013 sairastavansa parantumatonta keuhkosyöpää Ritva oli halukas turvautumaan mihin tahansa hoitoon. Tulkoon kipuja, lähtekööt tukka ja kynnet! Hän halusi elää.

Hoitojen avulla äiti sai neljä hyvää kuukautta. Sinä aikana Holmbergit ehtivät juhlia 50-vuotishääpäiväänsä ja käydä äidin mielikaupungissa Berliinissä. Sitten kasvain villiintyi taas.

Toukokuussa 2014 sairaus oli edennyt niin pitkälle, että Ritva siirtyi Terhokotiin. Se oli läheisille raskasta aikaa.

– Äiti oli tottunut hoitamaan kaikki käytännön asiat ja halusi yhä puuttua niihin. Hän vaati meitä tuomaan tietokoneen, jolla maksaa laskuja. Järjellä äiti ymmärsi kuolevansa, mutta ei millään halunnut alistua siihen. Hän taisi toivoa ihmeparantumista loppuun saakka.

Kesästä tuli pitkä ja kummallinen. Saattokodin kokeneet hoitajat uskoivat, ettei potilas kestä pitkään. Välillä näkyvissä olivatkin lähestyvän kuoleman merkit: pulssin hidastuminen, hengityskatkot, kylmät jalat ja nenän ja suun alueen kalpeneminen. Seuraavana päivänä väri palasi ja pulssi normalisoitui. Viikot kuluivat.

Äiti pelkäsi olla yksin, joten Annina ja isä viettivät vuorotellen yöt hänen kanssaan. Potilaan nukahdettua isä retkeili lähimaastossa. Annina istui sohvaryhmässä äidin huoneen vieressä ja katsoi telkkarista jalkapalloa tai työskenteli läppärillään.

– Tilanne tuntui välillä jopa kornilta. Kaikki oli sanottu ja tehty, hyvästit oli jätetty moneen kertaan. Tunsin olevani hirveä ihminen, kun aloin toivoa, että kuolema jo tulisi.

Annina perheineen ei uskaltanut poistua Helsingistä. Heinäkuun puolivälissä he viimein lähtivät kahdeksi yöksi mökille Ruovedelle. Kun puhelin aamukahdeksalta soi, Annina tiesi jo, mitä tuleman piti. He pakkasivat tavaransa ja ajoivat kiireen vilkkaa takaisin Helsinkiin.

Äiti ei ollut enää tajuissaan, mutta Anninan lasten mielestä jotakin tapahtui heidän saapuessaan vuoteen ääreen.

– Uskon hänen odottaneen, että ehdimme paikalle.

Isä ja tytär istuivat äidin vieressä pari tuntia, sitten hengitys hidastui ja loppui viimein kokonaan. Vielä pieni huokaus ja äiti oli poissa.

– Vaikka olimme tienneet tämän hetken saapuvan ja jopa odottaneet sitä, kuolema oli järkytys. Itkimme isän kanssa lohduttomasti.

Leukemiaan sairastunut isä ei ollut helppo potilas

Kun äiti oli mennyt, isästä tuli Anninalle ikään kuin neljäs lapsi, hurmaava ja hankala iltatähti. Kalle myönsi itsekin olevansa epäkäytännöllinen.

– Välillä hänessä oli enemmän työtä kuin kolmessa teini-ikäisessäni yhteensä, Annina sanoo ja hymyilee.

Tytär otti hoitaakseen osan niistä käytännön asioista, joista äiti oli aikaisemmin isän puolesta huolehtinut. Hän maksoi laskut, vastaili sähköposteihin, hankki netin kautta ostettavat liput.

– Patistin isän epämukavuusalueelle ja opettelemaan esimerkiksi pesukoneen käyttöä. Isä oppi myös käymään kaupassa ja laittamaan ruokaa, mutta hän oli aina valtavan iloinen, kun kutsuin hänet meille syömään.

Annina oli valmistautunut siihen, että saisi pitää isänsä vielä pitkään. Eliväthän tämän vanhemmatkin yhdeksänkymppisiksi. Syöpädiagnoosi viime toukokuussa tuli täydellisenä yllätyksenä. Leukemia.

Isä ei ollut helppo potilas. Hän suhtautui hoitotoimiin usein kärsimättömästi.

– Labrakäynti isän mukana oli kuin olisi juossut maratonin. Vanhalle yökyöpelille aiheutti ahdistusta jo se, että laboratorioon oli lähdettävä aamutuimaan. Usein isä valvoi sen takia koko yön. Jos toimenpiteeseen joutui jonottamaan, hän hikeentyi ja uhkasi poistua.

Isä sai sairastaa kotona, mutta häntä ei voinut jättää pitkäksi aikaa yksin. Korkea kuume saattoi nousta aivan yhtäkkiä. Silloin potilas oli sekava ja kärsi kivuista. Aina hän ei tunnistanut edes tytärtään.

– Se oli hurjaa ja pelottavaakin. Mutta ei tullut mieleenkään sanoa, etten minä jaksa tai ehdi häntä auttaa. Onneksi tukena oli ystäväpiiri. Vanhempien sairastumiset ovat olleet ainoa kerta, jolloin olen kaivannut sisaruksia. Että taakkaa olisi ollut jakamassa joku, joka olisi ollut samassa tilanteessa kanssani.

En olisi kestänyt vertailua vanhempiini

Vanhempien sairastelun ja kuoleman takia Anninan omat työt ovat seisseet. Tekeillä on taiteilijaelämäkerta Ritva-äidistä ja kertomuskokoelma Valamosta. Myös tv- ja elokuvaprojekteja on kehitteillä.

Anninasta ei tullut ”sitä kolmatta Holmbergia” teatterin alalle, vaikka hän toimikin 1980-luvulla aktiivisesti Ylioppilasteatterissa. Kun Teatterikorkeakoulun ovet eivät auenneet, hän päätyi lukemaan kirjallisuustiedettä ja valmistui Suomen Nuoriso-opistosta kulttuurisihteeriksi. Hän on julkaissut yli 20 kirjaa, pääasiassa nuortenromaaneja.

– Onneksi lähdin niin eri alalle, että minun töitäni ei ole koskaan voinut verrata Kallen ja Ritvan aikaansaannoksiin. En olisi ehkä kestänyt sitä.

Annina Holmbergin haastattelu kokonaisuudessaan Annassa 47/2016. Ilmestymispäivä on 24.11.

Lue lisää:

Tyttärensä tapaturmaisen kuoleman nähnyt isä: ”Pakenin surua työhön, kunnes opettelin puhumaan tunteistani”

Näyttelijä Eriikka Väliahde:”Veljeni kuoleman myötä tajusin kuuluvani vastuunkantajasukupolveen”

Finlandia-voittaja Laura Lindstedt: ”Haluaisin, että kuoleman hetkellä mieleni on kirkas ”

 

X