Vappu Pimiä uskoo, että unelmat voi visioida todeksi – mutta kaikki haaveet eivät tietenkään toteudu: ”Yleensä siihen on syynsä”
Juontaja Vappu Pimiä, 42, uskoo, että unelmat voi visioida todeksi. Kun toiveen lähettää maailmankaikkeudelle, se saattaa toteutua. Joskus universumi tosin vastaa: Sori, Vappu, ei onnistu. Mutta siihen on yleensä hyvä syy.
Vappu Pimiä tunnetaan julkisuudessa ikiliikkujana. – On minullakin päiviä, jolloin kömmin aamupalan jälkeen takaisin sänkyyn.
Juontaja Vappu Pimiä, 42, uskoo, että unelmat voi visioida todeksi. Kun toiveen lähettää maailmankaikkeudelle, se saattaa toteutua. Joskus universumi tosin vastaa: Sori, Vappu, ei onnistu. Mutta siihen on yleensä hyvä syy.
Aamu on käynnistynyt samalla tavalla kuin mökillä aina. Vappu Pimiä on kiertänyt läheisen järven, seitsemisen kilometriä, vuoroin kävellen ja hölkäten. Hän on vetänyt keuhkoihinsa alkukesän huumaavia tuoksuja ja nauttinut lintujen konsertista. Ja samalla tutkaillut, näkyisikö polun varrella korvasieniä.
Mökkirantaan päästyään hän on pulahtanut kirpakanviileään veteen. Sitten on aamupalan aika: kananmunia, rapeakuorista leipää, kinkkua, juustoa ja teetä.
Siinäpä ne ovatkin, Vapun hyvinvoinnin kulmakivet: liikunta, luonto ja hyvä ruoka. Ja läheiset, tietysti. Eli puoliso Teemu Huuhtanen sekä tyttäret Viola, 7, ja Selma, 5.
Tavallisesti perhe muuttaa mökille vasta juhannuksen tienoissa. Talviaikaan Helsingistä Saloon ajellaan vain viikonloppuisin.
Kun vapaa-ajan koti hankittiin vajaat kymmenisen vuotta sitten, sääntönä oli, että siellä ei tehdä töitä. Säännöstä jouduttiin tinkimään jo ensimmäisenä kesänä. Toimitusjohtajapuolison ja yrittäjänä toimivan Vapun hommia nyt ei vain aina hoideta virka-aikaan. Tänä poikkeuksellisena keväänä molemmat työskentelivät mökkikonttorilla, esikoinen kävi etäkoulua ja kuopukselle yritettiin keksiä tekemistä.
– Kaiken tämän härdellin keskellä on ollut vaikea päästä zen-tilaan. Silloin intuitio häiriintyy. Sisäistä ääntä ei kuule, jos ei pysty rauhoittumaan, Vappu sanoo.
Kesälomaa onkin odotettu. Vapaata Vapun täytyy pitää vähintään neljä viikkoa putkeen, muuten ei jaksa.
– Olen suorittajaluonne ja siirryn koko ajan projektista toiseen. Arkisesta aherruksesta on päästävä eroon kunnolla, jotta luovuus pääsee puhkeamaan kukkaan. Uusia ideoita ei synny ilman totaalista irtiottoa.
”Opin puiden halaamisen jo lapsena”
”Sen vain tietää. Että juuri tuo puu kutsuu minua halaamaan itseään. Aika usein se on paksu, karkeakuorinen mänty. Kiedon kädet rungon ympärille ja tunnen, kuinka energia alkaa edetä jalkapohjista ylöspäin ympäri kroppaa. Joskus viivyn siinä vain hetken, joskus pidemmän aikaa.
Opin puiden halaamisen jo lapsena Päivi-tädiltäni, jonka kanssa kuljin sienimetsässä. Olen onnistunut tartuttamaan tavan lapsiini ja jopa Teemuun. Näin korona-aikana, kun vieraisiin ei saa koskea, puun halaaminen on turvallista.
Usein käyn myös maate sammalikkoon. Siinäkin tunnen maadoittuvani. On ihan tieteellisesti todistettu, että metsä tekee hyvää mielenterveydelle.
Teimme kevään ajan Vappu ja Marja live -ohjelmaa kymmenen viikkoa. Se on intensiivinen jakso, jolloin elän työlleni ja stressiä on 24/7. Olen juontajaparini Marja Hintikan kanssa mukana käsikirjoitustiimissä ja hankimme itse haastateltavat. Lehtiä selatessa ja telkkaria katsoessa mietin koko ajan, kuka sopisi meille vieraaksi ja millaisia puheenaiheita nostaisimme esille. Ekstrajännitystä aiheuttaa se, että suorassa lähetyksessä voi tapahtua mitä tahansa koska tahansa.
Jännitys laukeaa vasta, kun studion lamput sammuvat. Tunnin verran jauhamme peetä tuotantotiimin kanssa takahuoneessa ja käymme läpi onnistumiset ja epäonnistumiset. Yöllä kotiin päästyä katson vielä ohjelman läpi ennen kuin menen nukkumaan. Seuraavana aamuna härdelli käynnistyy uudestaan.
Minä ja Marja olemme molemmat hyvin kunnianhimoisia ja itsekriittisiä. Ruoskimme itseämme välillä liikaakin. Myös ulkopuolelta tuleva, asiallinen kritiikki on paikallaan.
Aloitin tv-työn juontajana chatissa ja Big Brotherissa. Siellä sain välillä niin törkeää palautetta, että jouduin kasvattamaan paksun nahan kestääkseni sen. Silti asiattomat haukut pääsevät yhä joskus ihon alle. Se ärsyttää ja harmittaa.”
Ero oli Vapun vaikein ja paras päätös
“Uskon, että unelmien visioiminen auttaa niiden toteutumisessa. Kirjoittaessani Johanna Huhtamäen kanssa viime syksynä ilmestynyttä kirjaa Valon antajat, unelmoin, että saisin siihen haastattelun Yhdysvaltain entiseltä presidentiltä Barack Obamalta. Haave ei toteutunut, mutta en ole luopunut toivosta. Ehkä se onnistuu jo seuraavaan kirjaan.
Olen myös lähettänyt universumille toiveen, että teoksemme käännettäisiin englanniksi ja sitä markkinoitaisiin ulkomailla. Olisi hienoa päästä puhumaan aiheesta vähän isommillekin yleisöille.
Kaikki haaveet eivät tietenkään toteudu. Yleensä siihen on syynsä. Sinkkuaikana tapailin joitakin miehiä ja olin harmissani, kun suhteet eivät edenneet toivomallani tavalla. Myöhemmin ymmärsin, miksi. Silloin en olisi koskaan alkanut seurustella Teemun kanssa. Universumi näkee aina isomman kuvan ja toteaa joskus: Sori, Vappu, ei onnistu.
”Sinkkuaikana tapailin joitakin miehiä ja olin harmissani, kun suhteet eivät edenneet toivomallani tavalla. Myöhemmin ymmärsin, miksi.”
Julkisuudessa saattaa näyttää siltä, että minulta onnistuu kaikki. Mutta on minullakin ollut vastoinkäymiseni. Suurin niistä oli ensimmäisen avioliiton päättyminen eroon. Se oli elämäni vaikein, mutta paras päätös.
Menetin myös alta kolmekymppisenä neljä läheistä ystävää: kaksi kolarissa, yhden syövälle ja yhden päihteille. Oli raskasta luopua heistä. Mutta iloitsen, että sain heidät lähelleni edes lyhyeksi aikaa.
Kaksi vuotta sitten Teemulla oli töissä haasteita, joista hän ei voinut puhua kenellekään muulle kuin minulle. Ja minä en voinut jakaa huoltani kenenkään kanssa. Elimme pitkään mustassa aukossa. Rintaa puristaa vieläkin, kun muistelen sitä. En usko, että ihminen kehittyy, jos kaikki on koko ajan hyvin. Kärsimyksestä kasvaa myöhemmin voimavara.
Mustimmalla hetkellä turvaudun järkeen. En jää vellomaan murheeseen, vaan pyrin ajattelemaan hyviä asioita. Kriisistä selviydyttyä muistaa, kuinka onnekas on. Sitä ei hetkeen pidä itsestäänselvyytenä. Uskon, että kun osaa olla kiitollinen, elämä antaa ja kantaa.”
”En kiellä itseltäni mitään ruokaa”
”Katsoimme juuri perheen kanssa Frozen 2 -elokuvan. Minua harmitti se, miten tyttöjen hahmot on piirretty: heillä on iso pää ja pieni kapea vartalo. Se ruokkii epäluonnollista, sairaalloista ruumiinkuvaa.
Tv-esiintyjänä olen joutunut tottumaan siihen, että olemustani arvostellaan. Täytettyäni 40 aineenvaihdunta hidastui ja kilot tarttuvat hanakammin. Päätin jo esikoisemme Violan syntyessä, etten ikinä moiti ulkonäköäni lasten kuullen. Tuntemattomien ikäville kommenteille en voi mitään, mutta en anna niiden määrittää itseäni. En tavoittele sikspäkkiä. Urheilen, jotta kehoni on vahva ja voin hyvin.
Parikymmentä vuotta olen liikkunut säännöllisesti 3–5 kertaa viikossa: kuntosalitreeniä, nyrkkeilyä, fustraa, vesijuoksua ja lenkkeilyä. Se on henkireikäni. Korona-aikana olen harrastanut liikuntaa jopa päivittäin, mutta matalammalla sykkeellä. Mökilläkin olisi kaikki tarpeellinen välineistö punttitreeniin, mutta kun nyt ei vaan huvita! Katson, että kehoni tarvitsee tällä hetkellä toisenlaista huoltoa.
Tietysti minäkin olen turhamainen ja tuskailen joskus vatsamakkaraani. Sitten muistutan itseäni, miten se on saatu aikaan. Nautinnolla.
Ruokafilosofiani kuuluu: kaikkea kohtuudella. En kiellä itseltäni mitään. Suurin haasteeni on arkisyöminen – tai oikeastaan syömättömyys. Saatan havahtua siihen, että olen painanut duunia kotikonttorilla kuusi tuntia ilman ruokataukoa. Keikkamatkoille yritän muistaa ottaa mukaan evästä: riisikakkuja, kananmunaa tai pähkinöitä. Pitäisi muistaa syödä viisi kertaa päivässä. Muuten kehoni menee säästöliekille.
Olen ruuan suhteen hedonisti. Yritän noudattaa 80:20-periaatetta eli arkena panostan terveellisyyteen, viikonloppuna saa nautiskella. Tosin herkkunikin ovat aika terveellisiä. Jollekin nautintoa edustavat sipsipussi ja kalja, minulle huolella valmistettu ateria: esimerkiksi tuoretta siikaa, uusia perunoita, parsaa ja korvasienimuhennosta. Kyytipojaksi lasi roseeviiniä ja jälkiruoaksi pala juustoa.
Pyrin käyttämään lähiruokaa. Mökkijärvestä nousee kuhaa, ahventa ja lahnaa, omassa pihassa kasvaa perunaa ja yrttejä. Kananmunat ja lihat haen lähitilalta ja joskus ostan paikalliselta metsästäjältä kokonaisen peuran. Hyödynnän myös villiyrtit: horsman paistan valkosipulivoissa ja vuohenkaalista teen pestoa.
Arkena koko perhe syö samaa kotiruokaa. En halua antaa lapsille sellaista esimerkkiä, että vanhemmilla on eri ateriat. Tyttöjen herkkua on pasta. Jos he eivät ole nätisti, uhkaan tehdä kaalilaatikkoa.”
”Vain yhteinen valo voi valaista koko taivaan”
”Usein kuulee sanottavan, että nainen on naiselle susi. Ainakaan Suomen tv-viihdebisneksessä se ei pidä paikkaansa. Meillä on naisten kesken valtavan hyvät ja solidaariset välit. Sparraamme toisiamme puolin ja toisin, annamme vinkkejä ja puhumme avoimesti palkkioista.
Jokaisessa ihmisessä on ainakin hitunen narsismia, meissä esiintyjissä usein keskivertoa enemmän. Joku yrittää kompensoida epävarmuuttaan ja itsetyytymättömyyttään pyrkimällä kaikin tavoin esille. Toinen ei mielestään tule koskaan riittävästi kuulluksi, vaikka kailottaisi kaiuttimesta. On valtava halu olla se kaikkein kirkkain tähti.
Silloin unohtuu yksi tämän ammatin tärkeimmistä säännöistä: Pelaa kaveria aina paremmaksi. Jos toinen uhkaa pudota, häntä ei tuupata vaan autetaan nousemaan. Loistamalla yksin valomme on aina rajallista. Vain yhteinen valo voi valaista koko taivaan.
Tunteet tarttuvat. Kun menen porukkaan, jossa on innovatiivisia ihmisiä, energiani kohoaa ja alan itsekin ideoida. Jos ilmapiiri on lannistava, sekin tarttuu.
Toivon olevani työyhteisössä se tyyppi, jonka kanssa on kiva työskennellä. Olen aina ollut täpäkkä ja suorapuheinen, mutta työelämässä olin aiemmin eräänlainen luovija. Jos joku kohteli minua huonosti, nielin tunteeni ja purnasin vasta kotona. 40 täytettyäni päätin, etten enää ota vastaan paskaa keneltäkään. Yllättäen vastapuoli on yleensä arvostanut sitä, että sanon suoraan. Tietysti pyrin silloinkin olemaan kohtelias ja rakentava.
Jos minulla on henkilökohtaisessa elämässäni vaikeuksia tai stressiä, yritän olla purkamatta sitä työpaikalla. On törkeätä kuormittaa muita omilla ongelmilla ja näin myrkyttää ilmapiiriä. Jokaisella on vastuu siitä, millaista energiaa jakaa ympärilleen.”
Välillä kannattaa kurkistaa ulos omasta kuplasta
”Minulla on viitisenkymmentä lähiystävää. Tosi paljon, tiedän, ja olen jokaisesta tosi kiitollinen. Ystäviäni yhdistää huumorintaju. Minulle on tärkeätä saada nauraa yhdessä.
Olen ystävieni suhteen tosi luottavainen ja puhun hyvin avoimesti asioistani. Mutta jos joku pettää luottamukseni, se oli sitten siinä.
Vanhimmat ystäväni olen tuntenut lastentarhasta asti. Meillä on kuuden naisen porukka Nymfot (nimi keksittiin ennen kuin tiesimme, mitä se tarkoittaa), joka kokoontuu pari kertaa vuodessa. Muutoin vaihdetaan Whatsapp-viestejä. Olemme niin läheisiä, että saatamme tiuskia toisillemme ja voi tulla kränää. Se ei vaikuta väleihimme.
Aikuisina emme ehkä koskaan olisi tutustuneet saati ystävystyneet. Olemme hyvin erilaisia ja käymme tiukkojakin keskusteluja, mutta kunnioitamme toistemme näkemyksiä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä saman mielisemmäksi ystäväpiiri yleensä muuttuu. Kannattaa kurkistaa välillä ulos omasta kuplasta. On valtava rikkaus, että ympärilläni on iso joukko ihmisiä, jotka ajattelevat ihan eri tavalla kuin minä.
Ystävyys muuttaa muotoaan eri elämäntilanteissa. Osa jää matkasta, ja mukaan tarttuu uusia. Kun häissä pyydetään ohjeita avioituvalle parille, sanon aina äitini neuvon: Yhteisten asioiden lisäksi säilyttäkää omat harrastukset ja omat ystävät. Se koituu lopulta kaikkien parhaaksi.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 25-26/2020.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous