Julkkikset

Vauvan saaneet Antti Lindtman, 35, ja Kaija Stormbom, 54: ”Lapseltamme ei tule koskaan puuttumaan rakkautta”

Kun Antti Lindtman ja Kaija Stormbom tapasivat toisensa, kahdenkymmenen vuoden ikäerolla ei ollut väliä. Rakkaus oli niin vahva, että se vei heidät mennessään. Kesäkuussa Annassa julkaistussa haastattelussa pari kertoo, kuinka hartaasti he ovat 10 vuoden ajan toivoneet lasta. Pitkän odotuksen ja traagisten käänteiden jälkeen vauvahaaveista tuli totta.

Teksti:
Pirjo Kemppinen
Kuvat:
Heli Hirvelä

Kaija ei pelkää vauvan mukanaan tuomia yövalvomisia. – Olemme odottaneet niin kauan, ettei ole väliä, vaikka olisinkin välillä väsynyt, hän sanoo.

Kun Antti Lindtman ja Kaija Stormbom tapasivat toisensa, kahdenkymmenen vuoden ikäerolla ei ollut väliä. Rakkaus oli niin vahva, että se vei heidät mennessään. Kesäkuussa Annassa julkaistussa haastattelussa pari kertoo, kuinka hartaasti he ovat 10 vuoden ajan toivoneet lasta. Pitkän odotuksen ja traagisten käänteiden jälkeen vauvahaaveista tuli totta.

Antti Lindtman, 35, ja hänen vaimonsa Kaija Stormbom, 54, seisoivat kylpyhuoneessa ja tuijottivat raskaustestiä. Siinä oli kaksi sinistä viivaa. Toinen niistä oli vaalea.

– Antti ei ensin uskonut, että haaleakin viiva tarkoittaa positiivista tulosta, Kaija sanoo nauraen.

Kolmisen viikkoa myöhemmin, lääkärin vastaanotolla maaliskuun lopussa Antti kuuli vauvan sydämen sykkivän.

– Silloin se jysähti tajuntaan toden teolla. Minusta on tulossa isä, Antti kertoo.

Kaija ja Antti kuvaavat vauvaa ihmeeksi, jota he ovat odottaneet yli kymmenen vuotta.

Rakkautta ensisilmäyksellä

Antti ihastui Kaijaan ensisilmäyksellä. Kaijan iloinen ja välitön olemus kiinnitti hänen huomionsa yhteisen tuttavan syntymäpäivävastaanotolla lauantaina 28. toukokuuta 2005. Mielikuva on yhä elävä. Antti muistaa jopa Kaijan asun: valkoisen bleiserin ja tummat housut.

– Hän oli ehdottomasti tilaisuuden kaunein nainen.

He osuivat samaan taksiin matkalla juhlien jatkoille. Jossain vaiheessa etupenkillä istunut Antti kääntyi hymyilemään takapenkkiläisille. Se oli hetki, jonka Kaija muistaa.

– Vau, miten kaunis ja valloittava hymy voi miehellä olla!

Ravintolassa Kaija rohkaisi ympärillä hyörinyttä Anttia istumaan samaan pöytään. Illan jälkeen he ryhtyivät tapailemaan toisiaan. Aluksi salaa.

– Ikäero tuntui silloin valtavalta. Jännitti ja pelotti, voiko suhteeseen ryhtyä, Kaija kertaa. Hän oli silloin 42- ja Antti 22-vuotias.

– Ilmapiiri oli 12 vuotta sitten aivan erilainen kuin tänä päivänä. Ei ollut katrihelenoita. Nyt olemme hymyillen seuranneet Ranskan presidenttiä ja hänen 25 vuotta vanhempaa vaimoaan, Kaija kertoo.

– Minä olin tavatessamme jo aikamies verrattuna Macroniin, joka tapasi tulevan vaimonsa 17-vuotiaana, Antti sanoo.

Kun Kaija ja Antti olivat kahdestaan, ikävuodet unohtuivat.

– Siinä oli vain kaksi aikuista ihmistä, Antti kiteyttää.

Juhannuksen he viettivät kaksin vuokraamallaan mökillä Oriveden Siitamassa. Sen jälkeen ei ollut paluuta entiseen.

– Rakkaus oli niin vahva ja vei meidät mennessään. Enää ei ollut väliä, mitä muut ajattelevat tai sanovat. Oli tehtävä niin kuin sydän sanoo, Antti toteaa.

He päättivät lähteä kulkemaan avoimesti yhdessä, käsi kädessä.

– Kyllähän me kuulimme naljailuja ikäerosta, mutta ne loppuivat aikanaan, Kaija kertoo.

Tehdäänkö lapsi?

Suhde syveni nopeasti. Syksyllä pari alkoi etsiä yhteistä kotia. Pian tehtiin toinenkin tärkeä päätös.

Kun Kaija ja Antti viettivät viikonloppua Vierumäellä syyskuun lopulla, Kaija kysyi:

– Tehdäänkö lapsi?

Antille luonteenomaista olisi ollut syventyä rationaaliseen pohdintaan. Voimmeko perustaa perhettä, kun emme vielä asu yhdessä? Mitä lapsi merkitsee käytännössä? Silti hän kahden sekunnin jälkeen totesi:

– Joo, tehdään vaan.

Siitä hetkestä alkoi yli kymmenen vuoden odotus.

Epäonnistunut kosinta

Yksinhuoltajan arkeen Kaija oli totutellut puoli vuotta Antin tavatessaan. Suhteen alkaessa häntä jännitti, miten tuolloin seitsemänvuotias tytär Mandi ja Antti suhtautuisivat toisiinsa.
Huolet kaikkosivat kuitenkin jo perheen ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna.

– Heistä tuli läheiset heti, Kaija kertoo.

Vantaan Tikkurilasta löytyi yhteinen koti, jonne uusperhe pääsi muuttamaan vuonna 2008. Antti otti tavakseen viedä Mandin aamuisin kouluun.

– Antilla on tavattoman suuri sydän. Olemme voineet Mandin kanssa turvata häneen kaikissa asioissa. Antti on aina pelastanut meidät teräsmiehen tavoin, olipa kyse sairastuneen Mandin viemisestä lääkäriin kesken työpäivän tai hakemisesta ties mistä, kun bussit eivät ole yöllä kulkeneet, Kaija kuvaa.

Kahden vuoden avoliiton jälkeen Antti oli valmis ottamaan seuraavan askeleen. Kosiminen ei kuitenkaan sujunut suunnitellusti.

Antti vei Kaijan viettämään viikonloppua Tallinnaan ja tilasi auton noutamaan heidät hotellista. Autoon oli varattu kuohuviiniä, ja kaiken piti huipentua ravintola illallisella.
Lähtö hotellista ei tapahtunut parhaalla mahdollisella tavalla.

– En ottanut huomioon, että nainen tarvitsee aikaa valmistautua. Autokin saapui aiemmin kuin oli sovittu, Antti kertoo.

Kaiken lisäksi Kaijan kännykkä varastettiin ravintolassa. Tunnelma oli pilalla.

– En sitten kosinut.

Toinen yritys onnistui. Kahden viikon kuluttua oli Kaijan 47. syntymäpäivä. Antti vei hänelle aamulla sänkyyn onnitteluruusun, johon oli kietonut sormuksen. Häitä juhlittiin marraskuussa 2011.

Tehottomat lapsettomuushoidot

Yhteistä lasta ei kuulunut yrityksistä huolimatta. Kaija ja Antti hakeutuivat tutkimuksiin ja hedelmöityshoitoihin.

– Sitten luovutimme. Ihminen ei jaksa pettyä yhä uudelleen ja uudelleen.

Päätös ei ollut lopullinen.

– Kaija on valoisin ihminen, jonka tunnen. Hän on oikeudenmukainen, hyväsydäminen ja äärettömän positiivinen, Antti kuvaa.

Kaija jaksoi toivoa. He päättivät sittenkin aloittaa hoidot uudelleen.

– Jos uskoo kovasti, se palkitaan.

Toukokuussa 2016 Kaija oli vihdoin raskaana. Kesä oli onnellista aikaa.

– Kaikki oli tosi hyvin. Vauva kasvoi vauhdilla ja liikkui. Sydänäänet olivat vahvat. Sikiöseulonnassa ei löydetty mitään poikkeavaa.

Kaija ja Antti päättivät kertoa vauvauutisen vasta elokuussa, kun raskautta olisi jatkunut lähes neljä kuukautta. Myös keskenmenolle riskialttein ensimmäinen kolmannes olisi silloin reilusti ohi.

Viikkoa ennen kuin he ehtivät julkistaa uutisen, Kaijalle nousi korkea kuume.

Tapahtumasta kertominen on yhä vaikeaa. Kaijan ja Antin silmistä vuotavat kyyneleet. Äänet sortuvat ja välillä vaikenevat kokonaan.

Kaija oli saanut infektion, joka oli levinnyt kohtuun ja lapsiveteen. Harvinainen tapahtumaketju surmasi heidän odottamansa vauvan.

Kaija joutui synnyttämään kuolleen vauvan, ja Antin kanssa hänen oli hyvästeltävä pienokainen, jonka he saivat ensi kertaa syliinsä.

– On uskomatonta, että niin pieni voi olla jo niin ihminen, Kaija sanoo.

Kaijan keho reagoi suruun voimakkaasti. Hän joutui jäämään sairaalaan viideksi vuorokaudeksi. Antti ei poistunut hänen luotaan vaan nukkui yöt Kaijan vierellä. He surivat yhdessä.

– Emme ehtineet kertoa vauvasta, joten emme voineet kertoa menetyksestäkään. Vauvaa ei tavallaan ehtinyt olla olemassa muille kuin meille. Menetyksen ja tuskan kantaminen kahdestaan oli lähes liian raskasta, Antti sanoo.

Toisaalta se yhdisti heitä.

– Sen jälkeen suhde syveni entisestään.

Vauvan kuolema sai liittymään kirkkoon

Lokakuussa lehdissä uutisoitiin Antin liittyneen kirkkoon. Julkisuudessa motiiviksi epäiltiin valmistautumista SDP:n puheenjohtajakamppailuun.

– Kirkko on tullut lähemmäksi ihmistä, hän itse silloin perusteli.

Todellisuudessa on olemassa henkilökohtaisempikin syy.

Sairaala järjesti vauvalle siunaustilaisuuden, jonka pitänyt pastori lohdutti Kaijaa ja Anttia:

– Te tapaatte vauvan taivaassa.

Sanat pysäyttivät Antin.

– Tajusin, että jos menetin ainoan lapseni, on jotain, jota voin odottaa.

Hän soitti heidät vihkineelle pastorille:

– Sanoin, että täällä olisi yksi eksynyt lammas.

Loppuvuosi oli tuskassa rämpimistä. Kaija oli vuorotteluvapaalla työstään MTK:n viestinnästä ja hautautui kodin seinien suojaan. Antin oli pakko jatkaa työtään. Sekään ei riittänyt. Hän joutui rankkaan ryöpytykseen eduskuntaryhmässään, kun tulossa olevan puoluekokouksen jännitteet nousivat pintaan. Antti oli toimittanut puhemiehelle toivomuslistoja eduskuntaryhmän kulloisenkin kyselytunnin mahdollisista puhujista. Se tulkittiin suosimiseksi ja ohjailuksi.

– Syksy oli musta. Sellaista en toivoisi kenellekään, Antti huokaa.

– Reilut kolme kuukautta ehdin ajatella olevani isä. Mikä tahansa, esimerkiksi sairaalasta muistuttava haju, saattoi nostaa tuskan pintaan. Oli pakko laittaa auto pilotti päälle ja odottaa sen menevän ohi, Antti kertaa.

Oma suru ei ollut raskain taakka.

– Rankempaa oli huoli toisesta. Nähdä toisen tuska, kun ei voi tehdä mitään sitä helpottaakseen.

Toivonkipinä herää

Vuoden vaihteeseen asti pari uskoi haudanneensa vauvan mukana haaveensa yhteisestä lapsesta. Alkuvuodesta heräsi toivonkipinä. Kaija oli toipunut eikä lääkärin mukaan ollut estettä yrittää uudelleen.

– Totta kai tiedostan iän tuoman kohonneen riskin, ja kävimme tätä läpi asiantuntijoiden kanssa. Hyvä terveys, kunto ja elämäntavat mahdollistivat kuitenkin sen, että pystyimme vielä yrittämään, Kaija toteaa.

Antti lisää:

– Se oli ehkä viimeinen mahdollisuutemme. Pelotti, mutta päätimme vielä yrittää. Emme halunneet joutua jonain päivänä harmittelemaan sitä, ettemme tehneet kaikkea mahdollista lapsen saamisen hyväksi.

Jääkaapin ovessa on mustavalkoinen ultraäänikuva. Se on muisto neuvolakäynniltä 15. toukokuuta.

– Oli sykähdyttävä hetki nähdä, kuinka hän imi peukkuaan, temusi ja telmi, pyöri ja potki, Antti sanoo hymyillen.

Kätilön mielestä pariskunta odottaa vilkasta lasta.

– Kun sikiöllä yleensä tässä vaiheessa suurin osa energiasta menee kasvamiseen, tällä tuntuu riittävän sitä myös touhuamiseen, Kaija sanoo.

Raskaus on edennyt viidennen kuukauden puoliväliin. Kaija on jo tuntenut hentoja liikkeitä.

– Silti odotus tuntuu välillä epätodelliselta. On pakko mennä peilin eteen ja vakuuttua, että mahakumpu on yhä tallella.

Pelko läsnä

Mandia odottaessaan Kaija kärsi pahoinvoinnista ja oksenteli. Tällä kerralla hän on voinut huomattavasti paremmin.

– Ehkä olen nyt vanhempana fiksumpi kuin ensimmäisellä kerralla. Pidän esimerkiksi koko ajan pientä purtavaa mukanani ja kiinnitän muutenkin huomiota ruokailuun.

Kaijan ja Antin jokapäiväiseen ruokavalioon kuuluu litra marjoja: tyrniä, mustikkaa, puolukkaa, aroniaa ja punaviinimarjaa. Kaija välttää ehdottomuudella kaikkia aineita, joita raskaana olevalle ei suositella.

Pelko on kuitenkin yhä läsnä. Ensimmäisen vauvan menetys ei unohdu. Taannoin Kaija ja Antti katsoivat sängyssä vierekkäin jääkiekko-ottelua. Kun Suomi teki maalin, Kaija säikähti Antin äkillistä tuuletusta.

– Saman tien pelästyin sitä, voiko vauva vahingoittua säikähdyksestä, hän sanoo nauraen.

Tuntemusten tarkkailu on jatkuvaa:

– Jos tunnen jotain outoa, mietin, mitä se voi olla. Jos en tunne mitään, mietin, miksi en.

Niskapoimuseulonnassa ei löydetty mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Juhannuksen jälkeen on vuorossa rakenneultra.

Vauvan sukupuolta he eivät halua tietää vaan säilyttää sen osalta jännityksen loppuun asti. Vauvan laskettu aika on loppusyksystä.

– Elämme eteenpäin viikko kerrallaan, Antti toteaa.

Suojelusenkelin antama ihme

Tällä hetkellä Kaijan ja Antin mielilukemista ovat tietolähteet, joissa kuvataan sikiön kehitystä viikko viikolta. Korvien laskeutuminen, sisäelimien piirtyminen paikalleen ja vaihe, jolloin jaloista tulee käsiä pidemmät, ovat ainutkertaisia ihmeitä.

– Meistä tämä vauva on ihme, jonka suojelusenkeli meille antoi, Kaija lausuu.

Mandi oli helppohoitoinen vauva. Kaija ei pelkää yövalvomisia tälläkään kerralla.

– Olemme odottaneet niin kauan, ettei ole väliä, vaikka olisinkin välillä väsynyt, hän sanoo.

– Tunnen olevani elämäni vedossa. Sitä paitsi ikä ei ole vanhemmuudessa ratkaiseva tekijä, vaan se, että lasta rakastetaan ja hoivataan. Elämänkokemus voi olla eduksi.

Vierekkäin istuessaan Kaija ja Antti kääntyvät usein toistensa puoleen. Antti laittaa vähän väliä kätensä Kaijan hartioille tai ainakin sipaisee olkavartta. Usein he katsovat toisiaan silmiin kuin sanattomasti keskustellen.

– Tietenkään suhteemme ei ole pelkästään juhlaa ja ruusuilla tanssia, vaan siinäkin on ihan tavalliset arjen haasteet. Kertaakaan minun ei ole silti tarvinnut kotiin tullessani huolehtia, sopiiko avain vielä oveen, vaikka päivä olisi venynyt myöhäänkin, Antti sanoo.

– Olen itsenäinen. Minulla on omat menoni ja harrastukseni, Kaija toteaa.

He eivät ole puhuneet suhteestaan aikaisemmin julkisuudessa, vaikka avoimesti yhdessä liikkuvatkin.

– Olen halunnut suojella Kaijaa, Antti sanoo.

Tulevasta pienokaisesta he päättivät kertoa nyt, jotta voivat rauhoittaa lopun odotusajan.

Oikea ensirakkaus

Toukokuun lopussa, Antin ja Kaijan tapaamisen 12-vuotispäivänä, Antti oli palaamassa eduskunnan jalkapallojoukkueen turnausmatkalta Saksasta. Jo aamulla hän laittoi Kaijalle viestin: ”Kiitos.”

– Olen onnekas. Olin seurustellut ennen Kaijan tapaamista, mutta hän on ensirakkauteni.

Tuliaisiksi Antti toi tummansinisen, hihattoman kesämekon. Hän oli varmistanut lentokentän kaupan myyjältä, että siihen kasvava vatsa sopii.

Kaija iloitsee, että tämän jutun julkaisun jälkeen vatsakumpu saa näkyä ja hän voi ottaa mekon käyttöön.

– Se tekee odotuksesta entistä todellisemman.

Pienokaisesta iloitsee myös Mandi. Arjen jakaminen hänen kanssaan on valmentanut Anttia isyyteen.

– Mandi on minulle tosi läheinen ja rakas.

Minkälainen isä Antista siis tulee?

– Toivon olevani samanlainen kuin oma isäni on ollut.

Antin vanhemmat erosivat, kun hän oli viisivuotias. Siitä saakka hän eli isänsä kanssa.

– Isä opetti oikeudenmukaisuutta ja toisten kunnioitusta, asetti rajat olematta tiukkapipoinen, antoi tilaa mennä ja tehdä. Aikuisena olen tajunnut, että hän asetti minut aina etusijalle.

Antti arvostaa myös Kaijan kasvatustapaa.

– Kannustamista ja ymmärtämistä, rajoja, mutta myös siimaa, hän kiteyttää.

Yksi asia on varma:

– Lapseltamme ei tule koskaan puuttumaan rakkautta.

Juttu on julkaistu Annan numerossa 24/2017.

 

X