Julkkikset

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson, 29: ”Tajusin, että tarvitsemme parempia päättäjiä”

Kahdeksan vuotta sitten Li Andersson ei keksinyt, missä vaalimainoksia kannattaisi jakaa. Neljä vuotta sitten hänet valittiin ensimmäisen kerran kaupunginvaltuustoon. Viime kesänä hänestä tuli vasemmistoliiton puheenjohtaja.

Teksti:
Elisa Hurtig
Kuvat:
Pekka Holmström/Otavamedia

- Negatiivinen netin kautta tuleva palaute väsyttää. Haukut voi aiheuttaa vasemmistolaisuuteni, siirtolaisten oikeuksien puolustaminen, ulkonäköni tai vaikkapa puhetapani. Nykyään tiedän jo etukäteen, että kun puhun julkisesti maahanmuutosta tai feminismistä, saan negatiivisen palauteryöpyn.

Kahdeksan vuotta sitten Li Andersson ei keksinyt, missä vaalimainoksia kannattaisi jakaa. Neljä vuotta sitten hänet valittiin ensimmäisen kerran kaupunginvaltuustoon. Viime kesänä hänestä tuli vasemmistoliiton puheenjohtaja.

”Puoli kahdeksalta perjantai-iltana voi soittaa musiikkia todella kovaa eduskunnan työhuoneessa, eikä se häiritse ketään. Laatuaikaa!” kansanedustaja ja vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson näppäilee Facebookin statukseen perjantai-iltana Pikkuparlamentissa. Ylitöissä Li ei ole, sillä kansanedustajana hänellä ei ole työaikaa.

Li on arkisin eduskunnassa lähes koko valveillaoloaikansa, ja siellä tehdään myös tämä haastattelu. Li istuu kabinetissa pöydän ääressä ja kertoo tiestään huipulle. Tai no, kertoo ja kertoo. Hän huitaisee kädellään ilmaan, piirtää jyrkästi nousevan viivan ja nauraa. Siinä on tiivistettynä hänen uransa: nopeasti huipulle.

Neljä vuotta sitten Li valittiin ensimmäisen kerran kaupunginvaltuustoon. Viime kesänä hänestä tuli vasemmistoliiton puheenjohtaja. Vahingossa hänen tiensä politiikassa ei ole lähtenyt tiukkaan nousuun, sillä takana on määrätietoista puurtamista ja jo nuorena syttynyt intohimo yhteiskunnallisia asioita kohtaan.

”Minulla ei ollut tuolloin aavistustakaan siitä, miten vaalikampanja rakennetaan”

”Turkulainen Mirka Muukkonen sai minut ylipäätään innostumaan politiikasta. Mirka ei ole supersankari tai suuri tähti vaan työssäkäyvä perheenäiti, joka tekee samalla kuntapolitiikkaa. Olemme nykyään ystäviä, ja saan häneltä tsemppausta työhöni.

Iso sysäys kohti politiikkaa oli Turun toriparkkihanke, joka herätti minussa intohimoja ja vahvoja mielipiteitä. Olin vuonna 2008 mukana keräämässä nimiä toriparkin kunnallisesta kansanäänestyksestä. Saimme nimiä kasaan enemmän kuin olisimme tarvinneet, mutta valtuusto päätti kuitenkin olla järjestämättä äänestystä. Se soti minun reiluuskäsitystäni vastaan. Turhauduin. Tajusin, että tarvitsemme parempia päättäjiä ja tulin ajatelleeksi, että miksi en itse asettuisi ehdolle ja kokeilisi onneani seuraavissa kunnallisvaaleissa.

Minulla ei ollut tuolloin aavistustakaan siitä, miten vaalikampanja rakennetaan. Konkarit neuvoivat, että minun pitäisi tehdä flaijereita. En kuitenkaan keksinyt, minne olisin mennyt niitä jakamaan. Jäivät jakamatta. Toinen ohje oli, että minun kannattaisi kirjoitella aktiivisesti ja olla näkyvillä. Sitä oli helpompi noudattaa: ylläpidin blogia ja kirjoittelin nettiin.

Vaali-iltana seurasimme tulosta Ravintolakoulussa Turussa. Saamani äänimäärä jännitti. Pääsin neljännelle varasijalle. Olin tyytyväinen siihen, sillä äänimäärä oli niin hyvä, että sain haluamani lautakuntapaikan.

Kun olin kerran asettunut ehdolle, kynnys tehdä niin uudelleen oli matalampi. Niinpä asetuin ehdolle myös vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, 2012 kuntavaaleissa ja 2014 europarlamenttivaaleissa, joissa sain 47 599 ääntä ja jäin varasijalle.”

”Negatiivinen netin kautta tuleva palaute väsyttää”

”En hätkähdä sitä, että niskaani sataa kuraa julkisuudessa. Opin siihen jo silloin, kun minut vuonna 2010 valittiin vasemmistonuorten puheenjohtajaksi. Politiikkaan kuuluu, että palautetta tulee. Ilman palautetta tätä työtä ei voisi edes tehdä. Parhaimmillaan negatiivisesta ja kriittisestä palautteesta voi oppia jotain uutta.

Vuonna 2013 tosin järkytyin vihasta. Olin Jyväskylän kirjastossa minun, Mikael Brunilan sekä Dan Koivulaakso kirjoittaman Äärioikeisto Suomessa -kirjan esittelytilaisuudessa. Kesken tilaisuuden kolme Suomen vastarintaliikkeen aktivistia yritti päästä sisään täyteen saliin, jossa esittelimme kirjaa. Välikohtauksessa aktivistit puukottivat yhtä järjestäjistä. Epätodellista oloani lisäsi se, että jälkeenpäin meitä syytettiin siitä, että olisimme itse järjestäneet välikohtauksen saadaksemme huomiota. Se oli täyttä puppua.

Negatiivinen netin kautta tuleva palaute väsyttää. Joudun käyttämään aikaani Twitterissä siihen, että blokkaan nimettömillä tileillä esiintyvät henkilöt, jotka haluavat vain haukkua. Haukut voi aiheuttaa vasemmistolaisuuteni, siirtolaisten oikeuksien puolustaminen, ulkonäköni tai vaikkapa puhetapani. Nykyään tiedän jo etukäteen, että kun puhun julkisesti maahanmuutosta tai feminismistä, saan negatiivisen palauteryöpyn.

Vihapuhe on ongelmallista myös siksi, että se voi vaikuttaa ihmisten halukkuuteen keskustella asioista julkisesti omalla nimellään. Jos halua julkiseen keskusteluun ei ole, meillä on pian iso demokraattinen ongelma.”

Li Anderssonin haastattelu kokonaisuudessaan Annassa 48/2016. Ilmestysmispäivä 1.12.

Lue lisää:

Kansanedustaja Elina Lepomäki, 34: ”Puhun lasteni kanssa saksaa”

Eero Heinäluoma: ”Näin tytär opetti minut puhumaan tunteistani”

Maria Guzenina miehestään Kari Mokosta: ”Viisikymppinen on vitaalinen olento”

Ex-missi Marja Kinnunen tyttärensä koulukiusaamisesta: ”En osannut tarttua Fian pahaan oloon”

X